torstai 29. syyskuuta 2016

Naisten aakkoset: G





Elizabeth Gaskell vuonna 1832, William John Thomsonin ikuistamana.
Kuvalähde Wikimedia Commons.

 
Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella G. Niin kuin kaikki jo varmaan tietävätkin, naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, 
ja idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Elizabeth Gaskell. Tämä suosikkiasema tosin perustuu yksinomaan yhteen teokseen, Gaskellin hurmaavaan ja monitasoiseen romaaniin Cranfordin naiset (1851–1853), mutta useinhan onkin juuri niin, että laatu korvaa määrän. Teoksen voi lukea ihanana aikamatkana jonnekin kauas runsaiden helmojen ja yksinkertaisempien aikojen aikaan ja/tai kannanottona 1800-luvun naisen asemaan, ehkäpä myös vähän pilkesilmäisenä satiirina 1800-luvun alkupuolen pikkukaupunkielämästä. Cranfordiahan hallitsevat nimenomaan sopuisat naiset, ja tämä on tietenkin asetelma josta on luettavissa paljonkin, mutta samalla ihaninta teoksessa on menneisyyden pehmeä humina, naisten keskinäinen ystävyys ja suloisista suloisin Miss Matty. (Kuten monet varmasti tietävät, Cranfordin naisista on tehty myös se ihana minisarja, jonka pääosassa loistaa hurmaava Judi Dench.)


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Lauren Graham eli ikihykerryttävän G(!)ilmoren tyttöjen Lorelai. Tv-sarja Gilmoren tytöt kertoo nuoren yksinhuoltajaäidin, Lorelain, ja hänen teinityttärensä Roryn elämästä Stars Hollow’n pikkukaupungissa, ja sarja pursuaa vanhemmuutta, tyttäryyttä, ystävyyttä ja tietenkin rakkautta – sekä runsaasti hersyvää dialogia. Ja koska meillä ei enää aikoihin ole ollut telkkaria, olen tietysti katsellut tämänkin sarjan kuten kunnon telkkariton ainakin: ahmimalla DVD:ltä. Nyt sarjan katselemisesta onkin vierähtänyt jo sen verran monta vuotta, että uusintakierros saattaisi olla paikallaan. Ja oi ihanuutta, eikös olekin niin että tästä on tulossa vähän uusiakin jaksoja... (Onneksi meilläkin asuu eräs kaukaaviisas, joka tahtoi Netflixin :))


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

George Eliotiin eli Mary Ann Evansiin (niin, miehekäs kirjailijanimi kertoo osaltaan siitä, minkälaista oli olla naiskirjailija 1800-luvulla). Tämä on kyllä taas niitä kohtia, joissa hieman nolottaakin: miten sitä voikin olla sellaisetkin klassikot kuin Middlemarch (1871–1872) edelleen lukematta – eikä tässä nolostelussa nyt yhtään auta, vaikka sen onkin BBC:n laatusarjana katsellut. Eliotilla on muitakin teoksia, muun muassa Mylly joen rannalla (1860), jonka senkin olen nähnyt vain tv-sarjana. Etenkin tuon Middlemarchin olen halunnut lukea jo kauan, mutta niin vain nuo vuodet vierivät ilman että on siihenkään tullut tartuttua. 
Jospa jo lähivuosina?



 Aikaisemmat naisten aakkoseni:

F

 

tiistai 27. syyskuuta 2016

Päivien taidetta




Hienointa taidetta on päivänsä laatuun vaikuttaminen.


Henry David Thoreau


*****


Luen (edelleen) Henry David Thoreaun teosta Walden – Elämää metsässä (1852), joka on hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikko. Etenen kirjan kanssa hitaasti, ja juuri niin on minusta hyvä. Thoreau herättää monenlaisia ajatuksia: olen samaa mieltä ja en ja pidän siitä. 

Tässä siteeraamani mietelmä on soinut mielessäni monta päivää, tuntuu että se tavoittaa jotakin tärkeää ja olennaista sekä siitä, mitä Thoreau omalta metsäelämältään halusi, että siitä, miten me kaikki voimme omat päivämme kohdata.  

Toivotan kaunista päivää, sellaista ihanasti kunkin elämäntaiteilijan näköistä <3


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)


 

- kiitos kirjastolle -



Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Miten paljon voi mahtua yhteen kesäiseen päivään? Päivään, jonka illassa on tarkoitus pitää pienet juhlat, ihan vain ystävien kesken ja muutamien läheisten? Ehkä kokonainen elämä ja monta elämää, se miten elämät risteävät toisiaan, huomaten ja huomaamattaan, ja miten jokaisen pinnan alle kätkeytyy tarinoita joista toiset eivät tiedä ehkä mitään, eivät ehkä tahdokaan tietää. Se, miten huomenna kaikki voi olla jo toisin ja miten äkkiä ehkä onkin niin, ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.

Senjan juhlat, kukkia ostamaan lähtenyt Lauri. Pirahteleva ovikello, vähitellen saapuvat vieraat ja ne jotka ovat mukana vaikka eivät paikalla: Alva. Daniel. Anna. Toivo. Iiris. Ulla. Sakari. Karen ja Nelli. Ja niin monta tarinaa kuin elämää. Tarinaa, jotka saavat kasvaa lukijan mielessä, sillä Kekkonen ei kerro lukijalleen kaikkea ja hyvä niin, hän antaa lukijan täyttää aukot itse ja kertoa tarinat valmiiksi. Tai ainakin niin ”valmiiksi” kuin toisen ihmisen tarinat ylipäätään voidaan kertoa, eiväthän ihmiset oikeastaan toisiaan näe, tiedä.

Kerta toisensa jälkeen tarinoiden keskiössä toistuvat vanhemmuus ja lapsuus. Se, miten aikuisten maailman rosot reunustavat aina lastenkin elämää, tunkevat haavansa myös pieniin ihmisiin, jotka sitten läpi elämänsä kantavat niitä mukanaan, elämänsä ensirepaleita. Aikuisiksi kasvettuaan nämä repaleiset lapset haluavat myös omia lapsia tai sitten eivät. Näkevät (ehkä jälleen), miten omalla tahdolla ei välttämättä ole elämässä sananvaltaa. Tai sen, miten vaikeaa sitä on sanoa, omaa tahtoa. Ehkä edes tietää se, ymmärtää se.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.

Kekkosen kerronta on hioutunutta, turhista täytteistä vapaata. Varmaa ja kaunista, vaikka elämä aina ei. Ja Vieraat kantaa mukanaan, niin kuin tahtookin, myös Mrs. Dallowaytä ja  muita vimmaisia, älykkäitä tarinoita surullisista naisista ja onnettomista perheistä. Se on taitavan kirjoittajan käsissä rakentunut surumielinen kertomus hetkistä ja elämästä, siitä miten sekä yksi päivä että kokonainen elämä jättävät jäljen. Siitä, miten elämässä on säröjä, koska sitä elävät ihmiset. Miten ehjää ihmistä ei ehkä ole, mutta silti:

Ole varovainen ja rajaton yhtä aikaa, ole läsnä silloin kun olet paikalla, se on kaikista tärkeintä, ei, kaikista tärkeintä on rakkaus ja teot, ole reilu ja avarakatseinen, on olemassa kokonainen maailma sinua varten.


*****


Helmi Kekkonen: Vieraat. Romaani, 195 s. Siltala 2016.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Aamuhämärää, Austenia, Tiinoja ja kummastusta


 


Aamulla pimeä tahtoo pitää silmiä kiinni. Silti, kun lopulta herää kynttilähämärään aamuteelle, tuntuu että elää taas vuoden ihanimpia hetkiä. Rakastan koko vuodenkiertoa, mutta tämä aika syksystä jouluun on silti se rakkain, aina vain, enkä väsy sitä toistamaan. On hellivää tehdä pesä syyspehmeään, polttaa kynttilää, pidellä käsissä lämmintä teekuppia.

Aamulehdessä kerrotaan, että Jane Austenin Lady Susanista on tehty elokuva. Jopas sattui, ajattelen, miten tulinkin lukeneeksi sen juuri kesällä (postuumisti julkaistu kirjenovelli/pienoisromaani, joka sisältyy teokseen Jane Austen: Uskollinen ystävänne – kootut kertomukset, 2007). Minä, joka käyn elokuvissa vain harvoin, haluan mennä taas (niin, vastahan olin). Ei Jane Austenin teoksesta tehtyä elokuvaa voi jättää näkemättä. Hetken aikaa ihmettelen, miksi elokuvan nimi on Love and Friendship, sitten muistan että se taitaa olla Austenin toisen kirjenovellin nimi, tarkistan ja niin on, mutta ihmettelen silti. Ehkä tästä toisestakin novellista on otettu jotakin mukaan? Niin tai näin, Lady Susan ei ole mikään ihastuttava ihminen vaan pikemminkin ihmishirviö, joka häikäilemättä pyörittää toisia ihmisiä miten tahtoo. Mietin, miten ikävää on, että Lady Susanin käyttäytyminen tosiaan vastaa nykyajan arvoja, kuten lehdessä sanotaan.

Illalla lukaisin pari Anni Polvan Tiinaa. Ehkä tässä neljänkymmenen tienoilla tosiaan elää jonkinlaista inventaarioikää ja tekee mieli kurkistella lapsuusmaisemiinkin myös näin kirjallisuuden kautta. Lukiessani ymmärsin, miksi Tiinasta ei koskaan tullut sellaista sielunsisarta kuin Annasta, Runotytöstä ja Iris-rukasta: Tiina on liian toimelias ja tarmokas, hänestä puuttuu se sellainen pehmeä haaveksivaisuus, se tietty runollisuuskin. Silti muistan, että lapsena tavallaan ihailinkin Tiinaa, kaikkea sitä toimeliaisuutta ja rohkeutta, ja etenkin hänen rehellistä sydäntään. Ja sitä sydäntä ihailen edelleen. Ja ymmärrän kyllä senkin, miksi Tiinat sopivat niin hyvin ahmimisikäisen lukutarpeisiin: niissä tapahtui paljon ja ne olivat helppoja luettavia (oikeastaan tuo ”ahmimisikä” on kyllä sana, josta en erityisemmin pidä, mutta olkoon nyt, minulla on kai nyt (tai taas) joku semantiikkakriisi). Huomiota kirjoissa kiinnitti, että Tiinahan on ihan isän tyttö: isä on se joka ymmärtää ja näkee tytössä hyvän, äiti se joka sättii ja säännöstelee. Hienointa ja puhuttelevinta Tiinoissa on näin aikuisiällä luettuina ehkä se, että niissä tuodaan hyvin rohkeasti esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sitä, joka ei valitettavasti tunnu jäävän historiaan.

Huomaan, että sormenpäät pysähtyvät, mieli. Mietin, miten tässä näin kävi: sekä Austen-elokuvasta että Tiina-kirjoista kertovat kappaleet päättyvät maailman kovuuteen, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa vain jotakin pehmeään syysaamuun sopivaa. Ehkä on niin, että kun aloittaa, ei tiedä miten lopettaa. Ja niin, että se juuri tekee kirjoittamisesta ylipäätään aika merkillistä, toisinaan myös pysähdyttävää.


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Veera Vaahteran Sattumalta sinun (2015) ja vähän vielä Vaahterasta yleensäkin




- kiitos kirjastolle -



Kuten aiemminkin jo hehkutin, Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. En ihan ole vielä päässyt perille siitä, mikä kumma yhteys minun ja Vaahteran välillä oikein vireilee, mutta arvelen, että tällä hurmaantumisellani on jotakin tekemistä ainakin Vaahteran tarinarakennelmien ja omien viimeaikaisten lukutarpeitteni kanssa. KAIKISSA Vaahteran teoksissa on ollut jotakin, joka on tavalla tai toisella tullut lähelle, ja viime kuukaudet ovat erilaisista syistä johtuen olleet sellaisia, että minussa on selvästi ollut tilaus myös tällaiselle ihanalle, hellivälle kepeydelle. Ihan varmasti on myös niin, että Vaahtera kirjoittaa oikeasti laadukasta ja tasokasta hömppää (ja ehkä pitäisikin nyt kartella koko tuota kategorisoivaa sanaa, mutta koska se kumminkin on oikeastaan sanana aika suloinen, vaalin sitä nyt silti). Vaikka en viihdekirjallisuutta erityisen laajasti tunnekaan, rohkenen reteästi sanoa, että Vaahteran teokset ovat lajityyppinsä aatelia: hyvin ja kauniisti kerrottuja tarinoita, joissa on kepeyden rinnalla myös jotakin syvempää.

Tuttavuuteni Vanhatalon kirjallisen tuotannon kanssa alkoi viime keväänä teoksesta Keskivaikea vuosi (2016), joka koostuu Vanhatalon omakohtaisista masennuskokemuksista, ja jatkui hetimiten myös kirjailijan kaunokirjalliseen tuotantoon. Ensimmäinen Vanhatalolta lukemani romaani oli Pitkä valotusaika (2015), joka – samoin kuin tuo Keskivaikea vuosi – kuuluu ehdottomasti kuluvan vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Vanhatalo hurmasi minut näillä molemmilla teoksillaan niin, että tunsin vastustamatonta vetoa tutustua myös tähän hänen viihteelliseempään kirjoittajapuoleensa ja kas, kuinkas kävi: vaikka minusta ei oikein ole ollut lukemaan hömppää pitkään aikaan, Vaahtera otti ja koukutti, ja keväästä tähän hetkeen olen lukenut kaikki Vaahteran neljä teosta ilman että on tullut edes ähky. Onnellisesti eksyksissä (2012) sulostutti vappuani, Rakkautta, vahingossa (2013) ja Kevyesti kipsissä (2016) luin kesällä, ja koska kamarini juuri niihin aikoihin vietti hetken aikaa hiljaiseloa, en niitä täällä tullut hehkutelleeksi. Nyt sitten onkin niin, että ihan jo periaatteesta hehkutan tätä viimeksi lukemaani Sattumalta sinun (2015) ja samalla – tai ennen kaikkea – vielä kerran (no joo, ei ole ehkä viimeinen :)) Veera Vaahteraa noin niin kuin yleensä. (Nyt minulla vaan onkin sitten ikävä ongelma: mitäs minä nyt mahdolliseen hömpäntarpeeseeni luen, kun kaikki Vaahteran kirjat on jo ahmatoitu? No, onneksi on toivoa, että hän kirjoittaa lisää...)

Sattumalta sinun kertoo Karoliinasta, joka parisuhdekoukeroidensa keskellä painiskelee myös akateemisen pätkätyöläisyyden kurimuksessa: väitöskirja on kirjoitettu ja pätkä sieltä pätkä täältä aina välillä saatu, mutta eläkevirkaa ei ole juuri ollut näköpiirissä ennen kuin ehkä nyt, kun pieni pelastusprojekti filosofian laitoksella toimii kenties siltana myös eteenpäin. Huolia Karoliinalla aina vaan riittää, rakkauden ja työn ja vähän kaiken muunkin suhteen, ja unta sitä myöten oikein ei. Yliopistomaailmaa (ja samalla työelämää laajemminkin) teoksessa katsellaan pehmeästi pilke silmäkulmassa, vähän pohdiskellenkin, ja filosofian laitoksen miljööseen sopien mukana on myös mukava ripaus filosofiaa :) Romanttisella rintamalla Karoliinan elämässä pyörivät entinen poikaystävä Ville, josta Karoliina edelleen saa lounasseuraa, sekä filosofian laitoksen sohvalla rentoileva Matias. Luvassa on juuri sopivasti koukeroita ja romanttiselle tarinalle tarpeellisia väärinkäsityksiä, kunnes lopussa kaikki on ihanasti kohdallaan.

Siispä, pitemmittä puheitta: suosittelen lämpimästi Vaahteran teoksia laatuhömpän nälkään!