maanantai 14. elokuuta 2017

Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1






Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

lauantai 12. elokuuta 2017

Retrospektiivistä metahuttua

 


Muutin tässä kamariin taas palaillessani kirjoitusteni fonttikokoa hieman isommaksi, sillä kyllä vaan tuo näkökin vuosien mittaan sen verran tihrustuu, että kivempi on katsella vähän suurempia kirjaimia. Suurentamismuutoksen myötä tekstien asetteluissa tapahtui sitten tietysti kaikenlaista kummaa (mitäs käytän keskitystä ym. hankalaa), ja tuli tarve käydä vanhoja kirjoituksia läpi, koska niin, voihan olla, että joku piipahtelija taas joskus eksyy lukemaan jotakin ikivanhaa kirjoitusta, eikä sitten ole ollenkaan kivaa, jos rivit menevät miten sattuu. Huooh, ajattelin ensin, kamala homma, mutta pian puuha alkoi tuntua myös hauskalta aikamatkalta kamarini muutamavuotiseen historiaan ja oikeastaan myös aika sopivalta askareelta näin palaamisen hetkinä. Tietenkään en kirjoituksiani jaksanut juuri läpi lukea, eikä sille toki näin asetteluja korjatessa ollut tarvettakaan, mutta jo ihan vaan tuo kirjoitusten selaaminen taaksepäin toimi tosiaan aika hauskana – joskin paikoin myös vähän nolostuttavana – retrospektiona kamariini kertyneisiin kirjoituksiin ja hetkiin.

Monenlaisia tunteita tämä selailu herätteli: iloa, lämpöä, kaihoa ja niin, vähän sellaista hienoista häpeääkin tai jos nyt ei ihan häpeää, niin sellaista puolipunastunutta puhahtelua ainakin.

Iloa ja lämpöä herättivät muun muassa muistot siitä, miten mukavaa ja tärkeääkin monia näistä kirjoituksista on ollut kirjoitella sekä se, miten kovasti sitä onkaan aina ilahtunut kaikista ihanista, kauniista, keskustelevista kommenteista, joita te lukijat olette tänne piipahdellessanne jättäneet. Kyllä vaan (blogi)kirjoittamisen sokeri ja kaneli ja kardemumma on juuri tuo yhteyden mahdollisuus, jos se kirjoittaminen itsessään onkin sitten vaikka se kohoava pullataikina. Paremmalta maistuu paistunut pulla, kun on sokeria ja kanelia ja kardemummaa mukana.

Vastaan tuli myös monia erilaisia blogeissa kiertäneitä tunnustuksia ja/tai haasteita, jotka ovat täällä kamarissakin ihanasti lämmittäneet ja/tai toimineet ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta hauskoina kevennyksinä. Lukuhaasteiden suhteen olen surkea nahjus, mutta nuo muut kiertävät haasteet ovat tosiaan moneen kertaan piristäneet ja ilahduttaneet. Viime vuonna naistenpäivän tienoilla tartuin myös Tarukirjan Margitin matkaanlaittamaan, kerrassaan mainioon Naisten aakkoset -haasteeseen, jota aion tänne nyt taas palailtuani jatkaa, vaikka ihan jokaista aakkosta en varmaan onnistukaan täyttämään (miksi lienee, mutta monet loppupään aakkoset ovat paljon vaikeampia kuin alkupään).

Ja niin, ehkä sitä väistämättäkin taaksepäin silmäillessään tuntee tässäkin kohtaa myös tiettyä kaihoa. Vuodet vierivät ja hetkiä jää taakse, koko ajan, eikä seuraava hetki koskaan ole ihan samanlainen kuin edellinen. Hyväkin niin, tietenkin, mutta hetkien kiitävyys on silti aina myös haikeaa. Näihin noin kolmeen vuoteen, joina olen täällä (vaikkakin välillä epätahtisesti) kirjoitellut, on tietenkin mahtunut paljon ja monenlaista niin lukemisen, kirjoittamisen kuin muunkin elämän saralla. Jotakin jää aina väistämättä taakse, mutta samalla on sitten koko avoin tulevaisuus edessä.

Ja se hienoinen häpeä, niin, tai ainakin nyt sitten se hento punastelu... Hohhoijaa. Kirjoittaminen on, kuten todettua, ollut mukavaa ja tärkeää, mutta varmasti on myös tullut kirjoitettua monia sellaisia kirjoituksia, jotka hyvin voisi luutia kokonaan pois ilman että maailmankaikkeuden informaatiotulva siinä mitään menettäisi, mutta olkoot nyt mukana taipaleen askeleina. Luultavasti tuollaisia kirjoituksia syntyy sitä paitsi edelleen, eipä siitä kai mihinkään pääse jos kerran kirjoittaa. Ja juu, ainakin jokuset hihkumiset, koruilut ja kömpelyydet samoin kuin jos jonkinlaiset joutavat lörpöttelyt ja jaarittelut olisin varmaan voinut jättää väliin, mutta haa, näinpä sitä, omia kirjoituksiaan pienen ajallisen etäisyyden takaa silmäillessään, tunnistaa joskus kyllä aika kirkkaastikin omat kirjoittajan perisyntinsä. Otetaanpas siis punastelut oppimisen kannalta, vaikka niin, saattaa tietysti olla jokseenkin turhaa toiveajattelua luulla, että näistä armaista synneistään irti pääsisi ;) Mutta mitäpä sitä siitäkään, eikös syntinen ihminen ole sentään ihmisempi kuin synnitön.

Tietenkin huomasin myös sen, minkä (myös) toki muutenkin hyvin tiedän: tuulisen ja vähän oikuttelevan bloggaajanolemukseni. Jo useamman kerran olen kertonut kamarini hiljenevän ainakin toistaiseksi tai sitten taukoja on tullut omia aikojaan, ja nyt sitten oli tuokin yritys aloittaa ihan uutta. Ehkä bloggaajanpäässäni on jonkinlainen epävakaa virtanappi? Tietysti on myös niin, että elämä on eri hetkinä hieman erilaista ja eri asiat ovat eri hetkinä eri tavalla keskiössä, ja ihan vaan sitten niinkin, että aina ei blogikaan yksinkertaisesti jaksa innostaa. Mutta harrastuksen äärellä kun nyt kumminkin ollaan, niin ehkäpä sitä saa juuri näin tuulinen ollakin – pitää taukoja tarvittaessa ja poikkeilla vaikka vähän sivupoluillekin ja palata sitten aikanaan taas uudella innolla jos siltä tuntuu. Niin että jos nyt ei sentään rakkaasta harrastuksestaan migreeniä repisi, sitä sorttia kun riittää välillä ihan riittämiin muutenkin.

Tällainen retrospektiivinen katsaus siis tällä kertaa – ja juu, tuli nyt sitten taas tätä metahuttua, mutta on tällä kai ainakin hyvä vähän sormenpäitään lämmitellä jos nyt muuten sitä joutavaa jaarittelua taas onkin :) Ja nyt sitten eteenpäin taas, askel kerrallaan!

PS. Huomasin muuten sellaisenkin jutun, että jos vaihdan selainta, niin kaikki kivat hymyni muuttuvat ties miksi ihme kenkuroiksi. Huooh, tähänkin. Mutta siis: jos näet täällä kamarikirjoitusten lomassa kaiken maailman kummallisia kenkuroita, niin siinä kohtaa on todennäköisesti sinulle hymy :)

torstai 10. elokuuta 2017

Paluu, sittenkin


Paul Hoecker: Abend, 1897.


Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.

Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin, jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa. 

Joskus täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.

Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.

Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.

Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?

Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥


lauantai 6. toukokuuta 2017

Uutta kohti eli kiitos ja tervetuloa





 


Joskus tekee mieli karistaa pölyt jaloista. Tai käsistä. Laittaa vanhat kannet kiinni ja avata uudet. Tuntuu siltä, että on hyvä aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, avata ihan uusi valkea vihko ja katsoa mitä siihen kirjoittuu. Minulla on nyt sellainen olo. Tai on ollut jo pitempäänkin, mutta asioita hitaahkosti prosessoivana taidan tarvita kaikelle tietyn käsittely- ja toimeenpanoajan :) Nyt, uuden kevään myötä, olen valmis ymmärtämään, että aika tosiaan tulee joskus täyteen. Että joskus on aika luopua ja tehdä tilaa uudelle.

Kuten jo usein olen sanonut, tämä pieni kamarini on ollut minulle monella tavalla rakas ja tärkeä kirjoittamisen paikka. Luopumiseen liittyy siksi myös haikeutta ja kaihoa, mutta minusta tuntuu nyt kuitenkin eniten juuri siltä, että minun on jo aika mennä eteenpäin, aloittaa uutta. Kaipaan uutta valkeaa paperia, alusta aloittamisen tuntua. Niinpä annan kamarini ainakin toistaiseksi uinahtaa ja siirryn näiden kamarikirjoitusteni sijaan piirtelemään käsivarapiirroksia.

Ajatus uudesta blogista on kypsynyt hiljakseen ja on edelleenkin vasta nupullaan. Luulisin, että sen on tarkoitus toimia ainakin sellaisena tarkemmin määrittelemättömänä luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen paikkana – paikkana, jossa kirjoitusteni sisältöä liiaksi rajaamatta voin piirrellä ihan vain sattumanvaraisia hahmotelmia sen mukaan kuin milloinkin tuntuu. Kirjallisuudesta toki sielläkin kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja ehkä kirjoittamisestakin (mihinkäs sitä kissa karvoistaan ja kirjaihminen kirjoistaan ja kirjoitelmistaan), mutta sivut saavat olla avoimet myös kaikille muille mietteille. Uusi blogini saa siis etsiä profiiliaan omaan tahtiinsa tai olla vaikka profiloitumatta ollenkaan, olla vaikka vain sellainen sekalaisten mielenliikahdusten hautomo. (Toisaalta saattaa olla niinkin, että uusi blogi tulee olemaan hyvinkin samantapainen kuin vanha, ja että se palvelee lähinnä tarvettani hengittää hetken aikaa uuden, puhtaan vihkosen viekoittelevaa tuoksua :))

En siis taida osata sanoa, minkälaisia hahmotelmia tuohon uuteen luonnoslehtiööni lopulta piirtelen, mutta jos kaikesta tästä epämääräisyydestä huolimatta tuntuu, että haluat seurata mukana, olet mitä lämpimimmin tervetullut luonnostelmiani seurailemaan. Täällä ne siis ovat, käsivarapiirrokseni. Joka tapauksessa kiitän sinua tähän astisesta, olet lukijanani ollut minulle ilo ja yksi tärkeä syy näitä kirjoituksiani kirjoitella ♥ Vaan nyt, kevättuulta päin!

PS. Kamarinikaan ei ainakaan toistaiseksi häviä minnekään, vaan pidän ovet vielä auki sekä itseäni että muita mahdollisia piipahtelijoita varten. Katsotaan sitten, tuleeko aikanaan halu tänne palata tai toisaalta haihduttaa nämä sivut tuuleen (tai ainakin jonnekin yksityisten arkistojen pölyisiin hämäriin) :)


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Uudessa kodissa





Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan. 
Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä. 
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu. 

On myös huone, joka on minun.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli. 
Virginia hymyilee ja minä.

On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka mattoja.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia. 
On elämää, joka on etsiytynyt paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä. 

Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti ei ole koti.
 On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet. 

Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.
 

***

Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista. Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa myös kirjajutun? Maltan?

Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka hiljainen olen ollutkin. 
Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle, valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen – sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on vain hiljaisuus ja suru.