tiistai 28. lokakuuta 2014

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty (2011)


Toisinaan huomaa tarvitsevansa jotakin pehmeää, lempeää. Sellaista mikä hellii, mutta antaa suloisen lämmön lisäksi myös rikkaita ajatuksia. Ja jos silloin ei satu olemaan aivan Anna- tai Runotyttö- tai Iris-tuulella, on hyvä, että on jollakin taannoisella kirjastoreissulla tullut kaukaaviisaasti hamstranneeksi mukaansa Leena Laulajaisen kauniskantisen teoksen Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista (2011). Olen lukenut tämän (nuorten)romaanin aiemminkin ja siksi tiesin, että se sopisi erinomaisesti johonkin hämäränpesäiseen hyssyhetkeeni: teos, joka kertoo hienon kirjailijan nuoruudesta, sijoittuu sekä entisaikoihin että Kuopioon ja on vieläpä taitavissa käsissä kirjoitettu, on hellimishoidokseni jotakuinkin varma valinta.






Maria Jotuni (1880-1943) varttuu Mariassa ja taikalyhdyssä neljävuotiaasta lapsosesta nuoreksi aikuiseksi. Romaani koostuu lapsuuden ja nuoruuden merkittävistä hetkistä ja teemoista kuten koulunkäynnistä ja ystävyydestä, sisaruudesta ja muista perhesuhteista, heräilevistä romanttisista tunteista ja toiveista. Ja koska se kertoo kirjailijasta, kulkee mukana luonnollisesti myös kirjoittajaksi kasvamista.

Keskeinen hahmo Marian elämässä on mummi, isänäiti Maria Sofia, jonka mukaan hän on saanut myös nimensä. Mummi on se, joka vie Marian katsomaan ihmeellistä taikalyhtyä ja myöhemmin myös toimittaa hänet kouluun, ja mummin toimesta perheen lapsia opetetaan puhumaan kotoisan savon ohella myös ”sivistynyttä suomea”. Lisäksi mummi tuntee Minna Canthin, ja niin Mariakin pääsee tapaamaan tätä hienoa kirjailijatarta.

Kirjoittajaksi ja kirjailijaksi kasvaminen kuvataan romaanissa hyvin kauniisti. Pienenä koululaisena Maria ”maistelee” sanoja toistellen niitä mielessään ja ”Uudet sanat avaavat hänelle uusia maailmoita. Maria kasvaa sanojen myötä.” Ajan mittaan suhde sanoihin syvenee entisestään: ”Sanat kertovat kaiken mitä on olemassa” ja sen ”millaisia ihmiset ovat”. Maria kirjoittaa näytelmiä ja kiihkeitä kouluaineita ja saa niistä osakseen niin kiitosta kuin moitettakin. Lopulta Mariaa alkavat ”yhä enemmän kiinnostaa ihmiset, jotka jäävät vaille rakkautta, lankeavat, joutuvat tuuliajolle.

Kasvaessaan lapsesta nuoreksi neidoksi Maria alkaa luonnollisesti pohtia myös rakkautta: ”Mitä rakkaus on? Onko se tulta, niin kuin laulussa sanotaan? Ja jos se on – millaista on rakkauden tuli?” Maria ihastuu, tunnustelee rakkauden tunnetta, ja lopulta hän tapaa nuorukaisen, josta uskoo löytäneensä ”tuen, syvällisen ymmärtäjän.” Tässä nuorukaisessa on kuitenkin myös ”jotain kätkettyä, jotain synkkää.” Romaani ei kerro eteenpäin eikä enempää ja hyvä niin. Se päättyy juuri oikeanlaiseen hetkeen.

Teoksen ajankuva on hyvin rikasta. Tarinan taustalle piirtyy Kuopion rikasta kulttuurielämää Minnan salonkeineen ja myöhemmin myös Helsingin yliopistoelämää ja vuosisadanvaihteen levottomiakin tunnelmia. Mukana on myös mm. ensimmäisen junan saapuminen Kuopioon. Ja voi: kylläpä pikkuveljen kummilahjaksi saamat lastenvaunut ovatkin herttainen yksityiskohta – ehkäpä siksi, että juuri hiljattain luin lastenvaunujen historiasta kertovan teoksen. Nuori Maria myös – tietenkin! – lukee monia kirjoja, esimerkiksi Runebergin Hannaa, Topeliuksen ja Minna Canthin näytelmiä, de Maupassantin ja Tšehovin novelleja sekä Juhani Ahon romaania Yksin.

Maria ja taikalyhty on ehkä ensisijaisesti juuri nuortenkirja, mutta siinä on kuitenkin jotakin sellaista mikä tekee siitä kohdeyleisöltään jotenkin ”iättömän”. Ehkäpä parhaat nuortenkirjat ovatkin juuri tällaisia – kirjoja, joilla on kyky puhutella hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita. Tässä teoksessa sisältöä on hyvin paljon: on kiehtovaa ajankuvaa ja tyttönä/nuorena naisena olemisen ajattomuutta, kirjailijuutta kohti kasvamista ja kirjoittamisen paloa ja kipua, lempeää pehmeyttä mutta myös syvyyttä. Laulajainen kirjoittaa kauniisti, mutta ei arkaile myöskään kipeitä ja rosoisia aiheita – hän kirjoittaa kaikesta tasapainoisesti, retostelematta, ja saa ehkä juuri siksi aikaan harmonisen, lempeän kokonaisuuden. Erityiskiitokset annan myös savon murteella kirjoitetuista repliikeistä, jotka tekevät henkilöistä eläviä ja ainakin minulle myös läheisiä.

Tositapahtumiin perustuvaa (kirjailija)tarinaa on aina mielenkiintoista lukea. Lukiessaan ehkä mielellään antautuisi toden syleilyyn, ottaisi kaiken totena. Mutta tietenkään kaikki ei sitä ole, totta. Elämäkerta tai sen osa – niin kuin tämäkin – perustuu toki lähteisiin ja tiettyihin tosiasioihin, mutta lopulta kyseessä on kuitenkin aina valintoihin perustuva kokonaisuus ja yksi tulkinta, ajatus siitä kuinka kaikki ehkä tapahtui. Nuoresta Maria Jotunista piirtyy Laulajaisen käsissä kuitenkin hyvin todentuntuinen ja lähelle tuleva hahmo, ja uskon että teos on asiantuntevasti kirjoitettu. Aivan kaikki ei ehkä (eikä varmasti) ole aivan totta, mutta ei tarvitsekaan olla. Tarina on silti elämys. Ja eikö kiehtovaa toisaalta olekin juuri ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla. Minua tämä ainakin kiehtoo, toden kirjoittaminen mahdollisiksi tarinoiksi – faktan ja fiktion limittäminen toisiinsa. Fakta tarjoaa toden, fiktio sen mitä faktalta puuttuu: fiktio jatkaa siitä missä faktan voimat loppuvat. Ja totta on ainakin se, että Mariasta kasvoi merkittävä kirjailijatar, joka sanoillaan avasi maailmalle omia taikalyhtymaisemiaan: kuvia jostakin joka on.

Minulle tämä kirja teki juuri niin hyvää kuin arvelinkin sen tekevän. Oli ihanaa viivähtää menneiden aikojen Kuopiossa ja nuoren Marian elämäntäyteisessä tarinassa. Kirjoittajalle kaikki kirjoittamiseen liittyvä kasvu ja kipuilu on aina myös hellivää sielunhoitoa – tässäkin eräänlaista kirjallista vertaistukea.

Ajattelin tätä lukiessani paljon myös kieltä, ihmisen identiteettiä kielessä kiinni. Sitä kuinka eri tilanteissa puhumme ehkä eri tavoin ja kuinka lapsuuden kotimurre ehkä väistyy puheesta pois, kun muuttaa muualle. Niin käy Mariallekin: kun hän tulee Helsingistä kotiin, hän puhuu eri tavalla kuin äiti. Minullakin sitä kotoisaa kaenuun sekasta savvoo on (liian) paljon karissut puheesta pois. Mutta voi, kyllä se oma kotimurre, äetin ihana kieli, on kuitenkin aina sydämessä kiinni, kuin musiikkia korville. Eikä mikkään oo ihanampoo kun välillä oekeen veännellä.

PS. Mariasta ja taikalyhdystä ovat kirjoittaneet myös Maria, joka hienosti esittelee mm. teoksen rakennetta ja pohtii aikaan kuuluneita, myös Jotunin tuotantoon vaikuttaneita ilmiöitä, sekä Jonna, joka myös nostaa esille sitä kuinka pieni Maria tunnustelee sanoja ja pitää tätä aikuisellekin sopivana luettavana.

********************

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista. 243 s. Tammi 2011.


lauantai 25. lokakuuta 2014

Edith Södergran: Syyskuun lyyra (1918)



Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.

Näin kirjoittaa Edith Södergran (1892–1923) toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa. Erityisesti johdannon loppu ”minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen” on tullut siteeratuksi lukemattomat kerrat, ja se ilmentääkin erinomaisena kiteytyksenä tämän häilyvästi vastaanotetun mutta silti ihailtavan itsevarman runoilijattaren sisäistä voimaa. Myös minulle tämä lause on eräänlainen sisäisten voimavirtausten vahvistusmantra, jolla pyrin toisaalta häivyttämään huonoja hetkiä ja toisaalta voimistamaan hyviä: Ajattelen, että ihmisen ei pidä tehdä itseään suuremmaksi kuin on, mutta ei pienemmäksikään. Pitää luottaa itseensä, uskoa, ja ennen kaikkea elää itselleen sopivankokoisena, pyrkiä tekemään elämästään juuri sellainen kuin sopivalta tuntuu. Kiitos Edith, tästäkin syvästä ajatuksestasi!

Runossaan Olemisen riemu Södergran kirjoittaa:


Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niin kuin ensi luokan tähti joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!


Ja vaikka tuleekin aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, on sen sentään vielä väistyttävä, ja vaikka kerran sammuvat kaikki tähdet, loistavat ne kuitenkin aina pelkoa vailla.






Kun ajattelen Södergrania, ajattelen väistämättä nuoruutta: omaani, Södergranin, kaikkien. Nuoruutta kokemuksena, elämyksenä, olemuksena. Näin siksi, että Södergran oli nuoruuteni runoilijatar, se sanojen jumalatar jonka sanoista ammensin itseeni voimaa ja uskoa, ehkä tiettyä itseyttäkin, minuutta, juuri sitä kuinka on ”Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!” Lisäksi nuoruus kytkeytyy Södergranin runoihin siksi, että hän itse oli aina nuori niitä runoillessaan: kuten tiedämme, Södergran kuoli vain 31-vuotiaana eikä koskaan ehtinyt vanheta.

Olen aiemminkin kertonut, että suhteeni Södergraniin rakentui hyvin pitkään Kohtaamisia-nimisen valikoiman puitteissa: sain tuon rakkaan kirjan eräänä nuoruuteni syntymäpäivänä, ihanalta ystäväjoukolta. Södergranin kaikki kokoelmat kokonaisuudessaan sisältävä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni (1994) on sen sijaan ollut hyllyssäni vasta verraten vähän aikaa, enkä ole vielä lukenut sitä järjestelmällisesti (voiko runoja toisaalta niin lukeakaan?). Olen vain selaillut, tunnustellut, ehkä viivytellyt kokemusta. Södergran-tuntemukseni on siis ehkä suppeahko, mutta ihastukseni häneen on silti hyvin vahva. Nyt kun mieleni Ullan ihanan talvihaasteen myötä haki jotakin syksyistä, sellaista minkä nimessä olisi jotakin syksyyn viittaavaa ja minkä tahtoisin lukea juuri nyt, huomasin että olisi lopultakin kokonaisen Syyskuun lyyran ihana aika. Niinpä tartuin tähän teokseen ja käänsin esiin siihen kootuista kokoelmista toisen.


Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni,
otattehan minut luoksenne taas?!!!
Alati haluan asua Teidän yksinäisessä huvitarhassanne.
Vain siellä on minun kotini,
missä tulisilmäiset enkelit
polvistuen
suutelevat kaipuun kasteen pois maan päältä.
-----
Sen vuoksi, kaipuu, jännitä rintasi!
Kasva, tahto, taivaan korkeuksiin!

Runosta Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni...


Minulle Södergranin runot ovat aina olleet ennen kaikkea voimaa: sanan, runon, naiseuden ja olemassaolon voimaa. Rakastan niiden vahvuutta, varmuutta ja täyteyttä – ja juuri sitä tiettyä luonnosmaisuutta, pakottomuutta, mitä niissä on. Vahvuus ja hahmotelmankaltaisuus kulkevat Södergranin runoissa kiehtovana vyyhtinä, tunteen ja ajatuksen yhteensulautumana, joka sykkii ja hehkuu vapaan runon voimaa.


Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.

Runosta Huolettomuus


Olen kenties ennenkin sanonut myös sen, että olen runojen lukijana ennen kaikkea tunnelmalukija – en ehkä tavoita runojen suurta kaikkeutta, mutta hellin itseäni niiden sanoilla, keräilen tunnelmia ja merkityksiä sellaisina kuin ne runoista minulle aukeavat. Södergranin runot kiehtovat minua paitsi vahvuuttaan ja täyteyttään myös siksi, että ne herättävät minussa kysymyksiä, joiden seurassa niin viihdyn: pohdin niitä lukiessani jumaluutta, ihmisyyttä ja naiseutta, elämää ja kuolemaa, kaipuuta ja kirjoittamista. Syyskuun lyyran runoissa toistuvat sellaiset sanat kuten Jumala ja jumaluus, kaipuu ja lyyra – ja näissä sanoissa kiteytyy myös jotakin keskeistä siitä, mistä niissä puhutaan.


Miksi minulle annettiin elämä,
jotta kulkisin kuin taikakirja kädestä käteen
polttaen puhki kaikki sielut,
vaeltaen tulena yli tuhkan,
janoten enemmän.

Runosta Miksi minulle annettiin elämä?


Södergranin runot ovat voimakkaan ekspressionistisia: muodoltaan ja sisällöltään voimakkaita, syvälle luotaavia, visionäärisiä. Vaistot ja alitajunnan kuvat kirjoittuvat runominän puheeseen, ja minä keinuu elämän ja kuoleman, hurman ja ahdistuksen vastakohtaisuuksissa. Muistelen joskus lukeneeni kirjoituksen, jossa ekspressionismia hieman halventaen verrattiin romantiikkaan – minulle tämä rinnastus on kuitenkin vain vastaus siihen, miksi pidän molemmista: ah unimaailmat ja hurmahenget, voimakkaat vastakohdat ja ilmaisun palo!


Minulla on voimia. En pelkää mitään.
Valoisa on taivas minulle.
Jos maailma tuhoutuu –
minä en tuhoudu.

Runosta Valokentät


Huomaan: kirjoitukseni välttelee runojen aukilukemista. Siihen on ehkä syynsä. Ehkä aristelen, ehkä en vain tahdo. Ehkä nämä runot vaativat ympärilleen tilaa, tulkinnan ja hengityksen vapautta, kahlitsemattomuutta. Ehkä ne huolivatkin lähelleen vain ”käsivarapiirrosten” kaltaisia luonnoksia, ajatuksia ja tunteita.

Södergran itse kuuluu kiivaastikin vastustaneen runojensa väärinlukemista. Sallin sen hänelle täysin sydämin, mutta annan myös itselleni luvan nauttia hänen runoistaan juuri sellaisina kuin ne minulle ovat. En ehkä (vielä, tai koskaan) tavoita kaikkea mitä hän tahtoo sanoa, mutta rakastan hänen runojaan yhtä kaikki. Uskoisin, että se sittenkin riittää, tämä rakkaus, myös ihanan Edithin taivaiden takana liitelevälle hengelle. Ajattelen myös niin, että runo pitää ennen kaikkea elää, kokea. Selittäminen ja avaaminen tulevat vasta sen jälkeen jos ovat tullakseen. Runon tehtävänä on ennen kaikkea hengittää: ihmiselle, ihmiseen.


Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänsä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.

Runosta Kaunein jumala


Elämäni, kuolemani ja kohtaloni sisältää myös kokoelmista alun perin pois jätettyjä runoja. Syyskuun lyyrasta on jäänyt pois mm. runo Haltiattaren linna. Siinä kerrotaan haltiattaresta, joka ”ei ole vuosiltaan koskaan yli viidentoista” ja joka ”haluaa jokaisen olevan onnellinen kuin hän itse”, ”lahjoittaa kevyen sydämensä niille jotka tapaa.” Saattaa olla, että minä ajattelen Södergrania juuri niin kuin haltiatarta, taikaolentoa joka on kerran ollut ihmisen, runoilijan, asussa.


Heleän neidon sielu ei ikinä erehtynyt,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vadelmat,
hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneiden mattojen päällä,
hän kyyristyi kokoon ja oli pyörrettä ja vajosi 
ja sammui.
Kun hän oli poissa ei kukaan tiennyt että hänen ruumiinsa
makasi metsässä...

Runosta Neidon kuolema


Enkä näitä hänen runojaan kokiessani voinut olla ajattelematta myös hänestä juuri kirjoitettua elämäkertaa, sen pyrkimystä ravistella kaikkia tämän kiehtovan runoilijan ympärille kehräytyneitä myyttejä. Pohdin jo elämäkertaa lukiessani, että vaikka näiden myyttien purkaminen onkin myös perusteltua, niitä ravistellaan ehkä jo liikaakin. Nyt, luettuani taas hänen runojaan, olen ehkä entistä halukkaampi näkemään hänet myös tiettyjen myyttien lumovoimaisena, salaperäisenä kantajana. Södergranissa ON tiettyä taika-utua, mystisyyttä, hämmentävän vahvaa runominää. Voi toki olla, että en tässä kohtaa kykene olemaan objektiivinen, järkevä, älyllisen tutkiva, että minun täytyy vain tyytyä tunteeseen, kuuntelemaan sydämeni huutavaa ääntä ja sanoa: minulle Edith on ehkä yhä se sama jumalatar joka hän jo nuoruudessani oli – suuri, vahvoja sanoja laulava runoilijatar, joka runoillaan valoi minuun jotakin lähtemätöntä, jotakin mitä en ehkä osaa enkä haluakaan selittää, jotakin joka on ja pysyy, tiukasti kiinni. Ja mikäpä olisikaan oikeammassa kuin sydän, vaisto? Kaikista kiehtovista tutkimuksista huolimatta me emme ehkä koskaan näe sieluun. Mutta meillä on nämä runot. Kiitos Edith!


tiistai 21. lokakuuta 2014

”Tiitiäinen, metsäläinen...” Kirsi Kunnas 90 vuotta -runohaaste!



Ajatuksiltaan ihanan virkeä Valkoinen Kirahvi on jälleen keksinyt ilahduttaa meitä runojen ystäviä ihastuttavalla haasteella. Ikikiehtova Kirsi Kunnas täyttää tänä vuonna 90 vuotta, ja sen kunniaksi on juuri ilmestynyt myös Leena Kirstinän hänestä kirjoittama elämäkerta Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (2014). Kiitos Valkoisen Kirahvin, myös me bloggaajat saamme nyt osoittaa ihastustamme ja arvostustamme tätä hienoa kirjailijaa kohtaan.


Kirsi Kunnas 90 vuotta -runohaasteen säännöt ovat seuraavat
(säännöt on napattu alkuperäisestä osoitteestaan eli Opuscolo-blogista):

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa.

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle.

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.



TÄSSÄ MINUN IHASTUNUT HUOKAUKSENI:






Minun satujen ja tarinoiden täyteisessä lapsuudessani on merkillisiä aukkoja: en muista, että minulle olisi luettu tai että itsekään olisin erityisesti lukenut Kirsi Kunnaksen runoja silloin, kun olin lapsi. Toki muutamat runot tulivat silti tutuiksi, ehkä koulun kautta. Mieleeni on jäänyt mm. aina niin koskettava Tunteellinen siili.

Eräänä jouluaattona vuosituhannen alkupuolella, kun esikoisemme oli vauva, saimme eräältä hyvältä haltiattarelta kortin, johon oli kirjoitettu Tiitiäisen tuutulaulu. Laulu nosti mieleeni häivähteleviä muistoja ja ihania väreitä, jostakin myös sen täytyi siis olla ennestäänkin tuttu, mutta juuri tuolla hetkellä pieni ihana Tiitiäinen käveli suoraan sydämeeni, teki sinne ikuisen pesän. 

Tiitiäisen tuutulaululla tuudittelin sitten pienokaistani uneen, ilta illan jälkeen, ensin ensimmäistä ja sitten toistakin, keinumaan kuusen kainalossa, tuutumaan tuulen kartanossa. Ja voi, olihan niillä kummallakin posket tehty puolukasta ja silmät kuin siniset tähdet! Vieläkin, ja varmasti aina, tämä runo tuo mieleeni vauvan, omani, sen suoraan kohti katsovat silmät ennen unta. Kiitos siis Kirsi Kunnakselle - ja tuolle lempeälle haltiattarelle - tästä rakkaasta runosta, joka on minun mielessäni täyttynyt niin ihanilla muistoilla!

Tiitiäisen satupuu (1956) oli sitten ensimmäisiä kirjoja, joita esikoiselleni ostin, pian tuon jouluaaton jälkeen. Humppa ja Pomppa humppati pomppati pomputtelivat polvella monet kerrat, perunat huusivat kattilassaan loputonta hoppua hoppua hoppua ja Herra Pii Poo maata polkaisi ja taikoi: rusinoita mansikoita omenoita perunoita porkkanoita prinsessoita makkaroita. Eukko puolestaan alinomaan hoki että vettä vettä vettä vettä vettä, ja se pikku peikko peikkuluinen, vääräsääri, kyhmyvarvas kävi onnettomalla kosioretkellään kerta toisensa jälkeen. Ja Tunteellinen siili vetoaa tietysti aina uudestaan, niin myös suloinen aa aa lapsoseni tuu tuu tuppuseni, mutta ihanista ihanin on aina vain tuo muistojen täyteinen Tiitiäisen tuutulaulu.

Ja niin, sanonpa vielä: aukkoja on kyllä aikuisuudessakin. En ole edelleenkään lukenut likimainkaan kaikkea Kirsi Kunnaksen kirjoittamaa, enkä esimerkiksi hänen aikuisille kirjottamiensa runojen äärelle ole tainnut vielä ollenkaan ennättää. Mutta otan nämä aukkoisuudet vastaan kuin lahjat: miten paljon tutkimatonta vielä onkaan, miten monta kutsuvaa sanojen maailmaa, ja miten ihana tuleekaan olemaan se yhä edessä oleva hetki jona nämä uudet maailmat mieleeni astuvat... Aion varmasti lukea sekä lisää Kirsi Kunnaksen runoja että tuon juuri ilmestyneen elämäkerran sateet ja tuulet.


<3<3<3<3<3


Ja nyt haastan tähän hurmaavaan haasteeseen vuorostani:
Uskoisin, että teilläkin on Kirsi Kunnaksen runoihin liittyviä tunnelmamuistoja!


Ja lopuksi kiitän kekseliästä ja toimeliasta
hienoa kirjailijaa ansaitusti kunnioittavasta haasteesta!


<3<3<3<3<3



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)


Tämä Joel Haahtelan viimevuotinen teos on odottanut vuoroaan jo tovin, kuiskutellut luokseen ihanalla, ihmeellisellä nimellään. Kun nyt, syksyn suloisessa hämyssä, lopultakin tartuin tähän kirjaan, katselin taas ensin nimeä sen kannessa, kuuntelin, aivan hiljaa ja melkein hengittämättä, ehkä ajattelin voiko mitään kauniimpaa olla: Tähtikirkas, lumivalkea. Nimi tuo mieleeni jotakin hyvin herkkää ja kaunista, ehkä myös melkein kipeää. Jotakin kuin kirkasta ja valkeaa, kuin tähtiä ja lunta.

Ja kun käänsin esiin kirjan ensimmäisen sivun, katsoin päiväystä joka oli ”7. huhtikuuta 1889, Pariisi”, ja luin ensimmäiset sanat sen alla, olin hengittämättömyydestäni jo melkein hengästynyt. Tämä on niin kaunista että sattuu: ”Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät.” Ja niin minä tein: suljin silmäni tähän kirjaan, luin sen haurasta, kipeän kaunista tarinaa. Surumielisyyttä, kaihoa. Ihmisen mielen herkkyyttä. Sitä kuinka ”Kun kirjoitan, on vähemmän yksinäinen olo.” Kuinka ”Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän.


Kiitos kirjastolle!



Leo Halmeesta on jäänyt jäljelle neljä päiväkirjaa: Pariisi 1889. Berliini 1913–1914. Siam – Kambodža 1923. Bernburg 1936. Kuin viipyileviä välähdyksiä, valikoituneita hetkiä matkan varrelta, elämän. Ja niin paljon aukkoja, kymmeniä kymmeniä vuosia. Paljon jää auki, ja niin pitää jäädäkin: kaikkea ei tarvitse eikä voi kertoa. Ja kuitenkin kaikki ”Mikä jää kirjan ulkopuolelle, sekin on olemassa ja elämää.” Lopuksi, paljon myöhemmin, vuoden 2012 Helsingissä, Leo Halmeen jälkeläinen kirjoittaa näitä kirjoja puhtaaksi ja tuntee kuin ”kirjoittaisin päiväkirjaa itse ja itsestäni”.

Leo, kotimaansa nuorena jättänyt, kirjoittaa maailmalla kirjansa ”sinulle”, rakastetulleen, vaikka sinuakaan ei enää ole:

Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan ”sinä”, sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä, mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa. Kirjoitan sinulle, koska ketään muuta ei ole. Mutta ei sinuakaan ole. Ja miksi ylipäätään kirjoitan kun sana on pelkkä yritys, likiarvo, ei koskaan ihan kohdallaan.
Enkö minä pysy näkyvänä muuten kuin kirjoittamalla, alanko hävitä?

Ehkä Leo kirjoittaa, koska se on juuri niin: näkyvänä pysyy vain kirjoittamalla. Koska sellaisiksi ihminen sanoja toivoo, vahvemmiksi kuin ne ovatkaan. Ja voi, se jatkuu, läpi tarinan, tämä surumielinen kauneus jota teos jo nimessään kantaa, ja nämä matkat, matka maailmassa ja matka mielessä, sanoissa, sanojen matka ihmisestä kirjaan, kohti pyrkimystä olla eheä, kokonainen, olemassaoleva. Ja toinen matkoista vie ehkä etäälle, mutta minne jää mieli. Mitä ”Jos yritän olla sanomatta sinä ja kokeilen miltä se tuntuu, yltyykö särky liian kovaksi.” Ja mitä kun sinästä tuleekin hän? Mitä silloin tapahtuu? Onko sinä silloin jo etäällä? Vai sittenkin niin lähellä, kuin kosketettavissa, kuin tähtikirkkaassa ja lumivalkeassa?

Ja maailma, millainen on tämä hämmentävä maailma ihmisen ympärillä? Sellainenko, että ”onni [on] pummien ja laiskureiden keksintöä, hölmöläisten toiveajattelua”? Sellainenko, että ”itseen on uskottava, oltava reipas”? Että ”Minun pitäisi tavata enemmän ihmisiä ja olla enemmän toisten kaltainen”? Mutta entä jos ei jaksakaan eikä osaa, ei olla reipas eikä kuin toiset? Jos tahtookin sulkea silmät, katsoa tähtiä kohti?

Haahtela annostelee tarinansa lukijalleen kuin varoen, pieninä kipeinä palasina. Hänen havaintonsa ihmismielen herkkyydestä ovat niin koskettavia, todellisia, että niiden lukeminen tuntuu melkein kivulta. Ja kieli on niin eheää, viimeisteltyä, jokaiselta piirroltaan hengästyttävän kaunista, että tekisi mieli alleviivata lause toisensa perään, lukea ne kaikki moneen kertaan, viipyillä niiden syvyydessä.

Tähtikirkas, lumivalkea kantaa mukanaan pientä ja suurta, yhtä ihmistä ja koko maailmaa. Ihminen kulkee ajassa josta tulee historiaa, pyristelee maailman kehyksissä. Tämä on tarina paljosta, mutta ennen kaikkea ihmisen herkästä, haavoittuvaisesta mielestä. Menettämisestä ja irtipäästämisen vaikeudesta, ehkä mahdottomuudesta, kaihosta ja elämästä jota ei ollut ja siitä joka oli. Siitä mitä tapahtuu, kun ihmiseltä viedään tärkein. Siitä voiko ihminen silloin olla enää eheä. Vai hiutuuko hän, väistämättä, hälveneekö, katoaa. Siitä että ”Joskus kuljemme eteenpäin murto-osina, kunnes katoamme.” Että ”kaikki oli niin elävää, että sen oli täytynyt joskus tapahtua, olla totta”?

Kun suljen kirjan, olen hämmentynyt. Tunne on vielä suurempi kuin silloin, kun luin Haahtelan teoksen Naiset katsovat vastavaloon (2000), joka oli tätä ennen (mutta ei tämän jälkeen) ainoa Haahtelalta lukemani teos. Tämä hämmennys viipyy, leijuu. Tuntuu, että Haahtela sanoi taas niin paljon, enemmän kuin ehkä jaksoin kerralla käsittää. Ja tämä tunne on hyvä: se merkitsee sitä, että olen lukenut hyvän kirjan, enemmänkin – teoksen, joka on täysi.

Juuri sitä minä tämän kirjan luettuani tunnen – suurta, melkein kipeää täyteyttä. Se johtuu monista asioista: Siitä, että tämä kirja on niin hieno. Siitä, että ihminen haluaa sanoilta niin paljon enemmän kuin voi koskaan saada. Siitä, että näkyvänä pysyy silti ehkä vain sanojen kautta. Siitä, että onni ei saa olla hölmöläisten toiveajattelua. Siitä, että kaikki kertyy, kertyy, kertyy. Että jokaisesta jää maailmaan jälki, että jokainen meistä kantaa mukanaan niin paljon. Että ihmisestä ehkä todella tulee tähdensytyttäjä, pilkahdus valoa. Siitä, että tähdet voi nähdä vain jos sulkee silmät. Siitä, että minuun jää tämä valtava, vaativa kysymys: millaista mielessä on, kun siellä on tähtikirkasta, lumivalkeaa? Ja ehkä siitä, että on tämä kysymys sinästä.

Laivamatkalla kauas Leo jakaa hyttinsä kirjaa valmistelevan perhostutkijan kanssa. Kun yhteinen matka päättyy, Leo ajattelee: ”Toivon, että kirjasta tulee kaikkien kuolleiden perhosten arvoinen, ja yhtä kaunis.” Tähän ajatukseen minä pysähdyn, kuolleiden perhosten surulliseen kauneuteen. Sillä juuri sellaiseen Tähtikirkas, lumivalkea lukijansa jättää: surumielisyyden utuun, kipeään ajatukseen ihmisen hauraudesta ja maailman raskaasta kataluudesta tämän haurauden ympärillä. Mutta se on surua, joka on kuitenkin hyvää – surua, joka kertoo, että on lukenut hienon ja tärkeän kirjan.


********************

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Romaani, 268 s. Otava 2013.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011)

Astrid Lindgrenin (1907–2002) ikihurmaavista tarinoista koottua kokoelmaa Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011) on luettu meillä jo niin monta kertaa, että sen sivut alkavat olla suloisella rutturalla. Hyvä niin: jäljet ovat aina merkkejä siitä, että teos on antoisa ja ahkerasti luettu.





Tähän runsaaseen kokoelmaan mahtuu niin Peppi Pitkätossun ihanaa anarkiaa, Eemelin metkuja kuin aina niin suloista Melukylää ja Kesäkummun Marikkia ja Liisaa. Lisäksi mukana on Poju-paran uhmaikää, pienet peukaloiset Mikko ja Minna sekä monta muuta ihanaa tarinaa, kuten Kultasiskoni, Punasilmäinen lohikäärme ja Hämäränmaassa.

Niin kuin kaikki Astrid Lindgrenin uskolliset ihailijat varmasti tietävät, hänen kielensä ja kerrontansa ovat yksinkertaisimmillaankin jotakin hyvin suurta ja paljon puhuvaa. Esimerkiksi tarinassa Tunnetko Peppi Pitkätossun? jo alku ja loppu muodostavat oivaltavat kehykset lapsen luontaiselle tavalle olla. Miten paljon kertookaan tämä sinänsä hyvin yksinkertainen tarinan aloitus: ”Tässä ovat Tommi ja Annikka. He ovat herttaisia ja kilttejä lapsia. He pelaavat krokettia puutarhassa. Se on oikein hauska peli.” Tommi ja Annikka ovat tässä hyvin ”kauniisti” ja ”siististi” ja vaikuttavat ehkä varsin tyytyväisiltäkin, vaikka vähän kaipaavatkin leikkitoveria. Kun naapurin Huvikumpuun sitten muuttaa kukas muu kuin Peppi Pitkätossu ja he pääsevät katsomaan kuinka Peppi kantaa hevosta, kaulitsee piparkakkuja lattialla ja luistelee pesuvedessä sekä leikkimään hänen kanssaan nuuskijaa ja metkaa leikkiä ”lattiaan ei saa koskea”, heillä on niin määrättömän hauskaa että ”he haluavat leikkiä hänen kanssaan joka ikinen päivä.” Sievä ja siisti krokettipeli on hauskaa sekin, mutta ei ehkä yksinään vastaa lapsen kaikkia tarpeita. Myönnän kyllä, että omat lapseni ovat joutuneet leipomaan piparkakkunsa yksitoikkoisesti pöydällä ja että en ole kannustanut heitä pesuvesissä luisteluun saati kiipeilemään pitkin huonekaluja, mutta tarjoilen heille tätä tervehenkistä anarkiaa oikein mielelläni turvallisesti tarinan muodossa.



Voi mahtavan vahva Peppi!


Punasilmäinen lohikäärme, Kultasiskoni ja Hämäränmaassa puolestaan ovat taianomaisia ja herkkiä tarinoita, joiden merkitys ei välttämättä täysin sanallistu lapselle eikä aikuisellekaan, mutta satujen tunnelma ja tunne välittyvät kuitenkin koskettavina ja puhuttelevina ja jättävät sekä pieneen että isoon mieleen kumpaisellekin sopivankokoisia kysymyksiä ja ajatuksia. Mikä oikein onkaan tuo merkillinen, kovin tuittupäinen mutta niin haavoittuvainen lohikäärme? Entä tuo ihana Ylva-Lii, jonka kanssa Liisa saa kylpeä Kultaisessa Salissa ja ratsastaa Hirmuisen Metsän halki Maailman Kauneimpaan Laaksoon? Entä miten pääseekään tuohon ihmeelliseen Hämäränmaahan, jonne herra Liljanoksa hakee Jyrkin jokaisena hämäränhetkenä ja jossa mikään tavallinen hankaluus ei merkitse mitään?



Liisa ja Ylva-Lii


Oma suosikkini tässä hurmaavien tarinoiden runsaassa kokoelmassa on Marikki, katso, lunta sataa. Ilon Wiklandin ihanasti piirtämä talvinen Kesäkumpu on jo yksinään yksi keskeisistä mielenmaisemistani, kuin mielentila jossa tunnen oloni kotoisaksi: kaunis punainen talo ja loputon valkea lumi – mikä ihana, ihana yhdistelmä. Ja niin kuin Marikille, myös minulle ensilumi on ”ihanampaa kuin kaikki vanha lumi yhteensä”, vaikka toisaalta olenkin samaa mieltä kuin Liisa, joka sanoo että ”minusta kaikki koko maailman lumi on ihanaa”. Sitä paitsi tarinassa on tulossa joulu: on piparkakun tuoksua ja suloisia lahjasalaisuuksia. Ja voi, niin, on myös lapsen liian kekseliäänrohkea mieli.



Ihana talvinen Kesäkumpu!


Minä liikutun tätä lukiessani kerta toisensa jälkeen, sillä niin kuin tarinan lopussa sanotaan ”oli siinä iso ero, että lapsia oli kaksi yhden sijasta”. Tämä tarina on yksi niistä lukuisista erinomaisista esimerkeistä, joita Lindgrenin tuotannossa riittää osoittamaan lapsille kirjoitettujen tarinoiden syvyyttä ja monitasoisuutta. Äitinä koen tämän(kin) tarinan ehkä eri tavalla kuin lapsi, nimenomaan äidin näkökulmasta: niin kuin tiedämme, äidin sydämessä asuu aina se oma pieni lapsi, jonka toivoo jokaisena iltana löytyvän omasta vuoteestaan nukkumasta, kodin turvallisesta lämmöstä.

Lindgrenillä on hämmästyttävä kyky mahduttaa tarinoihinsa aina niin paljon. Niinpä myös Marikki, katso, lunta sataa on tarina hyvin monesta: se on tarina lapsuudesta, vanhemmuudesta ja sisaruudesta sekä aikuisten arvaamattomuudesta, siitä kuinka maailmassa on sekä kilttejä että tuhmia aikuisia. Eikä hän totisesti kaihda ronskiakaan kieltä, vaan kyllä ”täällä pirulauta viinaa juodaan”. Hivenen nämä tällaiset aina tahtovat hämmentää, mutta toisaalta: maailman ronskius onnellisesti päättyviin tarinoihin upotettuna opastaa lasta turvallisesti maailman arvaamattomuudessa.

Saattaa olla, että alan jo ikävästi toistaa itseäni, mutta en voi olla hehkuttamatta tätä Astrid Lindgrenin huikeaa taituruutta. Hän jos kuka näyttää kerta toisensa jälkeen, kuinka suurta ja syvää lastenkirjallisuus voi olla. Koetan jättää sen ”ah, Astrid” kuitenkin tällä kertaa sanomatta, koska minun täytyy varmasti toistaa se taas hieman tuonnempana... Ainakin yksi Astrid-kirja on nimittäin vielä ennen vuoden päättymistä luettava, ja tiedän jo että sen kohdalla en voi ihastuneelta huokailulta välttyä. Täytynee jälleen kerran todeta myös se, että toisinaan toisto on hyvinkin tarpeellista myös äidille – sekä loputon uusintaluku että tämä jatkuva hurmioitunut huokailu.


********************

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia. 189 s. WSOY 2011.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... (2001)



Ihminen, joka heti juhannukselta kurkottelee mielessään kohti syksyn kirpeitä tuulia, alkaa viimeistään lokakuussa kallistua jouluun. Vai meneekö se niinkään, syksy ja talvi ja joulu taitavat sittenkin olla minussa ympäri vuoden. Kyse ei ole niinkään kiirehtimisestä tai kurkottelusta ohi hetken, vaan pikemminkin juuri omanlaisestaan pysähtymisestä ja viipyilemistä, ajan ottamisesta sellaiselle, mikä tekee mielelle hyvää.

Niinpä minä jo hyvinkin juon joulunmakuista teetä, pian glögiäkin, ja piparkakkuja olen maistellut jo pitkään. Katselen joululehtiä, jollaisia joka vuosi haksahdan ostamaan myös jokusen uuden, vaikka pidänkin ehkä eniten vanhoista – nämä ovat sitä kaunista turhuutta, jota tarvitsen. Ja lueskelen joulukirjoja, niitä muutamia rakkaita joita minulla on. Kirjastosta lainaan ehkä taas muutaman ihanasti kuiskuttelevan kirjan lisää.

Viihdyn loputtomiin joulun perinteiden ja historian äärellä ja viipyilen väsymättä vanhan ajan joulua välittävissä tunnelmakuvissa. Siksi palaan myös tähän Turun linnasta muutama vuosi sitten ostamaani teokseen Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen (2001) aina uudestaan ja uudestaan. Toisinaan vain selailen ja ihailen kauniita kuvia, toisinaan – niin kuin nyt – keskityn myös lukemaan tekstit jälleen kerran.


  


Turun maakuntamuseon toimesta koottu kirja on kaunis, sekä tietoa että esteettistä elämyksellisyyttä tarjoava jouluinen teos, jossa historian siiven ihanasti havisevat. Se näyttää joulun historiaa antamalla tunnelmakuvia eri vuosisatojen jouluista: ajassa kuljetaan keskiajalta aina 1900-luvun puoliväliin asti, ja mukana on niin linnan ja hienojen porvariskotien runsasta joulua kuin köyhemmän väen vaatimattompaa mutta silti niin ihanaa juhlaa. Pääpaino on joulupöydissä, linnan ja kotien joulukattauksissa, ja lukija pääsee kurkistamaan niihin joulupöytiin, joita Turun linnaan, Luostarinmäen käsityöläismuseoon, Qwenselin taloon ja Kuralan kylämäelle on menneiden aikojen muistoja vaalien rakenneltu.



 

Uusrokokoon siro runsaus hellii mieleni silmiä...


Jouluruokien valmistaminen on perinteisesti ollut tärkeä joulunaluspuuha, joka entisinä aikoina aloitettiin jo hyvissä ajoin syksyllä (joulu oli siis mielessä viimeistään sadonkorjuun aikaan jo muinoin!). Hyvä ja runsas ruoka onkin aina ollut keskeinen osa joulua, ja siksi joulupöydät sopivatkin hyvin kertomaan myös menneiden aikojen jouluista. Joulupöytiin katettu ruoka on myös yksi mielenkiintoinen mittari, jolla ajan kulkua ja eri kansankerrosten keskenään hyvinkin erilaista elämää voidaan tarkastella. Teos näyttää, että jouluna jokaisessa kodissa pöytään laitettiin parasta mitä talossa oli, mutta juhlapöydät saattoivat olla keskenään hyvinkin erilaisia. Siinä missä Pietari Brahe herkutteli linnassaan viinirypäleillä, viikunoilla ja taateleilla jo 1600-luvulla, saattoi 1800-luvun köyhä kansa kattaa pöytäänsä vain puuroa, leipää ja voita, ehkäpä myös hitusen kalaa. Kahvihetket vehnäsineen kuuluivat jo 1800-luvulla myös rahvaan jouluun, mutta liikuttavaa on, ettei kylään poikennut vieras ehkä raskinut syödä tarjottua joulupullaansa itse, vaan vei sen kotiinsa tarjotakseen sen omalle mahdolliselle vieraalleen. Melkoinen vertailukohta linnan notkuville herkkupöydille – ja myös nykyajan yltäkylläiselle runsaudelle.



 

 ... ja niin myös tämä kaunis pelkkyys.



Minulle tämä kirja on aina yhtä kiehtova kurkistus menneiden aikojen jouluun ja samalla myös jouluun tässä ja nyt: on perinteitä, jotka pysyvät, mutta joulukin kulkee silti ajan mukana. Entisten aikojen ylellisyydet ovat jo arkipäiväisiä, ja niitä Pietari Brahen herkkujakin voi nyt syödä milloin vain. Jouluun otetaan varmasti myös melkoisia varaslähtöjä muuallakin kuin meillä: en usko, että olen ainoa joka mielellään mutustelee niitä piparkakkuja jo nyt... Varaslähdöistä huolimatta joulussa ja joulun juhlavassa ruokapöydässä on silti juuri se oma tunnelmansa. Kanelinmakuinen joulupuurokin maistuu jouluaattona aina juuri joululta, vaikka samanlaista puuroa syödään ainakin meillä ympäri vuoden. Juhlantuntu on ja pysyy.

Nyt jouluun on vielä aikaa ja saa ollakin. Mutta minä tunnelmoin, lepuuttelen mieltäni tulevassa hetkessä, jonka saan tuoda myös tähän hetkeen tässä. Sitä joulu juuri onkin: tunnetila jossa viihdyn, hämäränhyssy ja tähtien pilkahdus, kynttilän lempeä liekki. Ja minulla on se ihana hetki myös juuri nyt: se tulee kuvista ja sanoista, tuoksuista ja tunnelmista, ajatuksista ja mielen lempeistä liikahduksista. Olkoon se kaikilla teilläkin, joilla on samanlainen joulunhämäräinen mieli ja sydän. Ja niin, juuri näin se ehkä onkin – joulu ainainen.


PS. Olen käynyt Turun linnassa, Käsityöläismuseossa ja Kuralan Kylämäellä, mutta kaikissa vain kesällä. Qwenselin talo on vielä kokonaan kokematta. Haaveenani on joskus ennättää myös jouluiseen Turkuun. Tällaiset haaveet ovat ihania, sopivankokoisia. Joulun alla tulee lopulta usein valinneeksi kotiin jäämisen: piparkakkujen leipomisen ja hitaudessa viipyilyn. Puuhaa ja houkutuksia on paljon, mutta kaikkeen ei voi eikä ehkä tahdokaan ennättää. Haaveet ovat kuitenkin ihania olemassa, ja ehkäpä ne jonakin päivänä sittenkin toteutuvat – sitten kun on niiden aika. Sitä ennen voin yhä uudestaan vierailla jouluisessa Turussa (ja oi, menneiden aikojen lumossa!) palaamalla tähän ihanaan kirjaan.



********************

Juhani Kostet & Martti Puhakka (toim.): Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... Tänk om vi en gång finner för alltid julefrid...  94 s. Turun maakuntamuseo 2001. (Kirja kertoo kaiken myös ruotsiksi, siksi sillä on myös ruotsinkielinen nimi!)

perjantai 10. lokakuuta 2014

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu – Valikoima runoja


Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (1834-1872) tunnetaan parhaiten miehistä voimaa uhkuvasta romaanistaan Seitsemän veljestä (1870). Tämä romaani onkin kiistatta kirjallisuushistoriamme merkkiteos, mutta Kivi ennätti kirjoittaa surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana paljon muutakin. Hän olikin oikeastaan kirjallisuuden monitoimimies, jonka tuotantoon mahtui paitsi proosaa, myös näytelmiä ja runoutta.

Olen toisinaan törmäillyt Kiven runouteen erilaisissa kokoelmissa, mutta varsinaisesti en ole juuri hänen runojaan aikaisemmin lukenut. Jo satunnaiset törmäilyt ovat kuitenkin osoittaneet, että Kivessä oli myös huikeaa runoilijanvoimaa: vahvatunteista, kaihoisaa romantikkoa. Nyt halusin hänen merkkipäivänsä kunniaksi lukea näitä omanlaisuudessaan ihmeen tenhoavia runoja. Kipitin siis kirjastoon ja valitsin mukaani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valikoiman Sydämeni laulu (1984), jossa on Pekka Vuoren kaunis kuvitus. Runojen alkuperäistä ilmestymisvuotta valikoimassa ei ilmoiteta, mutta oletettavasti ne ovat kaikki 1800-luvun jälkipuoliskolta – monet runoista ovat varmastikin Kiven ainoasta runokokoelmasta Kanervala (1866), ja lisäksi mukana on runoja proosa- ja näytelmäteksteistä kuten Seitsemästä veljeksestä (1870) ja Nummisuutareista (1864).




Kiitos kirjastolle!



Kiven runous on nykylukijalle ehkä hivenen hankalaa: runoissa on oma maailmansa ja rytminsä, joiden tavoittaminen vaatii rauhoittumista, kiireetöntä tunnustelua ja kuuntelua. Mutta kun rytmistä ja tunnelmasta saa kiinni, lukijalle avautuu mitä hienoin ja ihanin runojen maailma. Monet runoista ovat kuin kokonaisia kertomuksia, ja ne tuovatkin mieleen kansanrunouden vanhat balladit: niissä on elämänkohtaloita, joissa on jotakin kalevalaista ja harrastakin.

Ennen kaikkea runoista huokuu kuitenkin romantiikan estetiikkaa ja maailmanjäsennystä: On rakkautta, luontoa, unia ja unelmia. Toisaalta on tuskaa ja ahdistusta, kuolemaakin. On Onnelan kaukainen maa ja arkisen aherruksen lempeä riemu, on kaikki maanpäällinen vaiva ja vastus, kuoleman lopullisuus ja vapautus.

Kiehtovinta Kiven runoissa on minusta ehkä niiden ihana ja kaunis naisen kuva. Valikoiman runoissa naiset ovat aina hyviä ja helliä, lempeitä ja kauniita: on ihania impiä ja kauniita ruusuposkisia neitoja, lastaan hellästi rakastavia äitejä. Tällainen naiskuva on – tottakai – hyvin perinteinen, ehkä ahdaskin, mutta Kiven piirtämänä se on myös hyvin kaunis, kunnioittaen ja ihaillen rakennettu. Runojen puhujat katselevat naista hyvin lempeästi.

Runossa Onnelliset on kesäinen aamu ja rakastavaisten ympärillä kuuluu lintujen ihana laulu. Runon rakkauden- ja kesäntäyteisen tunnelman tavoittaa hyvin esimerkiksi sen neljännestä säkeistöstä:

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk’ seison täss’ impeni kanss’,
täss’ vuorella sammaleisell’,
kosk’ mennyt on yö,
kosk’ kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy! Oh ja oi! Eikö tämä ole romantikon runoilua? Kesäinen luonto ja ihanaan impeensä rakastunut runominä! Ja miten täydesti sanat tavoittavatkaan tuon kuvatun hetken tunteet ja tunnelman!

Samantapainen kesäisen luonnon ja rakkauden syleily on myös runossa Sunnuntai, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.

Läheisyyttä, syleilyä, naisen kauneuden katselua – kyllä, runoissa on myös eroottisuutta. Kuvat naisista ovat kuitenkin hyvin puhtaita, jotenkin koskemattomiakin: naiset ovat kauniita, ruusuposkisia valkeisiin vaatteisiin pukeutuneita impiä tai helliä vaimoja ja äitejä. Vaimouteen ja äitiyteen liittyy toki miehinen kosketus, mutta runoissa tämä kosketus on silti jotenkin toteutumaton, kuin pelkkä ajatus. Naisen puhtaus ei säry eikä tahriinnu.

Ja naiseus, nainen, kulkee mukana myös luonnon kuvissa, näin esimerkiksi runossa Metsämiehen laulu:

Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee,
ja kultakiharat liehuu.

Kauneus ja tuska kulkevat runoissa myös rinta rinnan: rakkaus ja kuolema kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, rakentavat vastakohtaa joka on samalla yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi runo Uneksuminen alkaa:

Unta ma näin, mun impeni kaunis,
mä kuolin sun helmahas;
himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
kuin Saalemin kesä-yöss’.
Autuas oli kuolema,
kuolema sun helmassas;
niin kuolisin tuhannet kerrat
vaipuen helmahasi.

Niin, rakkaus ja kuolema, nämä ihmisen elämän ikuiset aiheet. Onko rakkaus jotakin, jonka kuolema aina väistämättä vie? Tai kirkastaa?

Rakkaus ja kuolema limittyvät myös runossa Äiti ja lapsi, jossa sairasvuoteella lepäävä äiti joutuu lähettämään pienen poikansa kerjuulle. Poika on äidille ”oma poikaiseni, armahani, sydämmeni kultakäpynen”, eikä hän hennoisi poikaansa kylmään tammipakkaseen laittaa. Nälkä kuitenkin pakottaa. Vielä kerran hän ottaa ”sylihinsä sydämmensä kultakäpysen” ja rohkaisee lastaan kesän kuvilla, joissa taas ”mansikkoja poimeilemme ahol paistehessa auringon”. Mutta sitten lapsen on mentävä, eivätkä he enää maailman tällä puolen tapaa. Korkee taivas kuulee ahdistuneen äidin rukoukset ja ottaa rauhaansa molemmat, tähdiksi kannelleen.

Tuntuu, että juuri runoissaan Kivi on kirjailijana paljaimmillaan ja aidoimmillaan: herkkä, haavoittuvainen, romanttinen, ihanteellinen. Onko se toisaalta ihme: sanotaanhan, että runous on kirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin. Runominää ja kirjoittajaa ei pidä yksioikoisesti rinnastaa, mutta ehkä niissä aina jotakin silti näkyy: arvoja, elämän keskeisiä teemoja ja pyrkimyksiä, sen sellaista.

Kiven runokieli on todella hienoa ja ilmaisuvoimaista: hänellä on useissa kohdissa omat erityiset sanansa, joiden merkitystä ei (enää) välttämättä täysin ymmärrä, mutta joista sittenkin välittyy juuri se tietty tunnelma.

Tänään, 10.10.2014, on kulunut 180 vuotta Aleksis Kiven syntymästä. Antakaamme hänelle hetki ajatuksissamme, kuunnelkaamme sanoja joissa laulaa kesäinen aamu, metsien liehtarina hyppelevä impi ja ehkä myös nuoren neidon ihana huuhellus... Ja toivokaamme, että hän itse on siellä missä on ”Onnelan kaukainen maa”. Minä hiljennyn. Olen onnellinen siitä, että meillä on kirjallisuutemme. Siitä, että se on aloitettu ja siitä, että se jatkuu.



********************

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu. Valikoima runoja. Kuvittanut Pekka Vuori. SKS 1984.



maanantai 6. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)


Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja oli minulle äärettömän hieno lukukokemus jo kotiseutukaihon kehyksissä, mutta ennen kaikkea Kähkösen huikean kirjallisen taituruuden tähden. Kähkönen on ehdottomasti aikamme suurimpia kirjailijoita – niitä, joiden tarinoissa toteutuu niin muodon tasapaino kuin tarinan elävyys ja syvyys. Kähkönen saa historian hengittämään tavalla, joka ei ole pelkkää pikaisesti liikehtivää ilmavirtaa, vaan todellista historian sydämen sykettä, veren liikettä ja eletyn elämän tuntua. Olikin selvää, että halusin lukea myös hänen uutuutensa, sukeltaa taas tarinaan jonka saatoin odottaa olevan hieno, taitavasti rakennettu elämys – ja juuri sellainen se olikin: hieno ja voimakas lukukokemus, joka tuntuu tahtovan viipyillä mielessäni pitkään.




Kiitos kirjastolle!



Graniittimies (2014) on kertomus monesta elämästä, mutta keskiössä ovat Klara ja Ilja, jotka tarinan alkaessa hiihtävät kohti tulevaisuutta, suurten unelmien kaupunkia: he ovat vaihtaneet nimensä ja kielensä, koettaneet ottaa itselleen uuden minuuden jolla maailmaa rakentaa. On 1920-luku, ja Pietari, Petrograd, on lupauksia täynnä. Mutta pian myös kaupunki vaihtaa nimensä, siitä tulee Leningrad, ja samalla ehkä kuin toinen.

Unelmien kaupunki on myös kylmä ja karu, kaikkia hylkivä. Ja vaikka luulisi lähteneensä pakoon elämän tuskallista mitättömyyttä, kaikkea sen kipua ja nöyryytystä, kohti jotakin suurta ja valtavaa, kohtaa ehkä sittenkin aina vain saman: ihmisen vähäverisen kohtalon. Mikä onkaan elämän tarkoitus, mikä ihmisen? Onko ihminen tarkoitettu suuria kurkottelemaan vaiko vain omaa pientä elämäänsä elämään? Klara huomaa jo pian, että ”minulla oli yksi kumouksellisen yksilön kehitystaudeista: rakastin luonnostani pientä elämää ja vain teoreettisesti, jotenkin kuivasti kollektiivia ---”. Mutta Ilja kulkee aatteen teitä ja hänen kasvoilleen ilmaantuvat jo uurteet, ei hän ennätä elämään sitä pientä elämää, jota Klara sittenkin toivoo, ei tahtomaan lapsia ja pientä elämää joka ehkä sittenkin olisi niin suuri, ihmisen kokoinen.
 
Myös Klara saa itselleen kuitenkin toimen ja puuhan: hän hoitaa ja opettaa katulapsia, kokee työn tekemisen iloa. Kaupunki on silti raskas. Sen näkee äitikin, joka valokuvan saatuaan kirjoittaa tyttärelleen kovia ja ankaria sanoja: ”--- kauhistuin, kun näin kuvasi --- kasvot kuin vainotulla eläimellä, pelkät suuret silmät ei muuta, Jumalaa kiitän että et ole sentään lasta saanut sillä ethän pystyne omaakaan henkeäsi siellä elättämään.” Niinkö se on, Klara kertoo lääkärinkin sanoneen että ”sydämeni oli hiutunut ja harsuinen.” Mutta voiko se ollakaan muuta, kun huomaa että ”Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle.

Ja lopulta Klara päätyy ottamaan itselleen kaksi kasvattilasta, vaikka Ilja sitä vastustaa. Vierelle tulevat Genja ja Dunja, poika ja tyttö, toinen hauras ja toinen raju. Ja miten vaikeaa onkaan etukäteen ”tietää, kumpiko luonteenlaatu osoittautuisi hankalammaksi kiinnittää takaisin ihmisten yhteyteen, pehmeä vaiko kova.” Tietääkö sitä edes jälkeenpäin? Millainen olisi elämä ollut, jos mieli olisi ollut toisenlainen, vahva hennon sijasta tai hento vahvan? 

Myöhemmin isoksi kasvanut Dunja ajattelee: ”Äiti oli kuin leipomuksensa. Vaalea, tuoksuva, pehmeä. Miten semmoisena maailmassa pärjäsi?” Äiti, Klara, jolla oli halu pieneen elämään suuren sijasta, mutta jonka hento mieli joutui ottamaan vastaan maailman raskaan suuruuden. Onko kellareista selviytynyt tytär vahvempi kuin hauras äitinsä? Onko, vaikka onkin ”elämää säikähtänyt”? Dunja on yksinkertainen, mutta ehkä sittenkin voimakas, elämäntahtoinen, sisko joka ei anna kuolla. 

Graniittimies on tarinana valtavan täysi: sitä lukiessaan melkein pakahtuu, täyttyy ihmisen valtavalla pienuudella, tämän maailman merkillisillä mielenliikkeillä jotka jättävät ihmisen aina arvaamattomasti askeltaviin jalkoihinsa. Tästä voi lukea ja kysyä niin paljon.

Tämä on tarina siitä kuinka kaikki koettu kulkee mukana aina vaikka sen koettaisi taakseen jättää ja kuinka sydän siksi niin painaa. Siitä kuinka mitätön on pieni ihminen suuressa maailmassa, jolla tuntuu olevan kuin oma tahto. Mutta kenen tahtoa se on, maailman tahto? Pienet ihmiset jäävät isojen kiivaisiin jalkoihin, isot jonkun vielä itseään isomman ja kiivaamman.

Ja niin, tämä on myös – tai ennen kaikkea – tarina unelmien sortumisesta ja siitä kuinka unelmien takia tuhlattiin ehkä sittenkin jotakin tärkeämpää. 30-luvulla aikaisemman vuosikymmenen unelmista on jäljellä vain utopistinen hauraus ja pyhäinjäännöksiksi kuihtuneet toiveet. Onko se näin aina, ovatko suuret unelmat ja aatteet väistämättä utopioita? Kääntyvätkö ne lopulta aina itseään vastaan, joksikin muuksi kuin oli tarkoitus? Onko niin, että ”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään. --- Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä”? Niin, että ihmisen on parempi tyytyä siihen pieneen elämään, omaansa, antaa itsensä sille mitä lähellä on? Minkä arvoinen on aate? Onko se niin kallis, että se maksaa takaisin kaikki kuolleet ja kaikki kaduille kerääntyneet lapset? Ja minkälainen on maailma, jota jaksaa kannatella ehkä vain graniittimies, kivestä tehty?

Kähkösen kyky luoda tarinoittensa historiallinen miljöö on joka kerta yhtä huikea: hän tuo menneisyyden vierelle, rakentaa sanoillaan maailman, joka kantaa mennyttä pakottomasti, sellaisena kuin se on. Kähkösen henkilöt elävät aikaansa ja välittävät lukijalle sitä koskevat kokemuksensa – ovat aidosti siinä ajassa jossa he elävät. Kirjailija ei voi irrottautua oman aikansa kehyksistä, mutta parhaimmillaan hän voi kuitenkin häivyttää itsensä, antaa äänen sille ajalle josta kertoo. Ja Kähkönen on juurikin näin taidokas: hänen henkilönsä ovat omassa ajassaan kiinni, tarkkailevat sitä niissä kehyksissä jotka heillä on. Ja myös Kähkösen kieli on aina niin kaunista ja tasapainoista, sellaista ettei siinä ole mitään liikaa tai liian vähän. Hänen kerrontansa tekee henkilöistä ja historiasta aina yhtä eläviä, piirtää kaupungillekin kasvot.

Minä olen tämän luettuani voipunut ja mykistynyt. Tiedän, että tämä tarina ei tullut luetuksi kerralla, vaan se tulee vetämään minut puoleensa myös uudestaan. Kähkönen sanoo tässäkin niin paljon, että hänen sanoihinsa on palattava vielä.

Timo Nummisen suunnittelema kansi hämärine katuineen ja pysähdyttävine lapsenkasvoineen tuntuu sekin kiteyttävän teoksesta jotakin tuskallisen tarkkanäköistä ja totta. Sen, että ”Kuumeinen kaupunki ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Mutta ehkä tärkeintä on sittenkin tämä: tarinat saavat hahmonsa vain, jos ne kerrotaan.

PS. Graniittimiehen ovat jo lukeneet myös ainakin Jaana, Jonna, Maija ja Amma.


***************

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaani, 334 s. Otava, 2014.