tiistai 8. heinäkuuta 2014

Juhani Aho: Papin tytär (1885) & Papin rouva (1893)


Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.

Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä, minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun. Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä. 





Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista, 
WSOY:n painos vuodelta 1957.


 


Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) ovat itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska  teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin (1890).

Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta äiti miettii ”mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve nähdä ei sittenkään väisty.

Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen. Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko, tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.

Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa: Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.

Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.

Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:

- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi ulkomaille?


**********


Papin rouvassa Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.

Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas, johon Elli jo aiemmin rakastui.

Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i  v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö, Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua naiselle kauniisti. Kalm  kuljeskelee maailmassa omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden puolesta:

Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.

Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen (Olavin) mieltä.

Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:

Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu?

Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti, itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.


**********


Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus, yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?

Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli, Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja murhe.

Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.

Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä” rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan) tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?

Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa. Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.

On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.

Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.

Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin, ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm. Ibseniin ja tämän teokseen Nora (myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.


**********


Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä – hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.


PS. Papin tytär ja Papin rouva innoittavat minua hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista, joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.


********************


KIRJALLISUUSLÄHTEET:

Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Otava.
Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna Canthin teoksessa Salakari. SKS.




4 kommenttia:

  1. Yllätyin myönteisesti, kun luin aikoinaan tämän Juhani Ahon romaaniparin. Sittemmin ole lukenut myös Juhan ja vielä olisi hyllyssä lisää Ahoa lukuvuoroa odottamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Aino! Ahon teokset ovat todella hienoja! Likimainkaan kaikkia en ole vielä lukenut, mutta matka jatkuu! Papin tyttären ja Papin rouvan lisäksi minäkin olen aiemmin lukenut ainakin Juhan ja Rautatien. Oli erittäin antoisaa taas palata näihin vanhoihin rakkauksiin, ja varmasti jatkan taivaltani myös Ahon muiden teosten pariin. Antoisia lukuhetkiä Ahon parissa sinullekin, kunhan hänen aikansa taas tulee :)

      Poista
  2. Minulla olisi Papin rouva hyllyssä odottelemassa... Nyt kun luin tekstisi niin kyllä ... Ahon aika koittaa minullekin vielä. Rautatie on minullekin tuttu, luin sen koulussa...

    Arviosi oli ihanaa luettavaa, kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Ihanaa jos iloitsit sanojeni lukemisesta - monin verroin antoisampaa luettavaa ovat varmasti pyöritellyt teokset itse :) Innolla odotan, minkälaisia tuntemuksia Papin rouva sinussa herättelee, kunhan hänen pariinsa ennätät!

      Minäkin luin tuon Rautatien joskus koulussa, mutta hämärästi muistelen että olen saattanut lukea sen sittemmin uudestaankin. En tiedä sävelteleekö muistini ihan omiaan, mutta jotenkin muistelen että meillä oli se luettavana jo ala-asteella, voisiko olla näin? Koulussa en tainnut Ahon taituruudesta kuitenkaan vielä suuremmin hurmaantua, vaan ainakin minua hän alkoi puhutella vähän isompana vasta :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!