sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)


Tämä Joel Haahtelan viimevuotinen teos on odottanut vuoroaan jo tovin, kuiskutellut luokseen ihanalla, ihmeellisellä nimellään. Kun nyt, syksyn suloisessa hämyssä, lopultakin tartuin tähän kirjaan, katselin taas ensin nimeä sen kannessa, kuuntelin, aivan hiljaa ja melkein hengittämättä, ehkä ajattelin voiko mitään kauniimpaa olla: Tähtikirkas, lumivalkea. Nimi tuo mieleeni jotakin hyvin herkkää ja kaunista, ehkä myös melkein kipeää. Jotakin kuin kirkasta ja valkeaa, kuin tähtiä ja lunta.

Ja kun käänsin esiin kirjan ensimmäisen sivun, katsoin päiväystä joka oli ”7. huhtikuuta 1889, Pariisi”, ja luin ensimmäiset sanat sen alla, olin hengittämättömyydestäni jo melkein hengästynyt. Tämä on niin kaunista että sattuu: ”Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät.” Ja niin minä tein: suljin silmäni tähän kirjaan, luin sen haurasta, kipeän kaunista tarinaa. Surumielisyyttä, kaihoa. Ihmisen mielen herkkyyttä. Sitä kuinka ”Kun kirjoitan, on vähemmän yksinäinen olo.” Kuinka ”Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän.


Kiitos kirjastolle!



Leo Halmeesta on jäänyt jäljelle neljä päiväkirjaa: Pariisi 1889. Berliini 1913–1914. Siam – Kambodža 1923. Bernburg 1936. Kuin viipyileviä välähdyksiä, valikoituneita hetkiä matkan varrelta, elämän. Ja niin paljon aukkoja, kymmeniä kymmeniä vuosia. Paljon jää auki, ja niin pitää jäädäkin: kaikkea ei tarvitse eikä voi kertoa. Ja kuitenkin kaikki ”Mikä jää kirjan ulkopuolelle, sekin on olemassa ja elämää.” Lopuksi, paljon myöhemmin, vuoden 2012 Helsingissä, Leo Halmeen jälkeläinen kirjoittaa näitä kirjoja puhtaaksi ja tuntee kuin ”kirjoittaisin päiväkirjaa itse ja itsestäni”.

Leo, kotimaansa nuorena jättänyt, kirjoittaa maailmalla kirjansa ”sinulle”, rakastetulleen, vaikka sinuakaan ei enää ole:

Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan ”sinä”, sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä, mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa. Kirjoitan sinulle, koska ketään muuta ei ole. Mutta ei sinuakaan ole. Ja miksi ylipäätään kirjoitan kun sana on pelkkä yritys, likiarvo, ei koskaan ihan kohdallaan.
Enkö minä pysy näkyvänä muuten kuin kirjoittamalla, alanko hävitä?

Ehkä Leo kirjoittaa, koska se on juuri niin: näkyvänä pysyy vain kirjoittamalla. Koska sellaisiksi ihminen sanoja toivoo, vahvemmiksi kuin ne ovatkaan. Ja voi, se jatkuu, läpi tarinan, tämä surumielinen kauneus jota teos jo nimessään kantaa, ja nämä matkat, matka maailmassa ja matka mielessä, sanoissa, sanojen matka ihmisestä kirjaan, kohti pyrkimystä olla eheä, kokonainen, olemassaoleva. Ja toinen matkoista vie ehkä etäälle, mutta minne jää mieli. Mitä ”Jos yritän olla sanomatta sinä ja kokeilen miltä se tuntuu, yltyykö särky liian kovaksi.” Ja mitä kun sinästä tuleekin hän? Mitä silloin tapahtuu? Onko sinä silloin jo etäällä? Vai sittenkin niin lähellä, kuin kosketettavissa, kuin tähtikirkkaassa ja lumivalkeassa?

Ja maailma, millainen on tämä hämmentävä maailma ihmisen ympärillä? Sellainenko, että ”onni [on] pummien ja laiskureiden keksintöä, hölmöläisten toiveajattelua”? Sellainenko, että ”itseen on uskottava, oltava reipas”? Että ”Minun pitäisi tavata enemmän ihmisiä ja olla enemmän toisten kaltainen”? Mutta entä jos ei jaksakaan eikä osaa, ei olla reipas eikä kuin toiset? Jos tahtookin sulkea silmät, katsoa tähtiä kohti?

Haahtela annostelee tarinansa lukijalleen kuin varoen, pieninä kipeinä palasina. Hänen havaintonsa ihmismielen herkkyydestä ovat niin koskettavia, todellisia, että niiden lukeminen tuntuu melkein kivulta. Ja kieli on niin eheää, viimeisteltyä, jokaiselta piirroltaan hengästyttävän kaunista, että tekisi mieli alleviivata lause toisensa perään, lukea ne kaikki moneen kertaan, viipyillä niiden syvyydessä.

Tähtikirkas, lumivalkea kantaa mukanaan pientä ja suurta, yhtä ihmistä ja koko maailmaa. Ihminen kulkee ajassa josta tulee historiaa, pyristelee maailman kehyksissä. Tämä on tarina paljosta, mutta ennen kaikkea ihmisen herkästä, haavoittuvaisesta mielestä. Menettämisestä ja irtipäästämisen vaikeudesta, ehkä mahdottomuudesta, kaihosta ja elämästä jota ei ollut ja siitä joka oli. Siitä mitä tapahtuu, kun ihmiseltä viedään tärkein. Siitä voiko ihminen silloin olla enää eheä. Vai hiutuuko hän, väistämättä, hälveneekö, katoaa. Siitä että ”Joskus kuljemme eteenpäin murto-osina, kunnes katoamme.” Että ”kaikki oli niin elävää, että sen oli täytynyt joskus tapahtua, olla totta”?

Kun suljen kirjan, olen hämmentynyt. Tunne on vielä suurempi kuin silloin, kun luin Haahtelan teoksen Naiset katsovat vastavaloon (2000), joka oli tätä ennen (mutta ei tämän jälkeen) ainoa Haahtelalta lukemani teos. Tämä hämmennys viipyy, leijuu. Tuntuu, että Haahtela sanoi taas niin paljon, enemmän kuin ehkä jaksoin kerralla käsittää. Ja tämä tunne on hyvä: se merkitsee sitä, että olen lukenut hyvän kirjan, enemmänkin – teoksen, joka on täysi.

Juuri sitä minä tämän kirjan luettuani tunnen – suurta, melkein kipeää täyteyttä. Se johtuu monista asioista: Siitä, että tämä kirja on niin hieno. Siitä, että ihminen haluaa sanoilta niin paljon enemmän kuin voi koskaan saada. Siitä, että näkyvänä pysyy silti ehkä vain sanojen kautta. Siitä, että onni ei saa olla hölmöläisten toiveajattelua. Siitä, että kaikki kertyy, kertyy, kertyy. Että jokaisesta jää maailmaan jälki, että jokainen meistä kantaa mukanaan niin paljon. Että ihmisestä ehkä todella tulee tähdensytyttäjä, pilkahdus valoa. Siitä, että tähdet voi nähdä vain jos sulkee silmät. Siitä, että minuun jää tämä valtava, vaativa kysymys: millaista mielessä on, kun siellä on tähtikirkasta, lumivalkeaa? Ja ehkä siitä, että on tämä kysymys sinästä.

Laivamatkalla kauas Leo jakaa hyttinsä kirjaa valmistelevan perhostutkijan kanssa. Kun yhteinen matka päättyy, Leo ajattelee: ”Toivon, että kirjasta tulee kaikkien kuolleiden perhosten arvoinen, ja yhtä kaunis.” Tähän ajatukseen minä pysähdyn, kuolleiden perhosten surulliseen kauneuteen. Sillä juuri sellaiseen Tähtikirkas, lumivalkea lukijansa jättää: surumielisyyden utuun, kipeään ajatukseen ihmisen hauraudesta ja maailman raskaasta kataluudesta tämän haurauden ympärillä. Mutta se on surua, joka on kuitenkin hyvää – surua, joka kertoo, että on lukenut hienon ja tärkeän kirjan.


********************

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Romaani, 268 s. Otava 2013.


6 kommenttia:

  1. Oi, miten eläydyit tähän kirjaan. Minäkin pidin tästä suuresti. Olen lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja ihan oma suosikkini tämä ei ole, mutta niin tarinaltaan kuin kerronnaltaakin haahtelamaisen melankolinen, kuvailemallasi tavalla hauras. Ihailen Haahtelan tapaa kirjoittaa ja haluan useinkin uppoutua hänen romaaniensa maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Katja! Minut tämä kaunis ja hauras tarina lumosi aivan, ja varmasti tämä jää pitkäksi aikaa mieleeni väreilemään. Nämä Haahtelan teokset ovat minulla vielä odotelleet vuoroaan, mutta oi - ihana ajatus, että niin monta kiehtovaa maailmaa on vielä kokematta!

      Poista
  2. Kirjoitat kirjasta niin kiehtovasti, että kirja alkaa väistämättä kiehtoa mieltäni herättäen ajatuksen lukemisesta. Kirjan nimi on todella kaunis, silti en tiedä, tohtisinko lukea tätä pelkän nimen perusteella, koska luen hyvin vähän kotimaista nykykirjallisuutta. Täytyypä silmäillä joskus kirjastoreissuilla, jos tulee vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Aino! Ihanaa kuulla, että kirja alkoi kiehtoa - minulle tämä oli hieno elämys, vaikka niin haikea ja surullinen. Ja kirjan nimi on todella kaunis, yksi kauneimmista koskaan kohtaamistani, tuntuu että se kantaa mukanaan hyvin paljon.

      Poista
  3. Oi, kylläpä kannatti odottaa rauhallista hetkeä ennen blogiisi pistäytymistä!

    Tavoitat jotakin olennaista Haahtelan tavasta ' hahmottaa ja kirjoittaa maailmaa'. Hienosti kuvaat myös, miten lukemasi kosketti juuri sinua... Nautin ajatuksia herättävästä tekstistäsi suuresti!

    Haahtelan kirjat ilmestyivät omaan elämääni vähän niin kuin salaa. Olen ehtinyt lukea häneltä tähän mennessä vain kaksi teosta: Katoamispisteen, jonka luin ennen kuin aloitin kirjabloggaamisen sekä Perhoskerääjän. Haahtelan tarinat ja hänen lyyrinen tyylinsä tuovat minulle mieleen toisen ihanan nykyromantikon, Andrei Makinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Tämä teos oli todella hieno elämys, joka viipyilee mielessäni varmasti kauan... Ja tiedätkö, ennätin ajatella että Perhoskerääjä voisi olla seuraava teos jonka Haahtelalta lukisin, jo perhosten tähden... Luulen kuitenkin, että minun täytyy odottaa hetki: nämä ovat sellaisia teoksia jotka tarvitsevat ympärilleen tilaa, en halua ahmia kaikkia peräjälkeen vaan antaa jokaiseen lukukokemukseen riittävästi avaruutta...

      Ja oi, toinen nykyromantikko! Minulle Andrei Makine onkin vielä aivan kokematon, kiitos vinkistä <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!