sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)






Aina rehellinen, ei koskaan falski.
Taiteen tehtävänä on paljastaa kohteestaan jotakin salattua.
Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.


On kirjailijoita, joiden sanoja hengittää. Ihan oikeasti hengittää. Joiden sanoissa on omaan hengitykseen sopiva rytmi niin että rintakehä lukiessa liikehtii sanojen mukaan tai sanat rintakehän mukaan, pakottomasti ja luonnollisesti. Kirjailijoita, joiden sanojen äärellä jälleen kerran ymmärtää myös sen, että tärkeintä kirjallisuudessa on elämys ja kokemus ja se miten kirjallisuus on jotakin ihmiseltä ihmiselle, miten kirjallisuuden kautta jaetaan ihmisenä ja maailmassa olemisen kipua ja kauneutta ja samalla kaikki se mitä kielellä, kertomisella, voidaan tehdä, niin, miten kaikki muu kirjallisuuden ympärillä on sitten jotakin muuta, ehkä tärkeääkin mutta muuta.

Haahtela on yksi niistä, joiden sanat ovat minulle sellaisia, hengitystä. Hänen tekstinsä on hidasta ja mietteliästä, hieman surumielistä, sillä ei ole kiire, ei minnekään, se etsii ja kysyy, pysähtyy pohtimaan, tulee viereen ja vähän niin kuin silittää. Tällä kertaa Haahtelan teksti on ehkä myös jotenkin eri tavalla runsasta, melkein jo mietin että ehkä liiankin mutta en tiedä, ehkä ei sittenkään, onhan elämäkin – hetkien, ajatusten, olemassaolon, maailmoiden runsautta.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Niin. Ehkä maailmat alkavat hetkistä, joskus sattumanvaraisistakin. Vaikka 1950-luvun lopusta, lumisateesta ja nuoresta lakkipäisestä pojasta, Visasta. Juuri nähdystä elokuvasta, siitä miten poika äkkiä tuntee halua maalata, kertoa, miten mielessä herää päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Maailmat alkavat, kasvavat. Ja ihminen etsii itseään, itsestään ja ajastaan, ihmisistä ympärillään ja maailmoista, pala palalta, ehkä tohtii myös ihmetellä, kysyä, olla tietämättä ja jos, niin hyvä niin. Sitä se on, elämä, eikö olekin, itsen etsimistä maailmoista ja tämän kaiken loputonta ihmettelyä, ehkä myös väistämätöntä ulkopuolisuutta, mahdottomuutta kuulua ihan kokonaan joukkoon. 

Visa makasi täkin alla ja ajatukset tulivat ja menivät, pilvien lailla. Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi siitä itsensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

Ajattelen ihmisiä, joita Visa kohtaa, heidän merkityksiään, sitä miten me kaikki kohtaamme elämässämme monia ihmisiä, monia sellaisiakin jotka meiltä myöhemmin katoavat mutta jotka silti jollakin tavalla meihin myös jäävät. Ajattelen sitäkin, että olemme ehkä kaikki täynnä keskenjääneitä kertomuksia, joista myöhemmin koetamme saada valmiita – koetamme, kunnes ehkä ymmärrämme, että valmista ei tulekaan tai että valmista olikin jo, niin valmista kuin voi olla.

Tyhjyyden kammo. Eikö jokainen joudu kohtaamaan sen tunteen, väistämättä, ainakin se joka tekee taidetta. Eikö ihminen näe kovasti vaivaa peittääkseen tyhjyyden kammon, kutoo verkon ympärille, ompelee piiloon sen mitä ei kestä katsoa.

Ajattelen myös taidetta ja taiteenfilosofiaa, sitä minkälaisia oppeja taidetta ympäröimään mahtuu vai mahtuuko, sitä että taide on etsimistä, aina, ja sitäkin että sen pitää etsiä oma tiensä kaikista tarjolla olevista opeista huolimatta, kerta toisensa jälkeen, koska vain sillä tavalla se voi olla taidetta, aitoa ja rehellistä, etsimistä. Ajattelen, että meidän kaikkien on etsittävä palaset siihen mitä olemme ja mitä elämässämme teemme ja koetettava koota niistä itsemme ja oman elämämme näköinen kokonaisuus. Että meillä kaikilla on monta opettajaa ja silti juuri se oma etsimisen tiemme, riippumatta siitä mitä me teemme ja etsimme.

Visa tunsi, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, näkyväksi tekemistä.

Kun suljen kirjan, minussa on hieman epämääräistä, muotoaan hakevaa melankoliaa. Haikeutta, jossa viipyilee elämän pienuus ja suuruus, ajan väistämätön kiitävyys, sekin että ihmisen elämä on ehkä väistämättä pohjimmiltaan yksinäistä, koska kukaan toinen ei elä samaa elämää kuin ihminen itse.

Nyt, kirjoittaessani, ulkona paistaa talviaurinko, maisemassa on kirkasta valkeutta. On kaunista, mutta kaipaisin silti pilviä, lumihiutaleiden hiljaista putoilua. Tuntuu, että sellainen maisema olisi oikea juuri nyt. Talvipäivä on kuitenkin lyhyt, aurinko pakenee jo, ja lumen ylle lankeaa pian hämärä, ehkä käärin haikeuteni siihen.


Mistä maailmat alkavat? Minne ihminen lähtee, lähteekö minnekään? 
Mikä on tämä matka, jolla on elämän nimi?

Olet lintu ja lentelet, et takerru, kokeilet...

Lentele. Älä takerru. Kokeile. Maailmat alkavat.


**** 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani, 301 s. Otava, 2017.


Suosittelen lempeän melankolian ja taiteilijaromaanien ystäville, joille kirjallisuuden lukeminen on myös ihmisenä olemisen mietiskelyä ja hieman haikeaakin ihmettelyä.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Kirjoittamisen valoa ja vastahankaa








Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta en kuitenkaan kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. (Claes Andersson)

En tiedä, onko kirjoittajia, joille kirjoittaminen on silkkaa säihkettä. Minulle se ei ole. Se on jotakin, jota haluan tehdä, mutta jota silti välillä jotenkin välttelen ja jonka kohdalla myös epäilen itseäni jatkuvasti. Niin, mörkökin piipahtelee kylässä säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kirjoittamiseni on myös loputonta epäuskoa ja riittämättömyydentunnetta. Joskus onnistun kuitenkin laittamaan mörölle hanttiin ja ajattelemaan niinkin, että epäileminen on oikeastaan myös hyväksi: muistan, että jos luottaisin sokeasti siihen mitä ja miten sanon, kirjoittamiseni ei ikinä kehittyisi, vaan leijuskelisin jonkinlaisessa narsistisessa kuplassa jota kenenkään ei sovi rikkoa (no, en leiju). Taikasana lienee tässäkin kohtuus eli se, että ei anna epäilemisen ja itsekritiikin kasvaa niin suureksi, että kirjoittamisesta katoaa ilo ja palo ja halu.

Epäileminen – terve itsekritiikki – siis ainakin periaatteessa mahdollistaa kehittymisen ja kypsymisen. (Välttely sen sijaan tietenkään ei, sillä se päinvastoin estää kirjoittajana kasvamisen tai ainakin vaikeuttaa sitä, koska – kuten tiedämme – kirjoittamaan oppii ainoastaan kirjoittamalla.) Aina en näin myönteisesti onnistu epäilyänikään itselleni kuitenkaan selittämään, vaan toisinaan se myös lannistaa ja turhauttaa ja tuntuu, että koko kirjoittamiseni on turhaa. Että en osaa eikä kukaan minun turhia sanojani tarvitse. Niin, silloin epäily saa liikaa valtaa, ja koetan taas palauttaa itseni valoon muistuttamalla, että turhaa kirjoittaminen ei ole, ei koskaan. Ja että minä tarvitsen sanojani ainakin itse. Ja että minäkin olen tässä oikeasti tärkeä, minulle.

Sanon itselleni senkin, että kirjoittamisella on erilaisia tarkoituksia ja tehtäviä ja että kirjoittaminen itsessään on aina hyvä. (Paitsi silloin, kun sillä esim. tietoisesti loukataan toisia ihmisiä tai lietsotaan vihaa, mutta uskoisin, että tiedätte mitä kirjoittamisella tässä tarkoitan.) Kirjoittaminen on etsimistä, itseilmaisua, maailman ja ihmisenä olemisen järjestämistä, sanojen tutkimista ja sanoilla leikkimistä ja kirjoittamisen tavasta riippuen usein myös jakamista, pienemmin tai isommin. Se, mitä ja miten paljon kirjoittamisella ulkoisesti ”saavutetaan”, on eri asia. On hienoa, jos omasta käsikirjoituksesta tulee vaikka se kirja tai mitä se ”saavutus” nyt sitten milloinkin tarkoittaakaan, mutta hieno on myös kirjoittamisen matka itsessään, se mitä siitä oppii ja mitä se itselle antaa.

Epäilyksen hetkinä kysyn toisinaan itseltäni myös sitä, mitä ”osaaminen” oikeastaan on? Se, että ”osaa” kirjoittaa? Hyvää kirjoittamista on niin monenlaista, niin kuin me kaikki kirjallisuuden ystävät tietenkin tiedämme. On erilaisia kirjallisuuksia, erilaisia tapoja osata. Omalla kohdallani minun on hyväksyttävä, että en vielä tiedä mitä osaan vai osaanko. Ja mitä kaikkea voin oppia. Että matka on vasta alussa. Ja että myös itsensä kirjoittajana oppii ja löytää vain ja ainoastaan kirjoittamalla.

Ja kyllä: loppujen lopuksi kirjoitan siitä huolimatta, etten tiedä osaanko tai mitä kirjoittamisellani ”saavutan”. Kirjoitan, koska kirjoittamatta oleminen on sama kuin olla olematta minä. Kirjoitan, koska se on sama kuin lakata etsimästä, tutkimasta, leikkimästä. Ja niin minä hätistän mörköä pois, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja sanon sillekin myös sen, että kirjoittaminen ja saavuttaminen, sisäinen ja ulkoinen, ovat eri asioita.

Joskus on silti sietämätöntä olla keskeneräinen. Ärsyttää tuo pää, joka ei anna sitä mitä tahtoisin. Suututtaa sanojen riittämättömyys, kyvyttömyys löytää oikeita sanoja, ehkä edes saada kiinni siitä mikä on olennaista. Enkä haluaisi kirjoittaa huonoa. Haluaisin osata. Olisi ihanaa, jos voisin kirjoittaessani alati ajatella että osaan, kykenen, onnistun. Ja niin, osittain myös kirjoittamisen välttelyni varmaan perustuu juuri tähän. Jostakin merkillisestä syystä toisinaan luulen, että huomenna minä osaan paremmin. Että huomenna sanat tulevat minusta itsestään, koko kertomus, kaikki, minussa puhuu sanojen mystinen jumala, joka antaa minulle, minusta, sen kaiken. Mutta huomenna, vasta huomenna. Tänään olen vielä sumea ja huono. No, optimismia kai tuokin, huomisuskoa. Mutta entä jos se huominen on aina vasta huomenna?

Ainoa keksimäni tapa voittaa vastukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen työhön. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja. (Claes Andersson) (Tai sitten kamarikirjoituksia, vaikka siitä miten hankalaa kirjoittaminen toisinaan on, hehe.)

Ja kuitenkin on ehkä myös niin, että juuri keskeneräisyydessä ovat myös kaikki mahdollisuudet. Ja niin, että juuri siksi sitä keskeneräisyyttä pitää oppia sietämään. Ottaa sanat vastaan, ne keskeneräisetkin, ihmetellä sitten mitä niistä tuli ja mitä niistä voi tulla. Kaiken epämääräisen ja -hahmoisen seassa saattaa sittenkin olla ainakin yksi hyvä lause tai kehityskelpoinen ajatus, josta myöhemmin voi kasvaa jotakin. Ja kyllä, sekin on jo paljon. On.

Kirjoittamisessa, jos missä, näyttää pätevän vanha zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen. (Claes Andersson)

Ja sitten, niin, vaikka sitä kuinka kokee myös kaikenlaista vastahankaa, niin minkälaista valoa kirjoittaminen sujuessaan onkaan. Hetkittäin sitä melkein uskoo, että osaa. Että kirjoittaminen on mahdollisuuksia täynnä, myös minulle. Omat sanat tuntuvatkin äkkiä siltä että niillä on mahdollista kertoa kertomus, välittää ajatus, luoda maailma, kokonaisuus, kuva, tunnelma, tavoittaa jotakin tästä monikerroksisesta todellisuudesta jossa elämme. Ainakin sitä ymmärtää, että me kuulumme yhteen, minä ja kirjoittaminen. Kun vain kirjoittaa, keskeneräisyydestään huolimatta tai juuri siksi. Ja niin minä päätän vältellä välttelemistä, aina vain, muistaa että keskeneräisissäkin sanoissa on mahdollisuus josta välttelemällä ei saa kiinni.


*****


Claes Anderssonilta siteeraamani katkelmat ovat hänen teoksensa Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002) luvusta ”Vaikeudet ja vastustus”. Mikä mainio mies!




sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (2016)






Aloitin Hannu Mäkelän viisiosaisen muistelmasarjan väärästä päästä: luin ensimmäiseksi viimeisen. Nurinkurinen lukeminen ei ainakaan kaltaistani lukijaa kuitenkaan ollenkaan haittaa, omaelämäkerrallisen kerronnan kiinnostavuus kun on minusta muualla kuin sen mahdollisessa kronologisuudessa ja – niin – jos tarkkoja ollaan, niin tuon kronologisuuden mahdollisuuden voi tietysti itsessäänkin aika perustellusti kyseenalaistaa. Eihän ihminen kai pohjimmiltaan edes kykene muistelemaan elämäänsä suorana linjana alusta loppuun, vaan eri hetkien muistot kerrostuvat keskenään kaiken aikaa ja sävyttyvät myös nykyhetkellä ja tulevaisuudellakin. No niin, näköjään taas karkaan vähän harhapoluille heti alkuunsa tai ei, ei nyt niinkään, sillä taisihan tämä ajatus myös tuolla Mäkelän muistelmissa todentua. Mutta niin, lähinnä piti sanoa, että nurinkurin aloitin ja sillä hyvä. Niin ja juu, tietysti tähän tarttumiseen innoitti myös tämän keskeinen aiheisto, kirjailijaelämä.

Erilaisia muistelmia ja niiden lähisukulaisia on tietenkin kirjoitettu jo iät ja ajat, ja kirjailijan oma elämä ja kokemusmaailma ovat sekoittuneet fiktioonkin tavalla tai toisella likipitäen aina. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus näyttää kuitenkin kokeneen jonkinlaisen uuden tulemisen ja nousun. Minua(kin) tämä ilmiö kiinnostaa ja kiehtoo niin kirjallisuusmaailman ilmiönä kuin kirjoittamisen tapana – sekä ennen että nyt. Erilaisilla kirjailijan omaan elämään perustuvilla kertomuksilla on tällä hetkellä selvästi tilausta ja kirjailijoilla myös halua ja tarvetta niitä kirjoittaa.

Onhan elämä ainoa minkä todella ihan itse omistan. Se kuuluu myös ammattiini: oma elämä on jokaisen kirjailijan aiheena, tahtoipa hän tai ei. Juuri siitä ja vain siitä toden asioita voi kukin ammentaa; sitä tutkien ja muiden elämiä siihen verraten. Omat kokemukset voi toki muuttaa vaikka tähtien sodiksi tai kertomuksiksi kivikaudesta; mutta ainoa tieto joka on varmaa, tulee itsestä. Jos ei tunne itseään, miten voi tietää muustakaan, siitä mitä ja miten toiset ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat, tekevät ja käyttäytyvät.

Syystä tai toisesta omasta elämästä kirjoittamista on kuitenkin usein taidettu pitää jotenkin vähempiarvoisena, vähemmän ”oikeana” kirjoittamisena kuin fiktion kirjoittamista, ja ainakin omasta puolestani iloitsen kyllä suuresti, jos tällaisesta ajattelutavasta aletaan hiljalleen päästä. Myös omaelämakerrallinen kirjoittaminen voi olla kirjoittamista isolla koolla ja synnyttää osaltaan monella tavalla hienoa ja antoisaa luettavaa. Kiehtovaa esimerkiksi juuri muistelmissa on, että ne tarjoavat meille yhden kokemuksen eletystä elämästä – tietysti siinä mittakaavassa kuin se meille lukijoina kuuluu.

Vapaus alkaa tammikuussa 1987, kun Mäkelä aloittaa elämänsä vapaana kirjailijana – takana on työ kustantamossa, edessä vapaus ja vapauden ilot ja huolet. Päivät saa kirjoittaa, mutta kääntöpuolena on toimeentulon epävarmuus. Eikä vapaa taiteilijaelämä ole aina helppoa. Se on vapautta kaikessa sen kauneudessa mutta samalla kipeydessä. Kirjoittaminen, se tärkein, silti kantaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta kun uskoo saaneensa edes lauseen pari sellaisiksi, että ne kehtaa tunnustaa omakseen tuon pienen hetken. Sitten se hetki aina katoaa eikä sitä iloa enää tavoita kun kirja on valmis. Mutta luovan työn vapaus on kirjoittaessa totta. Kaikki muu on sitten muuta.

Ja kyllä, tietenkin minua kiinnostaa lukea ennen kaikkea kirjoittamisesta. Siitä miten aiheet löytyvät ja kertomukset syntyvät, miten kirjailijan työ on myös jatkuvaa epävarmuutta, miten se on valoa ja paloa mutta myös sitä, että tehty työ ei aina juuri missään näy tai että se haukutaan kritiikeissä lyttyyn, miten kirjailijan ideat joskus ovat myös ajalleen vääriä, niin, miten vaikeaa kirjoittaminen ja kirjailijana oleminen toisaalta on, mutta miten se sittenkin on myös aitoa työn iloa.

Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan kirjan merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta teoksesta saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun kirja valmistuu, se katoaa itseltä. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei kirjailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.

Ja minulle, L. Onervan ja Eino Leinon ihailijalle, on tietysti erityisen hienoa lukea Mäkelän työskentelystä Onerva-ja Leino-teostensa äärellä – siitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan muun muassa Mestarin, Nallen ja Mopen ja Onnen maan ja toimittamaan Onervan runoista uusia kokoelmia, muun muassa Liekkisydämen. Oi Onerva, oi Leino ja oi Onerva ja Leino.

Kirjallisuusalaa monesta näkökulmasta nähneenä Mäkelällä on asiantuntemusta ja kokemusta pohtia myös sen epäkohtia. Sen toki tällainen maallikompikin näkee, että esim. Finlandia-humussa on kyse koko lailla puhtaasti kaupan edistämisestä, mutta on silti mielenkiintoista lukea myös Mäkelän ajatuksia palkinnon ympäriltä – eikä vähiten siksi, että hän sen vuonna 1995 itsekin Mestarillaan voitti:

Tuona jouluna moni saa myös lahjapaketin, jonka sisällä on kirjani. Ei siksi että se on kiinnostava, vaan siksi että se on voittaja.

Niin, hienoisesta inhorealismistaan huolimatta tuossakin ajatuksessa on varmastikin totuuden siemen. Voittaja on helppo lahjapakettiin valita, ja vaikka osa ostajista varmasti valitsee kirjan aidosti sen kiinnostavuuden vuoksi, osa valitsee sen juuri siksi, että se sattuu olemaan se voittaja (mikä ei tietenkään merkitse, etteikö kirja voisi olla myös kiinnostava, mutta silti). Mikäpä siinä, on aina hyvä että kirjallisuus myy edes jollakin tavalla, mutta eihän se tietysti kirjallisuudelle noin niin kuin yleisesti ottaen ihan reilua ole, että humu ja myynti keskittyvät vain muutamiin esille nostettuihin teoksiin. (Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin suon kyllä sen palkinnon kulloisellekin voittajalle. On periaatteessa hienoa, että kirjallisuutta palkitaan ja juhlitaan, mutta ilmeisesti jotenkin myötäsyntyisen kerettiläisenä en voi olla näkemättä myös palkintohumun epäkohtia.)

Finlandia-palkinnon ohella Mäkelä kritisoi muun muassa maamme kirjallisuuskritiikin tilaa – sitä, miten Helsingin Sanomien kriitikot kirjoittavat mitä kirjoittavat ja miten muut sitten näitä kirjoituksia myötäilevät. Itse en Helsingin Sanomia juuri lue, joten nimenomaisesti sen kritiikkejä vaikutuksineen en nyt tässä itse kommentoi, mutta yleisesti ottaen lienee kyllä juuri niin, että parempiakin aikoja on kirjallisuuskritiikkimme nähnyt. Kriitikkoja en tästä kuitenkaan yksinomaan syyttäisi, vaan ylipäätään maailmamme yleistä mentaliteettia. Kriitikot – samoin kuin esim. kustantajat – toimivat yhteisessä maailmassamme, jota kovasti ohjailee yksi taikasana: raha. Kriitikolla voi olla – ja varmasti usein on – myös aitoa paloa, mutta minkäs teet jos kukaan ei kritiikkejä osta tai jos kriitikki on ahdettava muutamaan sanaan tai jos sama kritiikki on annettava kertakorvauksella useampaan lehteen. Sitäkin kyllä tietysti näkee, että kritiikki on suunnilleen yhtä kuin juonireferaatti. Ja sitähän se tietysti ei ole. No niin, tämä tästä.

Mäkelä pohtii teoksessaan myös kirjailijan oikeutta kirjoittaa toisista ihmisistä – aihetta, johon jokainen omaelämäkerturi tai omaa elämäänsä muuten kirjoittamisensa materiaalina käyttävä kirjailija tavalla tai toisella törmännee. Esim. Karl Ove Knausgårdin taistelot lähipiirinsä kanssa ovat tainneet aika lailla siellä Norjan puolella myös kuohautella. Mäkelä on ainakin tässä teoksessaan toisia kohtaan nähdäkseni hyvin diskreetti, eikä juuri tuo esiin esim. avioliittojensa mahdollisia ongelmakohtia. Vähän vaikeitakin kysymyksiä nämä aina ovat, mutta kyllähän se niin on, että toisten, tunnistettavien ihmisten yksityisasioilla repostelu ei varsinaisesti kuulu kirjailijan (eikä sitä myöten lukijankaan) oikeuksiin. Kuten Mäkelä sanoo, [i]tsensä saanee ristiinnaulita, muita ei.

Suosittelen Mäkelän teosta lämpimästi lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta, kirjallisuusmaailman kiemuroista ja – tietenkin – oman elämän kertomisesta sanoiksi. Mäkelän kerronta on soljuvaa ja helposti lähestyttävää ja Vapaus monella tavalla kiehtova kurkistus vapaaseen kirjailijaelämään kaikessa sen hyvässä ja pahassa. Itse taidan lukea Mäkelän muistelmista seuraavaksi nelosen, Otavan ajan, niin nurinkurisuuteni pysyy hyvässä järjestyksessä (ei vaan, oikeasti en malta odottaa mitä Mäkelä kustantamoajoistaan kertoo).

Lopuksi siteeraan teoksesta vielä yhden mielimietteeni:

Kirjailijalla on vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Pitää vain jatkaa kulkuaan eteenpäin sinne, minne nenä eli oma vaisto näyttää.

*****

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus. 447 s. Tammi, 2016.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Minä ja mörkö





Mörönruokaa? 
(Olisin laittanut kuvan möröstäkin, mutta sitä on vähän vaikea napata kameraan. 
No, sellainen irvistelevä peikko se.)




MÖRKÖ: Tervepä terve.
MINÄ: Ei taas. Oikeesti. Voitko mennä samantien. Mulla on just niin hyvä vire.
MÖRKÖ: Kjäh, kjäh, kjäh.
MINÄ: Eikö me olla tästä jo puhuttu. Että annat mun olla ja kirjoittaa rauhassa.
MÖRKÖ: Et kai sä nyt tosissasi luule että annan?
MINÄ: Mä en nyt jaksa sua, oikeesti mä en jaksa. Mä haluan kirjoittaa. Mee muualle. Sä oot käyny täällä jo ihan riittävän monta kertaa.
MÖRKÖ: Kjäh, kjäh. Parasta jaksaa vaan, mä en nimittäin mene minnekään. Täällä on katsos NIIN lokoisaa. Ja jos sä kerran haluat kirjoittaa, niin sehän jo kertoo että mä olen ollut liian kauan poissa. No, mitäs sinä taas oikein luulottelet?
[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No, kerro nyt kaverille. [kurkkii olkapään yli] JAAHAS. Et kai sinä nyt TUOTA enää aio jatkaa. Siis oikeesti. Mieti nyt hei! Eikö tuo nyt ole ihan selvä juttu jo, että tuo nyt ainakin on sormiharjoitelma. Siis ihan peetä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja mikä se TUO on. Ei ole totta.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt tajuat, että tuota ei ainakaan jaksa kukaan lukea. Pälä pälä pälä pälä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja hei, mikä tuo nyt muka on, ei kai nyt se ainakaan – siis hei, anna olla. Ihan kuin sinä muka olisit joku pro. Tajua nyt, että tämä maailma tursuaa sua parempia kirjoittajia, jotka ansaitsee tommoset aiheet paljon paremmin kuin tollanen ihme vanapii.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt ainakin tämän blogikirjoittamisen lopetat. Häh? Mieti nyt miten monta typeryyttä sinä tännekin olet jo päästellyt. Mä en kestä. Kerta kaikkiaan en.
[hiljaisuus]

MINÄ: Sun on nyt sitten näköjään pakko teilata KAIKKI tällä kertaa.
MÖRKÖ: No katsos kun en ole hetkeen käynyt. [hymyilee maireasti]
MINÄ: Olisit pysynyt poissa vaan. Onko sulla oikeesti joku kello jonka mukaan sä kuljet että et varmasti anna olla rauhassa liian pitkään?
MÖRKÖ: Mä olen luontaisesti ahkera.
MINÄ: [huokaisen] Todella.
MÖRKÖ: Hyväksy nyt vaan että olet oikeasti tyhmä. Ja huono. Mä en ole oikeastaan ikinä tajunnut, mikä saa sut luulemaan että osaisit kirjoittaa.
MINÄ: Etpä niin. Se kyllä tiedetään jo liiankin hyvin.
MÖRKÖ: Ei näillä räpellyksillä kuule maailmalla pärjätä.
MINÄ: Enhän minä nyt mitään maailmaa tavoittelekaan. Kunhan nyt –
MÖRKÖ: Eikä sulla mitään oikeaa sanottavaakaan ole. Kunhan pöliset.
MINÄ: On mulla! SIITÄ sä et ainakaan tiedä mitään.
MÖRKÖ: No ainakaan et osaa sitä sanoa. Kuvittelet vaan olevasi joku taiteilijatar. Kirjailijatar. Pah. [Räkätystä] Kirjoitat pelkkää sontaa.
MINÄ: MIKSI sun pitää aina tulla siihen pullistelemaan?
MÖRKÖ: Minä olen TERVEELLINEN.
MINÄ: Enpä tiedä.
MÖRKÖ: Ei pidä luulla itsestään liikoja.
MINÄ: Niin kuin minä nyt sitten luulisin.
MÖRKÖ: Luulet jos kuvittelet että jotakin osaat.
MINÄ: Minä en kuvittele mitään. Minä etsin.
MÖRKÖ: Ei kannata kuule. Et sinä mitään löydä. Muuta kuin sontakasoja. Kjäh kjäh kjäh.
MINÄ: Ja sinäkö sitten olet aina oikeassa! Ainako kaikki on sontaa, jos sinä niin sanot!
MÖRKÖ: Tietysti.
MINÄ: Mitäpä jos en sinua usko.
MÖRKÖ: [ällistyneenä] Et usko?
MINÄ: Niin. Ainakaan kokonaan.
MÖRKÖ: Tietysti uskot. Ainahan sinä uskot.
MINÄ: Vaan jos en usko enää.
[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No hyvänen aika. Sittenhän sinä hyviä äkkiä HÄPEÄT.
MINÄ: Niin kai. Mutta enpä tiedä onko häpeä pahempi kuin sinä.
MÖRKÖ: Häpeä on kuule hirveä. Oikeesti. Ei kannata. Usko mua vaan. Se ei ole mikään pikku mörkö se. Se on hirviö! Jos sä ikinä päästät noita räpellyksiäsi mihinkään, niin sä et nuku enää ikinä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: KUULITKO!
MINÄ: Kuulin.
MÖRKÖ: No?
MINÄ: Mitä no?
MÖRKÖ: Aiotko jatkaa?
MINÄ: Mitäs luulet? Hemmetin mörkö!
MÖRKÖ: Et kai ole tosissasi? Jatkat vaan tuota pelleilyä? Entä se hirviö?
MINÄ: Olen. Ja kyllä. Ja turha pelotella hirviöllä, kyllä minä sen ilmankin tunnen. Ja yönunet viet kyllä välillä sinäkin. Yhtä kamalia olette.  Yritätte aina vaan estää ihmistä tekemästä sitä mikä on ihmiselle omaa ja tärkeää.  Mene muualle nyt. Sinusta on ollut harmia jo ihan riittävän kauan.
MÖRKÖ: Harmia? Kamala? Minähän ole ystävä. Ystävä!
MINÄ: Ihme ystävä. Et kannusta yhtään. Teilaat vaan. Mutta kuule, jos opit olemaan kunnolla, niin saat käydä silloin tällöin.
MÖRKÖ: Kunnolla?
MINÄ: Niin. Sillä tavalla että kerrot mikä on oikeasti pielessä mutta kerrot myös sen mikä on hyvää.
MÖRKÖ: Hyvää?
MINÄ: Niin.

MÖRKÖ: [näyttää epäluuloiselta]
MINÄ: Ihan helppo juttu. Oikeat ystävät ovat sitä varten, että osaavat sanoa sekä että. Jos sä vaan latistat, niin sä olet pelkkä mörkö.
MÖRKÖ: Musta tuntuu että sä viisastelet.
MINÄ: Musta ei. No niin, menepäs nyt. Mä haluaisin vielä vähän kirjoittaa. Mulla on näitä kesken tässä.
MÖRKÖ: [mulkoilee ja levittelee sieraimiaan]
MINÄ: Niin niin, menes nyt.
MÖRKÖ: No menen menen menen. Kiittämätön ketale. Mutta kyllä minä taas tulen. Et sinä minusta pääse! Et niin kauan kuin jotakin räpellät.
MINÄ: Muistat vaan mitä sanoin. Jos olet nätisti ensi kerralla, niin voin vaikka keittää teetä. Voidaan oikeasti keskustella. Tiedoksi vaan, että mä en anna sun voittaa mua enää. Mä aion kirjoittaa vaikka sä kävisit puhisemassa mitä. Ja kuuntelen kyllä, jos sulla on jotakin oikeesti rakentavaa sanottavaa.

[Mörkö menee. Mulkoilee matkalla vielä taakseen. Pysähtyy välillä ja raapii päätään: mikä tolla nyt oli, sen piti syöksyä epätoivon alhoon ja uskoa että se ei osaa. Mörkö irvistelee. "Nätisti." "Teetä." Ihme mielistelyä, mörkö puhisee, en varmasti lankea. Ja mitä se oikein läpisi siitäkin että pitäisi muka sanoa mikä on hyvää. Pah. Hyvää! En kai minä nyt ole kehuskeluja varten. Minä!]

MINÄ: Psst, mörkö – mieti nyt. Vanhakin peikko voi oppia uusia temppuja. Ja mulla on aika hyvä teevalikoima.

 *****
 
Myöhemmin, MÖRKÖ pesässään:

Ei ole totta. Siis ei kai se nyt TÄTÄ aio julkaista. Että mä en kestä. Että se on tyhmä. Helkkarin hoopo. Luulee kai että joku tämänkin haluaa lukea. Ei hyvää päivää. Eikä se edes miettinyt yhtään. Ei ainakaan paljon. Olis nyt voinut. Kyllä sitä kohta hävettää. Mikä sillä nyt oikein on. Eikö se muista millanen se on. Hirviö tulee, se on varma se. Sen kyllä sanon, että nukkua en sen anna. En minä eikä hirviö. En tod.



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna (2016)




Kuka minä oikein olen ja mitä minun pitää nyt tehdä, ne ovat kysymykset, joihin en tiedä vastausta.


Niina Hakalahti, ”tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen”, valloitti minut kertojanlahjoillaan jo vuosia sitten. Kun aikoinaan ensi kerran löysin hänen teoksensa, elin lukijana sellaista aikaa, jona kaipasin ennen kaikkea jonkinlaista keveän ja syvän syleilyä: en mitään liian raskasta, mutta en myöskään mitään liian köykäistä. Hakalahden teokset, Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010) vastasivat tähän lukutarpeeseeni täydellisesti, ja olen niiden lukemisesta asti alati ihaillut sitä, miten hän osaakin kirjoittaa niin taitavasti, ihan oikeasti keveästi ja syvästi samaan aikaan, siten että teksti on jotenkin niin vaivatonta vaikka elämä aina ei. Viimeisin, Sydänystävä (2014), ei minua samalla tavalla sykähdyttänyt, mutta näin jälkikäteen ajatellen luulen, että hienoinen vastahankani johtui ennen kaikkea senhetkisistä lukutuulistani ja siitä mitä olin juuri sitä ennen lukenut, siis ihan vain siitä, että aina lukuhetki ei vain ole se oikea.

Nyt, Lumilinnaa (2016) lukiessani, nautin jälleen kerran suuresti Hakalahden tarinankertojan taidoista, ehkä kuitenkin myös vähän eri tavalla kuin ennen. Jotenkin syvemmissä vesissä tässä ollaan, ja keveän ja syvän liitto tuntuu siksi nyt jotenkin väärältä ilmaisulta, jonka tilalle en oikein löydä oikeaa. Meret ja aallot vyöryvät ja suuret kysymykset niiden alla.

Ja kyllä, jälleen nautin myös Hakalahden lempeästä ihmiskuvauksesta – siitä, miten ihmiset ovat ehkä aina ja väistämättäkin vähän repaleita, mutta sellaisina myös niin kovin ymmärrettäviä, inhimillisiä. Tälläkin kertaa Hakalahden tarina on myös hyvin elämänmakuinen ja -tuntuinen: Lumilinna kertoo elämästä elämänä, sen kaikessa kipeydessä ja samalla hieman kauneudessakin. Eivätkä tarinassa kasvavat kysymykset oikeimmasta mahdollisesta tavasta elää ja toimia ole tälläkään kertaa yksinkertaisia vastauksista puhumattakaan. Tulee taas mieleen se Aavasaksan Seppokin, joka vähän ylikiltissä kärjistyneisyydessäänkin kertoo meille ehkä myös jotakin hyvin olennaista onnesta ja hyvästä elämästä. 
 
Niin, Lumilinna on kertomus Samista. Ja vähän Veerastakin. Ja ehkä muutamasta muustakin. Mutta ennen kaikkea Samista. Samista ja siitä kuka Sami on. Ja tämän kertomuksensa kehyksissä se kysyy ennen kaikkea sitä, onko ihmisellä oikeus kertoa itsestään sellaista tarinaa kuin itse haluaa ja jos on, niin mitä siitä ihmiselle ehkä seuraa. Samalla se myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ne omat salaisuutensa ja maatuska-kerroksensa, monta elämää päällekkäin, osa piilossa toisten alla.

Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä? Siinäpä kysymys, jota muun muassa monet tutkijat ja taiteilijat monilla erilaisilla aloilla ovat moneen kertaan pyöritelleet ja yhä pyörittelevät. Ja kysymys, jota ehkä myös moni meistä ylipäätäänkin tahollaan miettii. Sen ehkä tiedämme, kukin kohdallamme, että jokainen meistä rakentaa identiteettiään omalla tavallaan: pukeudumme tietyllä tavalla, puhumme tietyllä tavalla, kerromme itsestämme tietynlaisia asioita, tietynlaista kertomusta, pyrimme samaistumaan johonkin ja erkanemaan jostakin. Joskus sitä miettiikin, että tämä maailma on kaiken kaikkiaan melkoinen identiteettipelien kenttä, ja niin, sen tämäkin teos osaltaan oivallisesti osoittaa. Mitä kaikkea haluammekaan itsestämme toisaalta peittää ja toisaalta totena kertoa?

Syviä kysymyksiä siis. Ja samalla Hakalahden tarina pitää otteessaan niin, että ainakaan minä en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Mutta niin, vaikka kunnon yöunet ovatkin aina kultaa, hyvä kirja lienee yksi parhaista syistä niistä välillä vähän joustaa.

Ja vielä tämä: pidän suuresti myös siitä miten Hakalahti lopettaa tarinansa. Mutta eipä siitä nyt sen enempää.
 

*****


Niina Hakalahti: Lumilinna. Romaani, 223 s. Karisto, 2016. Suosittelen lukijoille, jotka lukevat mielellään vaivatonta mutta suuria kysymyksiä sisältävää kirjallisuutta.