perjantai 13. huhtikuuta 2018

Prosessi







Sekalainen kasa sekalaisia muistiinpanoja ja täyttyvä, ehkä myös hiljalleen järjestyvä tiedosto (tällä hetkellä noin versio kaksi ja puoli, jos kaikkia aikaisempia ei lasketa; matka on ollut pitkä, vaikka se nyt on tavallaan alkanut alusta). Niin: mieleenjuolahduksia kesken kaiken, missä ja milloin sattuu, ja unenjälkeisiä oivalluksia, jotka nekin on kiireesti kirjoitettava muistiin, koska ei voi tietää, mikä kaikki tulee olemaan tärkeää. On, tosin, niitäkin ajatuksia, jotka ehtivät kadota, koska paperi juuri sillä hetkellä on liian kaukana, mutta ehkä ne tulevat aikanaan takaisin jos ovat tullakseen.

Myös, kylläkin, ajoittaista tuskastumista ja epäuskoa, melkein tympääntymistä ja turhautumista. Niitä mörön heiluvia karvakinttuja ja irvileukavirneitä (jaahas, mitäs se rouva taas oikein kuvittelee, kuvitteleeko se että siitä on kirjoittamaan, kjäh kjäh kjäh). Huokauksia ja hitunen lievää mörköön kohdistettua väkivaltaa (potkuja, ehkä) ja itsepintaista kieltäytymistä sen kuuntelemisesta.

Välillä, myös, hieman hämmentyneitä mietteitä siitä, mitä tästä nyt oikein on tulossa, mitä lajia ja kategoriaa (=mihin tätä oikein tarjotaan kun tarjotaan) ja sitten taas vähät välittämistä siitä, jatkamista vain.

Hajamielisyyttäkin, ehkä. Hentoa unohtelua arkisissa asioissa. 

Ja käsikirjoituksen mukana vaihtelevia mielialoja: haikeutta, iloa, mahdollisuuden tuntua.

Ja valoa! Valtavasti valoa! Kävelyretkiä ihanassa kevättuulessa ja ehkä taas kirkastuvia ja järjestyviä ajatuksia. Kummallista varmuutta siitä, että tämä pitää kirjoittaa, juuri tämä ja juuri nyt, vaikka ei voi tietää mitään sen merkityksistä kenellekään muulle. Ehkä sitä ymmärtää vähitellen yhä kirkkaammin myös sen, että kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. Että kirjoittaminen avaa koko ajan omaa tietään eteenpäin ja että kun kirjoittaa, ei voi koskaan tietää, minne, minkälaisiin uusiin maisemiin ja näköaloihin, se vielä vie.  Että prosessi jatkuu ehkä lopulta koko ajan, yli itsensä ja rajojensa, niin kauan kuin jatkuu myös kirjoittaminen.


sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Huhtikuun ensimmäisenä




Eugène Grasset: Avril, 1896.



Ensimmäisen pääsiäispäivän aamuvalossa on levollista, kirkasta hiljaisuutta. Talo heräilee hiljaa kiireettömiin aamumietteisiin. Minä avaan kohta käsikirjoitustiedoston.

Lehteä ei tänään tullut ja huomasin, että aamumielelle tekee hyvää olla sitä lukematta, sen huonoja uutisia. Olen miettinyt tätä usein aiemminkin, mutta en osaa olla lehteä lukemattakaan. Enkä kai haluakaan. Jotenkin tuntuu, että maailman menossa pitää silti pysyä kiinni. Ikuinen dilemma.

Mennyt maaliskuu oli merkillistä kirjoittamisen lentoa. Millainen lienee tämä alkava huhtikuu? Ainakin maaninen kirjoittaminen on ehkä palautumassa mietiskelevämmäksi taas, mikä on hyvä asia. Kirjoittaminen tarvitsee molempia vaiheita sopivassa suhteessa.

Tämä meneillään oleva kirjoittamisen matka on jännä taas. Tämä valtaa kaiken tilan ja on toistaiseksi syrjäyttänyt kaikki muut – ne kaikki toiset, erikokoiset alut saavat nyt odottaa. Välillä ajattelen sitäkin miten kirjoitan, tietenkin, sekä itselleni että lukijalle. En tiedä, tietenkään, tuleeko lukijaa, mutta lukija on silti läsnä; ajatus lukijasta antaa kirjoittamiselle yhden tärkeän tarkoituksen. Tai niin, tokihan lukija tulee, joku läheinen ainakin, mutta tuleeko muita. Ei sitä voi kirjoittaessaan varmaksi tietää, sitä kirjoittaa vaan ja lukijalle myös.

Ennen kaikkea sitä kai kuitenkin kirjoittaa siksi että kirjoituttaa. Siksi että kirjoittaminen on vähän niin kuin tämä kevätaamun valo.

Eugène Grassetin huhtikuu kukkii. Ihan kuvanmukainen huhtikuu ei meillä ole. On aamupakkanen taas ja nämä viipyvät, valkeat hanget. Tämä hetki on minulle kaunis juuri näin, talven ja kevään rajana, mutta jotenkin on sydämessä jo tuollainen kukkivien puiden tuntu. Siksi tämä kuva tänään.

Hyvää pääsiäistä ja kevään kaunista valoa sinulle, joka piipahdit ♥


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kauniita asioita tänään



 
Sebastiano Mazzolino, An Allegory of Spring, 1800-luku.

 ***

Valo. Ihana sininen taivas valkeiden pilvien lomassa ja takana.

102-vuotias taiteilijatar, Aamulehden juttu. 

Kirjoittaminen, joka kulkee. Kirjoittaminen, joka antaa.

Hymy, joka herää, kun katson taaksepäin.

Hymy, joka herää, kun katson eteenpäin. 

Oivallukset, toisiinsa solmiutuvat langat, 
kyky ymmärtää tämän matkallaolon merkitys
tai ainakin jotakin siitä.

 ***

Kaunista pääsiäisviikkoa!

 

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minnalle





Hei Minna, ja lämmin syntymäpäivätervehdys sinulle! Pahoittelen, taas, että tulee niin kovin harvoin pidettyä yhteyttä – usein olet mielessäni, mutta aina vaan tämä kirjoittaminen sitten jää. Viime vuonna taisi syntymäpäiväkorttikin jäädä lähettämättä, oli niin paljon kaikkea muuta juuri sillä kohtaa kevättä. Anteeksi!

Tiedän kuitenkin, että olet niitä, joiden kanssa voi pitkänkin ajan päästä jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tosiystäviä, siis. Ja sinä kun jo olet myös siellä ajan tuolla puolen, niin luulen, ettei ajalla ylipäätään ole sinulle niin väliä. Sinähän olet jo ikuisuutta – sinä ja teoksesi. Yksi vuosi sinne tai tänne taitaa olla vain pieni pisara ikuisuuden meressä.

Ja todellakin, niin, ikuisuutta – teostesi suhteen olet ikuisuutta ikävä kyllä myös siinä surullisemmassa mielessä. Viime viikolla luin lähestyvän merkkipäiväsi kunniaksi uudelleen yhden keskeisimmistä klassikkonäytelmistäsi, Työmiehen vaimon, ja mietin, taas, miten surullista on, että sen käsittelemät kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskunnassa kaikuvista, ihmisyksilöä alaspainavista äänialoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki moni asia on muuttunut sinun ajoistasi, mutta ihmismielen itsekkyys ja kyvyttömyys empatiaan, toisen aitoon kohtaamiseen, ovat surullista kyllä edelleen myös tätä päivää. Milloin, voi milloin, tämä ihmiskunta oppii! Milloin on ihmiskunta kykenevä ymmärtämään sen, mitä historia kertoo, ja näkemään, mitä silmien alla kaiken aikaa tapahtuu! Milloin on ihmiskunta kykenevä vaihtamaan suuntaa!

Toisaalta ei saa luopua toivosta, eihän. Sinä et luopunut, ja juuri toivon vuoksi sinä myös kirjoitit, eikö niin: näyttääksesi, mikä on väärin, ja mikä pitää muuttaa. On myös lohdullista, että Työmiehen vaimoonkin sisältyy kaikessa sen murheellisuudessakin myös toivoa: kirjoittaessasi Johannan pienen pojan juuri Vapun kasvatettavaksi kirjoitat näytelmään myös mahdollisuuden toisenlaisesta tulevaisuudesta.

Teoksissasi, kuten Työmiehen vaimossakin, on usein hienoa myös se, että ne ovat monella asialla samaan aikaan. Työmiehen vaimo esimerkiksi on vahvasti naisasian asialla, mutta samalla se puhuu voimakkaasti yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta yleisemminkin. Ja siitä, niin, miten kovin pieni on pieni ihminen maailman ja toisten ihmisten puristuksissa. Viinanperkelettäkin sinä näkyvästi kritisoit: siinähän juuri on, osaltaan, koko tämänkin murhenäytelmän alku ja juuri. Ja varmasti olisi, Ristolla esimerkiksi, ollut mahdollisuus valita monessakin kohtaa toisin. Maailma on monella tavalla vaikea paikka, mutta joskus olisi myös yksilöllä paremman valinnan mahdollisuus. Toisella mahdollisuus valita on tosin toista paljon suurempi. Ristoa ja Johannaa tässä nyt ajattelen esimerkiksi, sitä miten erilaiset valinnan mahdollisuudet heillä olivat. Vaikea oli Johannan valita pois sitä mikä oli.

Minna, minä ihailen sinua niin. Ihailen rohkeuttasi ja kirkkaita näkijän- ja sanojanlahjojasi – sitä, miten osasit ja uskalsit nähdä yhteiskunnalliset vääryydet ja myös nostaa ne esille. Sinussa yhdistyivät pelkäämätön yhteiskunnallinen vaikuttaja ja herkkä taiteilija. Olit palava sydän ja terävä järki. Niitä kirjailijattaria, joiden jälkiä kirjallisuutemme historiassa ei voi kuin ihailla – ihailla ja kunnioittaa.

Tuli nyt vähän pikainen kirje tästäkin, päivä odottaa. Mutta oikein rakkaita ja lämpöisiä terveisiä sinulle täältä ajan tältä puolen, ja palataan taas, eikö niin?

Katja

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Hidasta, nopeaa, hidasta, nopeaa






Onko kirjoittaminen hidasta? Vai nopeaa? Tai: onko kirjoittamisella aikaa? Onko kirjoittamisella – tai kirjoittaminen – ylipäätään aikaa ollenkaan? Vai onko se ehkä pikemminkin tilaa?

Ehkä kirjoittaminen on monta. Joskus se ainakin on putous ja pauhu, joskus hiljainen lepäävä lampi. Joskus määrätön meri ja kaikki sen syvyys, joskus iloinen, kimmeltävä kevätpuro.

Mietin kirjoittamisen aikaa ja tilaa, koska huomaan vaihtelun. Toisinaan (ehkä usein) olen hidas. Toisinaan taas nopea. Voi olla myös näin: olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Ja näin: toisinaan kirjoittaminen kerää itseään kauan, mieli kirjoittaa pitkään ennen kuin sormet.

Miten, ylipäätään, voi mitata kirjoittamisen aikaa, koska kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin sanojen kirjaamista? Koska se on jatkuvaa matkantekoa, jatkuva prosessi? Jatkumo, jolla ei ehkä ole alkua eikä loppua?

Onko ajalla, ylipäätään, merkitystä? Ehkä ei. Ehkä merkitystä on vain kirjoittamisella itsellään. Sillä, että matka on. Prosessi. Tila. Vaihtuvakasvoiset vedet.
 
Nyt, ihan kohta, avaan tiedoston. Tiedoston, joka tulvii, tulvii, ja jonka aaltoihin minulla on kiire, kiire. Aaltoihin, joissa ehkä menen sekä aikaan että tilaan.

Kaunista maaliskuun lauantaita sinulle, joka piipahdit. Täällä pakkanen paukkuu yön jäljiltä vielä liki kahdessakymmenessä, taivas loistaa. Ihana aamu, läsnä koko valoisa kaikkeus.