sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Joulu oveen kolkuttaa...



Joulu oveen kolkuttaa,
hymyy tuiskusäässä:
Lapsikullat avatkaa!
Olen aivan jäässä.
Kukkurainen vakka tää
harteita jo väsyttää.
Lahjoja on mulla.
Saanko sisään tulla?
Tule armas joulu!

Zacharias Topelius


 **********


Oi, on jo ensimmäinen adventti!
Aivan vielä ei Joulupukki kolkuttele ovella, 
mutta Joulu itse on kyllä astunut 
sydämen sopukoihin jo hyvän aikaa sitten.
Siellä se pitää pesäänsä, ehkäpä aina, 
syleilee lempeästi lämpöään janoavaa sydäntä. 

Ihanaa joulunodotusta <3




maanantai 24. marraskuuta 2014

Ihana inspiraatiohaaste!


Voi mikä ihana sunnuntai minulla oli. Sain herätä aamuun jossa yhä oli ihana valkeus ja ripaus pakkasta, ei paljon mutta juuri sen verran, että ilmassa oli tervetullutta talven tuoksua ja taikaa. Ja oi, sain mennä Tampereelle perheeni kanssa, piipahtaa Tallipihallekin ja astua Suklaapuodista ulos juuri sillä hetkellä kun satoi suuria, kauniita lumihiutaleita. Sain ostaa kirjakaupasta ihania kirjoja, sekä itselleni että lahjoiksi tonttumuorin kääröihin. Sain syödä pehmeän, pähkinäisen korvapuustin ja juoda kupillisen hyvää teetä. Ja voi, sain sanoja. Paljon kauniita, koskettavia ja hämmentäviä sanoja. Koko ihanassa päivässä tämä oli sentään ihaninta: sanojen valo ja lämpö.




Sanat ovat toisinaan
kuin sydämenmuotoinen kynttilä:
yhtä kauniita, yhtä lämpimiä.


Tuntui, että olen sanaton. Kesti aikansa keräillä tuo ihana lahja, kyetä vastaamaan sen antajille. Olen yhä edelleen hyvin hämmentynyt: minun pieni, vasta menneen kesän kynnyksellä syntynyt kamarini on saanut ilon ja ihmeen ja kunnian tulla valituksi kolmen suuresti arvostamani kirjallisuudenystävän innoittajaksi. Viime viikolla näin Leena Lumin blogissa tämän ihanan, ihanan haasteen, jonka joku lämminsydäminen, kauniiden sanojen voimaa ymmärtävä ihminen on jossakin keksinyt laittaa liikkeelle: haasteen, jonka tarkoituksena on nimetä kolme itseä inspiroivaa blogia, joihin haaste samalla siirtyy. Leena oli valinnut juuri sellaiset blogit, joista minullakin olisi ollut kauniita sanoja sanottavana... Ja voi, nyt tämä tulikin sitten minulle. Sekä Kaisa Reetta, Omppu että Valkoinen Kirahvi antoivat minulle tämän sunnuntain ihanan sanalahjan. Niin, todellakin: Kaisa Reetta, Omppu ja Valkoinen Kirahvi, joiden omat kirjoitukset ovat koko lapsenkenkäisen mutta sitäkin innostuneemman askellukseni ajan olleet omia inspiroijiani ja ihastukseni kohteita.


Haastetta ei voine takaisin tuupata, mutta mikään ei estä vastaamasta kiitoksiin. 
Siispä haluan ensin osoittaa sanani näille ihanille haastajilleni:


Kaisa Reetassa on sydämellisyyttä ja viisautta, metsien henkeä ja sivistyksen kauneutta. Hän kirjoittaa kauniisti, hienosti ja syvällisesti ja ymmärtää hitauden pehmeän lempeyden. Kaisa Reetan kirjoitukset ovat tosin hankalia siksi, että ne saavat lukupinoni keikkumaan, vaikka kuinka koetan pitää sen kohtuullisena... Hänen kirjoituksensa näyttävät kaikki uudet maailmat niin kiehtovina, että väistämättä tuntee jäävänsä paitsi jostakin hienosta ja tärkeästä, ellei niihin astu. Kaisa Reetan kommentit ovat nekin aina yhtä ihania ja iloitsen siitä, että hän jaksaa lukea ja kommentoida minunkin tursuilevia kirjoituksiani. Kaisa Reetta, sinä olet blogimaailman ihanin ja lämpimin sydän, joka jaat ympärillesi lämpöä ja kauniita ajatuksia, kiitos sinulle siitä <3

Ja voi, Omppu! Ompun blogista huokuu aina niin ihana, hurmaavan kuriton älykkyys. Omppu ei mairittele vaan sanoo mitä tahtoo. Ja kyllä, jokainen Ompun kirjoitus on taidetta, usein riemukkaan revittelevää ja kokeilevaa. Omppu lukee laadukasta ja älykästä kirjallisuutta, ja viihdyn hänen kirjoituksissaan poikkeuksetta, kuten hän toivoakseni tietääkin. Luultavaa on, että en tule lukemaan likimainkaan kaikkia niitä kirjoja joista hän blogissaan kirjoittaa, mutta tämä ei olekaan asian ydin. Ja toisaalta, Omppu jos kuka innoittaa minut varmasti tarttumaan sellaisiinkin kirjoihin, joita en ehkä muuten olisi tohtinut kohdata... Kiitos Omppu kaikista mieltäni avartavista kirjoituksistasi! Saat minut ajattelemaan kerta toisensa jälkeen ja innoitat keskustelemaan, toisinaan melkeinpä addiktoituneesti. Ihailen ajatteluasi ja sitä rohkeutta, jolla kirjoitat. Arvostan suuresti myös niitä sanojasi, joita kommenteissasi minulle annat <3

Ja Valkoinen Kirahvi, kainuulainen sielunsisareni! Hän kirjoittaa ihanan runsaita, syviä ja ajatustentäyteisiä kirjoituksia, puhuu lastenkirjallisuuden puolesta ja keksii iloksemme ihania haasteita yksi toisensa jälkeen. Omassa lyhyessä mutta ihanassa blogihistoriassani olen saanut osallistua jo Limerikki- ja Kirsi Kunnas-haasteisiin, oi ihanaa runouden iloa! Valkoisessa Kirahvissa on myös sellaista aitoutta ja lahjomattomuutta, tiettyä tinkimättömyyttä ja ymmärrystä, jota pidän arvossa. Tiedäthän siis, sinä kultainen Kirahvi, että myös sinun blogisi on minun suuri innoittajani – ihailen kerta toisensa jälkeen sinun kirjoitustesi syvää runsautta ja mielesi virvoittavaa virkeyttä! Kiitos sinulle hienoista kirjoituksistasi ja oi, myös siitä että sinussa humisevat Kainuun ihanat metsät – sillä kyllä vain, humisevat ne, vaikka Helsinki onkin kaapannut sinut kainaloonsa: minä kuulen kyllä kuinka metsät sinussa soivat <3


<3<3<3<3<3<3


Ja sanon vielä: jos kuka tahansa teistä ei olisi antanut tätä haastetta minulle, hän olisi saanut sen minulta. Mutta oikeastaan te kaikki myös päästitte minut pälkähästä tai ainakin helpotitte tätä seuraavaa askelta, joka kaikessa ihanuudessaan on myös hankala. Nyt sain nimittäin antaa sanani jo teille, ja minulla on silti vielä kaikki kolme valintaa jäljellä! Onkin aika antaa tämä ihana haaste eteenpäin.

Me kaikki tiedämme, että blogimaailmamme on kirjallisuuden ilosanomaa tulvillaan. Tunnustan, että tunsin halukkuutta tukeutua humanistiseen anarkistimatematiikkaani (tiedättehän, siihen missä ei olla niin turhan tarkkoja eikä eksakteja vaan kolmesta voi ihan hyvin tulla vaikka kuusi tai yhdeksän tai mitä nyt milloinkin). Lopulta päädyin kuitenkin rajaamaan valintani kuuliaisesti kolmeen, koska edes anarkismi ei sittenkään ratkaisisi kaikkia valitsemisen pulmia. Tiettyjä kriteereitä minullakin on tässä ollut, mm. se että koetin valita toistaiseksi haastamattomia bloggaajia. Pääpaino on kuitenkin tavalla tai toisella ollut siinä, että kaikki nämä valitsemani blogit todella innostavat ja ihastuttavat minua.  


Ja nyt, juuri nyt, on ihana aika sanoa nämä sanat:
 
 
Rooibos kirjoittaa parasta mahdollista kirjoittajablogia, jossa Rooibos kirjoittaa. Tunnen häntä kohtaan suurta sielujen sympatiaa ja arvostan hänen rehellistä ja mutkatonta tapaansa kirjoittaa kirjoittamisestaan. Usein on kuin omia tuntojaan lukisi. Rooibos jakaa ihanasti kirjoittamista koskevat tuntemuksensa ilosta turhautumiseen ja sitäpä kirjoittaminen juuri on: uskoa ja epäuskoa, onnistumisen tunteita ja tuskastumista, virkeyttä ja väsymistä, loputonta vuoristorataa josta ei silti ehkä tahdokaan pois koska mieli niin tässä pyörityksessä viihtyy. Rooibos kysyy: "Jos en kirjoita, niin mitä minä sitten teen?" ja siinäpä onkin kysymys paikallaan. Kirjoittamisen lomassa Rooiboksen blogissa kulkee myös muu elämäntuntu. Ihana blogi! Vinkin tästä Rooiboksen blogista antoi minulle taannoin Maria, kiitos hänelle siitä. Ja kiitos sinulle Rooibos, kaikesta mitä kirjoitat <3

Ja nyt sinä Maria! Sinisen linnan kirjaston Mariassa on lempeää lämpöä ja hyväntahtoisuutta, ja hänen kirjoituksissaan on kauneutta, selkeyttä ja harmoniaa. Näen hänet aina mielessäni linnanneitona, joka käyskentelee kauniin linnansa kirjastossa ja lukee ihania, kauniita kirjojaan ja luettuaan kirjoittaa kokemuksensa kauniisti muistiin... Mariankin kirjoituksissa on tosin usein se pulma, että hän saa lukupinoni pahan kerran keikkumaan... Meillä on myös tiettyjä samoja mieltymyksiä, kuten monet ihanat lastenkirjarakkaudet ja sadan vuoden takaiset ihanat klassikot... Ja oi, Marian blogilla on ehdottomasti myös kaunein kohtaamani nimi! Ja kyllä vain, myös tämä nimi viittaa kirjaan joka on minullekin rakas ja tärkeä. Kiitos Maria sinulle siitä, että olet sellainen kuin olet, ihana linnanneito <3

Ja vielä Ellen! Ellen on yläasteikäinen tyttö, joka kirjoittaa blogia Ellen lukee. Olen löytänyt hänen blogiinsa vasta aivan hiljattain ja piipahtanut siellä siksi oikeastaan vasta pari kertaa, mutta olin kyllä heti innoittunut ja ihastunut. On ihanaa, että meidän enemmän tai vähemmän vanhempien kirjallisuudenystävien keskellä on myös tällainen nuori neitonen, joka aidosti rakastaa ja kunnioittaa kirjallisuutta ja vieläpä kirjoittaa siitä niin hienosti. Ja Jane Austen ja Shakespeare ansaitsevat todellakin tulla luetuiksi aina vain! Kiitos Ellen, olet ihanaa nuoruuden valoa täällä kirjablogien maailmassa <3


<3 Seuraavat haastetut ovat siis nämä ihanat innoittajat <3


Lopuksi tahdon sanoa vielä kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että teitä ihania innoittajia on muitakin, sekä jo haastettuja että vielä haastamattomia. Meidän kaikkien kirjanystävien ihana kirjo tekee tästä blogimaailmastamme rikkaan ja ajatuksiltaan ehtymättömän aarreaitan, josta aina, yhä uudestaan ja uudestaan, löytää uutta ihanaa luettavaa – sekä uusia kirjoja että hienoja kirjoituksia. Kiitokset ja kauniit sanat kuuluvat siis oikeastaan kaikille, ihan jokaiselle.

Ja toiseksi tahdon sanoa vielä sen, että olen ajatellut tätä aika ajoin: sitä miten merkillistä on, että voi tuntea jotakin hyvin ystävyydenkaltaista ihmisiin, joita ei ole koskaan tavannut – joiden kanssa jakaa vain nämä sanat. Erityisen merkillistä tämä on minulle siksi, että olen ollut kaikenlaisten virtuaalimaailmojen suhteen melkoinen vastarannan kiiski, ajatellut ettei tällainen keinoyhteys voi olla oikeaa ja aitoa. Mutta onneksi ihminen on oppivainen olento, joka saa tunnustaa käsityksensä vääriksi ja hiljalleen ehkä siirtyä mielessään kaukaisesta kirjekyyhkyjen ajasta kohti tätä päivää... (Mutta oi, ajatus kirjekyyhkystä on kyllä kaunis. Tai ainakin oikeasta kirjeestä, ehkä kyyhkyn on sittenkin parempi lentää vapaana ihmisten tahdosta...) Nyt ajattelen, että olemme täälläkin juuri niin aitoja kuin olemme, omanlaisiamme kirjallisuuden ystäviä jokainen. Ja kas kummaa, ei tämä kamarinikaan oikeastaan tunnu ensinkään virtuaaliselta, melkein voin tuntea sen tapetin sormenpäissäni ja ajatella sen keskelle teetä ja kirjoja notkuvan pöydän... Mutta niin, sanat: eivätkö ne olekin ihmeen vahvoja, tuovat ihmisiä toistensa luo. Tuntuu kuin olisitte oikeasti ihan lähellä. Kiitos teille kaikille!

Ja vielä lämmin, onnellinen kiitos erityisesti Kaisa Reetalle, Ompulle ja Valkoiselle Kirahville heidän ihanista sanoistaan ja ennen kaikkea siitä, että sain ilon jakaa tätä ihanaa haastetta myös eteenpäin <3 Tämä on blogimaailmankaikkeuden ihanin haaste! Ihana saada ja ihana antaa eteenpäin! Toivon, että tämä yltää laajalle, aina maailman ääriin asti. Maailmaan mahtuu niin monta kaunista sanaa kuin niitä ikinä koskaan jaksetaan sanoa. Vilpitön kiitos on voima, joka pitää maailman pystyssä. Koettakaamme siis muistaa se aina ja kaikkialla.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Vanhan ajan joulua lapsille ja lapsenmielisille






Ihanaa, että joulu jo kurkkii nurkan takana. Sieltä se hiipii, niin kuin jokainen vuosi, aina yhtä suloisena ja salaisuuksientäyteisenä, hämynä ja valona. Joulun lähestymisen tuntee aina yhtä ihanasti myös siitä, että saa alkaa lukea lapsille joulukirjoja. Meillä joulukirjojen vuoro alkaa yleensä viimeistään marraskuussa, jolloin alamme hiljakseen lukea niitä muiden kirjojen lomassa. Ehkäpä arvaattekin, että näistä ihanuuksista iloitsee vuosi toisensa jälkeen myös äiti itse. Jos ja kun lapset kasvavat näistä yli, ainakin hetkeksi, luen näitä rakkaita kirjoja kai itselleni. Ja saattaa tietysti olla, että sellaista itseksenilukua sattuu toisinaan jo nyt...

Meillä on tietyt joulunodotuskirjat, joita luemme vuosi toisensa jälkeen – myös siksi, että ne ovat tärkeitä minulle itselleni. Tuntuu, että joulunodotuksesta puuttuu jotakin hyvin tärkeää ilman tiettyjä lumoavia lukukokemuksia... Niinpä niin, rakkaat joulukirjat tuovat osaltaan joulun luoksemme ja antavat mielen levätä joulun suloisessa sadussa ja ihanassa todessa. Monille omille joulukirjarakkauksilleni on yhteistä se (kas kummaa!) että ne kuvaavat entisiä, ihania aikoja – menneiden aikojen lumo puhuttelee aina vain. Se kaikkein rakkain joulukirjani saanee pian oman kirjoitelmansa, mutta nyt tahdon jo viivähtää muutamassa muussa joulukirjarakkaudessani. Ja rohkenenpa uskoa, että näistä teoksista on viehättynyt myös jokunen muu...



Sven Nordqvist: Joulupuuro (1986)


Monet varmasti tuntevat Sven Nordqvistin ainakin tämän lempeän sympaattisista Viiru ja Pesonen -kirjoista, joissa puuhailevat valloittava partaukko Pesonen ja tämän vekkuli kissa Viiru. Viirut ja Pesoset ovat valloittavia, lempeän hykerryttäviä teoksia, ja sellainen on myös tämä ihana tonttutarina nimeltään Joulupuuro (ruotsinkielinen alkuteos Julgröten vuodelta 1986). Kohtasin tämän kirjan jokunen vuosi sitten, ja se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä: joulunaikaa ja tonttutaikaa, ihanaa ihanaa!






Joulupuurossa vietetään jouluaattoa maalla, ja on suunnilleen sadan vuoden takainen ihana aika. Juhlahumu hulmuaa, kun talon isäntäväki saa sukulaisia kaupungista, ja kaikki nauttivat joulun runsaasta ateriasta ja odottavat Joulupukkia. Mutta nurkissa häärää salavihkaa myös tonttuperhe: on tonttu-ukko vaimoineen ja lapsineen, ja mahtuupa joukkoon oikein komean kurttuinen tonttuvaarikin. Tontut viettävät omaa jouluaan salaisessa tuvassaan, keittävät erityistä joulukeittoa ja juovat ihmeellistä olutta, joka on ”sen makeampaa ja miedompaa, mitä nuorempi sitä juo, ja sen vahvempaa ja karvaampaa, mitä iäkkäämpi sitä nauttii”. Melkoisen metka juoma!

Joulu on siis ihanaa ja ilo ylimmillään, mutta tonttumuorilla on pulma. ”Tonttumuorit nimittäin tietävät kaiken”, ja niinpä muori nytkin tietää mitä kerrassaan kamalaa on tapahtumassa. Voi sentään mitä siitä seuraisikaan, jos talonväki tosiaan unohtaisi sen tonttu-ukolle niin tärkeän joulupuuron... Kyllä nyt muorin metkuja totisesti tarvitaan!



Siinä se, Joulupukki tai naapurin Pentti...



Niinpä niin, ihmiset ovat viime vuosina kovasti hössöttäneet siitä pukinkuvatuksesta, joka onkin vain naapurin Pentti pukeutuneena punaisiin vaatteisiin ja valkoiseen partaan... ”Mitä? Mikä villitys se on olevinaan...” mutisee siihen tonttuvaari. Tonttu-ukkoakin mokoma otus huvittaa: ”Eipä ole kummoinen tonttu, kun ei edes tiedä, ovatko lapset olleet kilttejä vai eivät. Kuulitko vaari, hänen piti oikein kysyä, onko täällä kilttejä lapsia.” Joulupukkiuskoa tämä saattaa siis hivenen horjuttaa, mutta toisaalta, kyllähän tuon tonttuvaarin rutinan ja tonttu-ukon mutinan hyvin ymmärtääkin... Ja niin kuin Nordqvistin kerronta aina, myös tässä se on sittenkin lempeän hyväntahtoista. Nordqvistin kerronta on minusta aina yhtä hienoa ja taidokasta – samaan aikaan sekä hykerryttävän humoristista että syvällisen ajatuksekasta.


 

Kirsti Manninen & Pirkko Kanerva: Olipa kerran joulu (1995)


Kirsti Mannisen ja Pirkko Kanervan Olipa kerran joulu – Lasten joulunviettoa viime vuosisadan Suomessa (1995) kertoo nimensä mukaisesti lasten joulusta viime vuosisadalla, uudelta vuosituhanneltamme katsoen siis 1800-luvulla.






Joulua odottavat sekä kartanon tytär Anna että torpan poika Matti, jotka ovat molemmat kuusivuotiaita. Ihana joulunodotus alkaa sekä kartanossa että torpassa jo syksyllä: Anna käärii jouluomenia silkkipaperiin ja Matti valikoi pussiin suurimpia kaurajyviä, Rusko-hepan joulukauroja. Kartanon jouluvalmisteluihin kuuluu myös kynttilöiden valamista ja piparkakkujen leipomista, ja kulkeepa Anna-tyttönen Lucia-neitonakin ja pääsee myös kaupunkiin joulukorttiostoksille. Torpassa tehdään joulumakkaroita ja jouluolutta, ja Matti saa rakennella vaarin kanssa himmeliä. Ja kun Anna pääsee kaupunkiin, pääsee Mattikin kirkonkylään joulumarkkinoille, joilla näkee myös Tiernapojat. Jouluaattona kartanon salissa tuikkii ihana joulukuusi, ja torpan lattialla on puhtaat jouluoljet. Kiireinen Joulupukki viskaa lahjoja sekä kartanoon että torppaan, ja lapset ovat lahjoistaan tietysti ihastuksissaan. Jouluaamuna mennään reellä kirkkoon ja tapaninpäivänä leikitään iloisia leikkejä.



Jouluaatto!


Pieneen kirjaan on saatu paljon tietoa entisaikojen joulusta ilman että se tuntuu liian täydeltä. Erityisesti pidän tässä myös sukupolvien ketjusta, siitä kuinka Anna puuhailee fammun ja Matti vaarin kanssa. Ihana kirja! Anna ja Matti elävät ihania entisaikoja myös teoksessa Kauan sitten – Lasten elämää viime vuosisadan Suomessa (1994), joka sekin on hienoa historiatietoa tulvillaan.



Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (1988)


Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi (1988) ei ole varsinainen joulukirja, mutta sopii silti erinomaisen hyvin luettavaksi joulunalusaikaan. Teos alkaa syysaamujen pimeästä ja päättyy pääsiäiseen, kevään koittoon. Ja syksyn ja kevään välille mahtuu koko ihana talvi: lumet ja pakkaset ja tietysti vuoden kohokohta, joulu.

 




Tähän, kuten kaikkiin Kunnakseen kiehtoviin Koiramäki-kirjoihin, mahtuu valtavasti tietoa entisaikojen elämästä. Ja tämä on nimenomaan sitä kansan elämää: Koiramäki on kaiketi jokseenkin vauras entisaikojen talo, mutta elämä on yksinkertaista ja työntäyteistä. Aamut alkavat kylminä ja koleina, ja päiviin ja iltoihin mahtuu askarta askareen perään. Eläimet pitää hoitaa talvellakin ja ruokaa laittaa ja pyykit pestä. Eikä se pirttikään ilman polttopuita lämpene. Myös joulun valmisteleminen on puuhakasta: Koiramäessäkin valetaan kynttilöitä ja siivotaan ja leivotaan leipää ja pannaan olutta. Mutta kylläpä vain sitten jouluna kelpaa, kun ruokakin saa olla pöydässä koko yön. Ja tottakai myös Koiramäen väki lähtee joulukirkkoon. Joulunaikaan mahtuu myös oljilla leikkimistä ja uudenvuoden taikoja ja lopuksi vielä oikein kamala sarvipää, nuuttipukki. Joulun jälkeen alkaa taas aherrus, mutta sittenpä mennäänkin jo kevättä kohti.


Joulun ihanaa juhlaa.


Kunnaksen Koiramäki-kirjat kaikkiaan ovat hieno kulttuuriteko, historian ja perinteiden kertomista lapsia (ja aikuisia!) kiehtovassa muodossa. Suurkiitos Kunnakselle!



Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu (1947)


Ja viimeisimpänä mutta samalla ihanimpana vielä tämä: ihanan Elsa Beskowin ihana Petterin ja Lotan joulu (ruotsinkielinen alkuteos Petters och Lottas jul vuodelta 1947). Oi tätä hurmaavaa tarinaa hurmaavine kuvineen: metsänväristä Täti Vihreää, piparkakunväristä Täti Ruskeaa ja satujenväristä Täti Sinipunaista ja tietysti somia, suloisia Petteriä ja Lottaa...






Monenmoista jouluhyörinää hääritään myös tätien talossa: siivotaan, paistetaan piparkakkuja ja tietysti supatellaan joulun pieniä ja suuria salaisuuksia. Setä Sinisen kanssa haetaan metsästä joulukuusi ja vähän eksytäänkin, mutta lopulta päästään sentään onnellisesti takaisin kotiin. Aattona kuusi hohtaa ihanaa joulua ja sen ympärillä tanssitaan joulun iloisia tansseja. Vaan kas, juuri kun ollaan käymässä joulupöytään, huoneeseen tömisteleekin oikea Joulupukki, semmoinen hirmuinen sarviotus jota kyllä väkisinkin pelästyy. Mutta lahjoja se antaa ja kaikeksi ihmeeksi juuri sellaisia kuin Petteri ja Lotta ovat toivoneetkin. Vaan kuinkas käykään seuraavana jouluna? Tuleeko Joulupukkeja kenties yhden sijasta kaksi? Ainakin tuo seuraava jouluaatto on Petterin ja Lotan mielestä ”melkein hauskempi kuin edellinen, sillä nyt he eivät olleet ainoastaan saaneet lahjoja vaan myöskin antaneet niitä.” Tähän hienoon viisauteen tämän kirjan ihanuus onkin ehkä paikallaan pysäyttää.



 Piparkakkupuuhia ja muuta hyörinää.


Niin kuin kuvakirjoissa ainakin, myös näissä kaikissa kuvitus on keskeinen osa lukuelämystä. Nordqvist on erittäin etevä kuvittaja, jonka hahmoissa on aina sitä jotakin: pilkettä ja luonnetta. Kunnaksen koiraveitikat ja kuvituksen runsaus ja yksityiskohtaisuus ihastuttavat nekin aina vain, ja Kanervan kuvitus välittää sekin ihanasti entisaikojen joulua. Mutta oi, suosikkini on kyllä sittenkin Elsa Beskow – hänen kauniita kuviaan voisin katsella lakkaamatta, toivoa kuvien suloiseen maailmaan myös itseni, käyskentelemään kenties Täti Sinipunaisen ihanassa leningissä tai paistamaan piparkakkuja Täti Ruskean kauniissa keittiössä tai keräämään Täti Vihreänä kevättä hehkuvia vuokkoja...

Mutta nytpä on kevääseen vielä runsaasti aikaa. On joulun satujen ja piparkakkujen ihana aika. Viikon päästä on jo ensimmäinen adventti. Joulu kuiskuttelee jo, kyllä vain!


torstai 20. marraskuuta 2014

Edith Södergran: Runoja (1916)



Värien kaipuu on veren. Jos janoat kauneutta
sinun on suljettava silmäsi ja katsottava omaan sydämeesi.
Kauneus pelkää kyllä päivää ja liikoja katseita,
kauneus ei toki siedä melua eikä liikoja liikkeitä –
sinun ei pidä kohottaa sydäntäsi huulillesi,
meidän ei pidä häiritä hiljaisuuden ja yksinäisyyden
ylhiä ympyröitä.


Nyt se on, sinun tuulesi Edith. Se puhaltaa vahvana ja vaativana, pyörittelee kohti sanoja hehkuvia taivaita. Minä tarvitsen lisää näitä ihania, ihmeellisiä runojasi, niiden voimaa ja valoa, illaksi viileneviä päiviä ja metsien vaaleita tyttäriä, sielua joka on taivaanvärinen puku... Näethän, Syyskuun lyyrasi jätti jälkeensä ahnaan ja tahtovan janon, joka ei sammu kuin runoilla, runoilla, runoilla – sinun runoillasi Edith.




Edith vuonna 1917.
Kuvaaja Ina Roos.
(Wikimedia Commons/
Svenska Litteratursällskapet i Finland)


Tämä kokoelma, Runoja vuodelta 1916, on ensimmäisesi. Se on runoilijuutesi alkusoitto ja monien rakastetuimpien runojesi lähde. Ehkä tiedät, mikä runoistasi on minulle rakkain, se on juuri se: runo päivästä joka viilenee illaksi, kevään verestä ja kapeitten olkapäitten kaipuusta. Se on rakkain, koska se soi aina yhtä haikeana, kauniina ja hämmentävänä ja koska se kantaa mukanaan kaikkien nuorten neitojen kaihoisaa, tahtovaa kaipuuta... Ja koska sinun sanoistasi on ehkä tullut myös minun sanojani – on, sellaisina kuin ne minulle ovat.

Ja voi, tytär, metsän vaalea tytär joka juuri eilen vietti häitään ja oli kevyt lintu ja kirkas lähde ---  salainen polku ja naurava pensas ja päihtynyt ja uskalias kesäyö... Ehkä minä näen hänet, tämän vaalean tyttären, ja ajattelen kesäyötä joka on päihtynyt ja uskalias. Ja ehkä minussa on jotakin jota en osaa sanoiksi sanoa, enkä tahdo. Ehkä tahdon vain katsella ja kuunnella, nähdä vaalean kalpeuden ja kuulla kuinka metsän siemenet varisevat ihmisten sydämiin.

Sinä puhut runoissasi niin suuria, jo tässä. Puhut elämästä ja kuolemasta ja sielusta, jumalasta ja kauneudesta. Puhut metsästä ja syksystä ja putoavista tähdistä. Rakkaudesta ja onnea kehräävästä kissasta. Tuskasta, joka on onnea vahvempi. Juuri siksi minä rakastan niitä ja tarvitsen: siksi, että sinun runosi ovat suuria sanoiltaan ja sisällöiltään, pieniä maailmankaikkeuksia jotka liikahduttavat mieleni syvyyksiä ja saavat minut ajattelemaan ja kysymään, kerta toisensa jälkeen. Niin Edith, minä hengitän sinun vahvoja, vahvoja sanojasi ja tunnen kuinka kaikessa värisevässä hentoudessani saan myös itseeni jotakin joka on kuin voimaa.


Sinä sanot tämän:

Elämää kuolema eniten muistuttaa, sisartaan.
Kuolema ei ole toisenlainen,
voit hyväillä häntä ja pitää häntä kädestä ja silittää
hänen hiuksiaan,
hän ojentaa sinulle kukan ja hymyilee.


ja minä ajattelen sitä, elämänkaltaista kuolemaa, kukkaa jonka hän ojentaa ja hymyä. Ajattelen, että hän on kaunis ja että ne, jotka ovat menneet, ovat nähneet hänen hymynsä läheltä, sinäkin. Mutta en tahdo että hän tulee liian lähelle, en vielä, en pitkään aikaan. Tahdon katsella sisarta hänen vierellään, elämän hymyä ja kukkasia, sillä olen elämälle ahne. Omalleni ja kaikkien lähelläni. Minä luulen, Edith, että sellainen olit sinäkin: ahne ja elämäntahtoinen. Sillä runoissasi kuiskaa kuolema, mutta niiden vierellä huutaa elämä. Sinun sanasi eivät ole heikon ja voimattoman, ne ovat vahvan ja tahtovan. Sielu on elämän vanki, mutta ehkä se rakastaa sitä, ihanaa vankeuttaan. Kunpa olisit saanut olla vanki kauemmin, sinäkin.


Ja Edith, sinä sanot:

Jumala on vuode jolla me lepäämme pitkänämme kaikkeudessa
puhtaina kuin enkelit, vastaten pyhimyksensinisin silmin
tähtien tervehdyksiin ---

että

jumala on voiman runsaus ja neitseellinen pimeys

ja

--- olemattoman hedelmällinen siemen ja palaneiden
maailmojen kourallinen tuhkaa


ja silloin minä ajattelen jumalaa ja vuodetta ja voimaa ja neitseellisyyttä, siementä ja tuhkaa, enkelten puhtautta. Tunnustelen jumalaa ja etsin. Että hän on, sen tiedän, millainen, sitä en. Tiedätkö sinä, näetkö?


Ja sinä kysyt:

Mitä on kauneus? Kysy kaikilta sieluilta –
kauneus on jokainen runsaus, jokainen hehku, jokainen
yltäkylläisyys ja jokainen suuri köyhyys ---

sanot että

rakkaus on uskollisuutta kesälle ja alastomuutta
aina syksyyn saakka

ja

kauneus on terävä piirre ja oma äänenpaino: minä se olen


ja kuuletko, nyt minä ajattelen kauneutta, sieluja ja sinua ja minua, runsautta ja hehkua, yltäkylläisyyttä ja köyhyyttä, rakkautta joka on alastomuutta, aina. Kauneutta joka on oma äänenpaino.


Ja sinä puhut onnesta ja tuskasta, siitä että

Olisi helppoa ja mutkatonta puhtaan lapsensydämen
seurata onnen jäljissä
mutta sielumme osaavat vain väristä.

ja siitä että

Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.


ja voi, minun sieluni värisee vaikka se tuntee myös onnea. Värisee, koska se on sielu, joka on kääntänyt kasvonsa elämää kohti. En tahdo, että se pelkää elämää, minun värisevä, värisevä sieluni. Ja voi, värisköön, kunhan ei pelkää, laiminlyö ja työnnä pois.


Ja Edith, nyt minä kuuntelen kun sinä sanot:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...


ja kirjoitat yhden tärkeimmistä runoistasi, sen jota siteerataan kun halutaan kertoa mitä sinä tahdot sanoa, ja ajattelen miten vahva sinä näissäkin sanoissasi olet. Olet malja kaikkien naisten kunniaksi, olet hyppy vapauteen ja itseyteen, olet tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta. Olet Vierge moderne. Ja minä ajattelen sitä kaikkea, maljaa ja hyppyä ja vapautta ja itseyttä, tulta ja vettä ja uuttaluovaa neitsyyttä.


Mutta kun sinä sanot tämän:

Sieluni oli vaaleansininen, taivaan värinen puku,
jätin sen merenrantakalliolle
ja tulin alasti sinun luoksesi, naisen kaltaisena.
Ja naisena istuuduin pöytääsi
ja join lasin viiniä ja hengitin joidenkin ruusujen tuoksua.
Huomasit että olin kaunis ja muistutin jotain
mistä olit nähnyt unta ---


niin ruusut tuoksuvat ja unet ja viini, ja minä näen että oma pukuni tahtoo jo hiljaisuuteen, ehkä kuuntelemaan kerroksiaan sinun runojasi vasten. Ja aivan äänetönnä, sielujen salaisena puheena, minä kuiskaan sinulle enää tämän, tärkeän, sinun omat sanasi nämäkin:


Vaiteliaana tulen pysymään koko elinikäni,
puhelias on kuin loruileva puro joka kavaltaa itsensä ---


Ehkä se on hiljainen tyven, vaiteliaisuus. Vesi joka ei heilahda, mutta joka kätkee syvyyksiinsä salaisuuksien suuruudet. Huutakoon runoutesi hiljaisuutesi rinnalla. Kiitos Edith, kiitos taas, eilen ja tänään ja aina!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Malja kirjallisuudelle


Vain palkinto, jonka perustukset ovat jossakin tuulen ja oman ankaruuden välillä, voi saada meidät kirjoittamaan sitä äärtä tavoitellen, johon juuri minä, eikä kukaan muu, pystyn.” Näin sanoo Erkka Filander Helsingin Sanomissa 13.11.2014.

 

Kupillinen lämmintä hehkua
kaikille niille kirjoille,
jotka on kirjoitettu ja luettu 
rakkaudella.


Kaisa Reetta jakoi tämän ajatuksia ihanasti hellivän linkin, jonka takana Erkka Filander pohtii kirjallisuuspalkintojen ympärillä hulmuavaa humua. En voi olla tarttumatta tähän yhä uudestaan ajankohtaiseen ja hieman hankalaankin aiheeseen, ajatusteni haluun etsiä itseään näistä tuivertavista tuulista, joissa puhaltavat niin huumaavat palkintohumut kuin myötäsyntyinen hiljaisuudenrakkaus ja niin, myös nämä nuoren runoilijan ihmeen viisaat sanat.

Ensiksi sanon: Filander on niitä harvoja, liki ainoita, joiden teos on päässyt lukulistalleni aidosti saamansa palkinnon vuoksi – siksi, etten ehkä ilman esikoiskirjaehdokkuutta olisi edes löytänyt hänen teostaan, Heräämisen valkeaa myrskyä (2013). Tämä on surullista mutta totta. Heti teoksen kohdattuani kuitenkin totesin, että haluaisin sen lukea: teos, jossa ei olisi ”sijaa kyynisyydelle tai ironialle” (HS 14.11.2013), kuiskasi kutsunsa vaativasti. Vaativatkin kutsut joutuvat kuitenkin toisinaan odottamaan vastausta, niin tälläkin kertaa. Heräämisen valkea myrsky on ollut hyllyssäni jo hyvän tovin, mutta en ole kokenut sitä vielä kokonaan. Valkeat myrskyt tarvitsevat ja ansaitsevat oikean hetken.

Filander sanoo kirjoituksessaan, että palkinnon saaminen on hämmentävä sekoitus ylpeyttä ja vastenmielisyyttä. Hän sanoo myös, että palkinto ”vie hapen siltä yksinololta, joka mahdollistaa kirjoittamisen ilman itseä”. Sitä sopii kuunnella, yksinolon happea ja ajatusta kirjoittamisen mahdollisuudesta ilman itseä.

Ehkä en nyt suuremmin puutu kirjailijoiden julkisuuteen. Siihen, kuinka ymmärrän sitä mutten aina ehkä tahtoisi ymmärtää. Siihen, kuinka kirjailijan tehtävänä on ennen kaikkea kirjoittaa ja kaikki muu on toissijaista. Kuinka kaiken muun pitäisi olla toissijaista tai jopa olla olematta ollenkaan. Kuinka kirjoittaminen tarvitsee ympärilleen hiljaisuutta ja hälyttömyyttä, rauhaa. Maailman lait ovat kuitenkin maailman lakeja ja ihmispolo pyörii niiden jaloissa, kirjailijakin. Kirjat eivät kai myy ilman hälyä ja humua, ja siksi niitäkin ehkä sittenkin tarvitaan. Ja tottakai: on myös esilläoloa, joka perustuu hyvään ja syvään, rakkauteen tai ainakin aitoon lämpöön. Esillenostamista, jonka motiivit perustuvat aidosti rakkauteen kirjallisuutta kohtaan.

Utopistinen ihannemaailmani olisi kai sellainen, jossa taiteen tekeminen olisi riippumatonta sen markkina-arvosta (ja ehkä myös taiteilijan julkisuudesta) mutta jossa taiteilijatkin tulisivat silti jotenkin merkillisesti toimeen. Taiteen ja luomisen pyhällä hengellä ehkä? Eihän sellaista tietenkään ole, tai on mutta ei sillä elä, sen jopa kaltaiseni idealistinen haihattelija joutuu valitettavasti myöntämään. Myös taideteos on maailmassamme väistämättä eräänlainen tuote, jonka on oltava ostettavaksi riittävän "hyvä". Taide ei ole ulkopuolisista tahdoista riippumatonta, vaan osa sitä samaa markkinoiden maailmaa jonka ympäröiminä kaiken aikaa elämämme. Silti se on ytimeltään jotakin aivan muuta kuin ”tuote”. Se on henkeä, sittenkin. Rakkautta.

Voi, ajatus eksyy. Se, mistä nyt halusin kirjoittaa, ovat oikeastaan palkinnot. Se, etten ehkä koskaan ole ollut varma niiden tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta huomaattehan: sanon tarkoituksenmukaisuudesta, en tarpeellisuudesta. Ja kysymykseni tarkoituksenmukaisuudesta sivuaa ehkä lähinnä sitä, että kun palkinto osuu aina vain yhden teoksen kohdalle, liian monta teosta jää toisaalta aina ilman. Tiedämme, että palkinnoissa on kyse paitsi teoksen ansioista, myös onnesta ja sattumanvaraisuudesta, toisinaan ehkä myös tietystä ajankohtaisuudesta ja/tai muusta sopivuudesta meneillään olevaan hetkeen. Ehkä hämmentyneisyyteni johtuukin ennen kaikkea siitä, että palkinnot tavoittavat liian harvoja ja usein myös aivan liian sattumanvaraisin perustein. Tämä EI merkitse sitä, että voittajat olisivat vääriä, vaan juuri sitä mitä sanon: hankaluutta, jota koko asiaan väistämättä liittyy. Ja niin, ehkä minun on myös ylipäätään vaikeaa käsittää taiteen kilpailuttamista. Tottakai (minustakin) on kirjoja jotka ovat toisia ”parempia”, mutta paremmuus on aina, poikkeuksetta, arvioijan subjektiivinen käsitys.

Se, että kirjat ja kirjallisuus saavat palkintohumussa osakseen ansaittua huomiota, on tietenkin hyvä asia. Palkintoehdokkuus ja/tai palkinto tuo teokselle usein myös lisää lukijoita, mikä sekin on vain ja ainoastaan myönteistä. Itse olen yleensä uppiniskaisen halukas lukemaan vain sitä mitä tahdon, palkinnoista piittamatta, mutta olen minäkin kohdannut palkintojen myötä muutamia antoisia ja houkuttelevia teoksia (kuten juuri Filanderin teoksen). Hyvää, suorastaan riemullista, on myös se, että palkinto antaa kirjailijalle parhaimmillaan taloudellisen mahdollisuuden keskittyä kirjoittamiseen ainakin hetkeksi. Kirjoitusrauha onkin sitten ehkä kysymys erikseen.

Palkintojen surullinen puoli on siis kai lähinnä juuri se, että palkinnon voi saada vain yksi – vain yksi, vaikka sen ansaitsisi ehkä hyvinkin moni. Mutta onneksi, kuten Filander sanoo, me olemme taiteilijan palkinto. Muistakaamme tämä. Olemme arvokkaita, olkaamme siis arvomme arvoisia. Hengittäkäämme kirjailijoiden sanoja, antakaamme niille aikaamme ja myös itsemme. Teokset hengittävät siitä, että ne luetaan. Hyvät teokset ansaitsevat aina sen, että me annamme niille mahdollisuuden hengittää niin kuin ne antavat sen meille. Suurin osa hyvistä kirjoista jää aina palkitsematta – muuten kuin lukijansa onnellisessa, elämyksen kokeneessa mielessä. Ja kyllä, lopulta ja pohjimmiltaan juuri ihmisen mielessä, sen loputtomissa syvyyksissä, on myös taiteen tekemisen ja kokemisen ydin.

Kirjallisuus on aina suurempaa kuin palkinnot. Palkinnot myös unohtuvat, mutta kirjat toivottavasti eivät. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö palkittuja sopisi juhlia. Kyllä sopii ja pitääkin. Jokainen palkinnon saanut on palkintonsa ja juhlansa ansainnut, sillä kyse on aina myös siitä, että teos on palkitsemisen arvoinen.

Niinpä minäkin kohotan maljan kaikille palkituille teoksille ja kirjoittajille niiden takana. Kohotan sen myös niille, jotka kohoavat ehdokkaiksi mutta eivät voita. Niillekin, jotka eivät yllä ehdokkaiksi vaikka ovat hyviä ja tärkeitä. Ja niille, joita vasta kirjoitetaan. Minun maljani kiittää kaikkia mieltämme avartavia kirjoja, niitä jotka on kirjoitettu eilen tai tänään tai huomenna ja jotka saavat palkinnon tai jäävät sellaista ilman. Kohotan maljani elämyksille joita ne ovat, sanataiteen rikkaudelle ja inhimillisen luomiskyvyn voimalle, sille kuinka sanat syleilevät mieltä, hellivät, ravistelevatkin. Ja niin, minä kohotan tämän maljan joka päivä, sillä jokainen päivä on maljan päivä: sanojen päivä ja elämysten. Minun maljani on täytetty rakkaudella ja sydämen lämmöllä, lempeällä uteliaisuudella ja opinhalulla, hurmioituneilla tunteilla ja kenties myös ripauksella tutkivia katseita – se on höyryävä sekoitus hehkuvaa juomaa, joka saa humaltumaan kirjallisuuden elinvoimasta päivä toisensa jälkeen.

Lopuksi siteeraan vielä Filanderia: ”Rakastakaamme niitä siellä, missä se on tärkeintä: vasten omaatuntoa ja yksinoloa.” Rakastakaamme niitä, teoksia, puhtaasti rakkaudesta. Tähän minä en voi lisätä enää mitään. 


tiistai 11. marraskuuta 2014

Abbé Prévost: Manon Lescaut (1731)


Se oli Manon, mutta suloisempana ja loistavampana kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen ja sanomattoman hurmaava. Hän näytti niin hienolta, niin ihanalta ja kiehtovalta! Hän oli kuin itse Rakkaus.

Kuin itse Rakkaus. Oi, voiko mitään kauniimpaa olla? Nuorukainen, joka näkee tällaisen neidon, suloisen ja loistavan, kaunokaisen kauneimmassa iässään, on ehkä väistämättä rakkautensa – ja rakastettunsa – vanki. Mutta Manon, Manon, oletko sinä niin ihana, niin hurmaava, oletko sinä kuin Rakkaus? Vai ovatko sinun ritarisi silmät vain kauneutesi sokaisemat, näkevätkö ne sinut ihanampana kuin oletkaan? Voi Manon, sinä kaunis ja kepeä neitonen, toki minä tahtoisin että sinä olisit sellainen jollaisena uskollinen ihailijasi sinut näkee. Että olisit rakkaudessasi puhdas ja rehellinen, aito. Että olisit ehkä niin kuin Marguerite, jonka sydän on puhdas ja lämmin, sittenkin rakkautta täynnä. Ymmärräthän, hyvä Manon – lukisin niin mielelläni rakkaudesta joka olisi puhdasta ja oikeaa, ihmisistä jotka ovat rakkaudessaan hyviä ja kauniita. Naisesta, joka osaisi aidosti rakastaa. Mutta ei, et sinä ehkä minua vakuutakaan. Sinä petkutat, olet petollinen ja katala, omien mielihalujesi mukaan oikutteleva arvaamaton tuuliviiri. Osaatko sinä edes rakastaa? Osaatko lopultakaan? Voi, osaathan? Onhan rakkaus se, joka lopulta voittaa? Myös sinun kepeässä sydämessäsi?



Kiitos kirjastolle!


Aina, kun olen lukenut Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) teoksen Kamelianainen (1848), minua on alkanut kiinnostaa myös Abbé Prévostin (1697-1763) Manon Lescaut (1731) – teos, jonka Armand Kamelianaisessa rakkaalle Margueritelleen lahjoittaa. Olen lukenut Kamelianaisen jo monet kerrat, mutta tähän teokseen tutustuminen on kaikesta kiinnostuksesta huolimatta jäänyt ajatuksen asteelle. Nyt, ihanan Kamelianaisen taas luettuani, halusin lopultakin lukea myös tämän – tarinan, jota Margueritekin Armandiltaan saamana luki.

Arvelin, että Manon Lescaut käsittelisi samankaltaisia teemoja kuin Kamelianainen – että siinäkin olisi kenties kurtisaanin ja nuorukaisen (onneton) rakkaustarina. Ehkä odotin myös jotakin kaunista ja herkkää, runollisen romanttista, vähän sellaista kuin Armandin ja Margueriten tarina aina on: Kamelianainen hurmaa minut kerta toisensa jälkeen ja saa pohtimaan rakkauden tunnetta, sen puhtautta ja syvyyttä ja kaikkia sen ulottuvuuksia, ja kaiketi juuri siksi odotin, että myös Manon Lescaut antaisi mieleni viritellä samantapaisia kysymyksiä rakkaudesta, intohimosta ja maailman asettelemista rajoista.

Niin se antoikin: myös tämän luettuani olen täynnä kiehtovia kysymyksiä. Mutta kysymykset kumpuavat jotenkin kummallisesti, ehkä vain osin tästä teoksesta ja osin edelleen Kamelianaisesta, osin myös jostakin kenties yleisemmästä ja (tietenkin!) tästä ajasta jossa tätäkin teosta luen, enkä tiedä osaanko aivan erottaa niitä toisistaan. Onko se toisaalta tarpeenkaan, erottaminen? Kaikki kysymykset ovat mielessäni kuitenkin juuri nyt, tämän teoksen luettuani. Ja ei, kysymykset eivät ole uusia minulle eivätkä kenellekään, mutta aina, aina, ne ovat yhtä kiehtovia, vastausta etsiessään vastustamattomia.  Mutta ehkä pidätän kysymyksiä sisälläni vielä hetken...

Kamelianaisessa ovat ah-niin-ihanat Armand ja Marguerite, Manon Lescautissa ritari des Grieux ja Manon. Sekä Armand että des Grieux ovat nuorukaisia, jotka rakastuvat ”kevytmieliseen” naiseen. Marguerite on Armandin kohdatessaan jo kurtisaani, des Grieux puolestaan pelastaa Manonin luostarilta karaten tämän kanssa kohti vapaata, ihanaa, rakkaudentäyteistä elämää... Mutta rakkauden matkalla on mutkia, aina. Molemmissa teoksissa on myös kehys, jossa ulkopuolinen kertoja asetetaan antamaan raamit varsinaisen kertojan, so. kertomuksen kokijan eli rakastuneen nuorukaisen, tarinalle. Ja niin, Armand tosiaan lahjoittaa Manon Lescautin ihanalle Margueritelleen. On monella tavalla ilmeistä, että tämä teos on Kamelianaisen keskeinen interteksti.

Siinä missä Dumas tuntuu ponnekkaastikin puhuvan naisen, vilpittömän sydämen ja puhtaan rakkauden puolesta, sanoo Prévost ehkä kuitenkin aivan muuta. Jo alkusanoissaan hän lupailee:

Herra des Grieux’n käyttäytymisessä he [lukijat] tulevat näkemään kauhean esimerkin intohimojen voimasta. ---- Sen lisäksi, että se on hauskaa luettavaa, melkein kaikki sen tapahtumat sopivat tapojen opetukseksi; ja omasta mielestäni teen lukijoille suuren palveluksen, kun huvittaessani heitä samalla annan heille opetusta.

Prévost lupaa siis opetusta. Hän sanoo alkusanoissaan tämänkin: ”Koko teos on moraalin oppikirja, joka on laadittu miellyttävästi harjoituksen muotoon.” Prévost tahtoo siis tehdä selväksi, että hänen tekijän intentionaan on ennen kaikkea opettaa. Mutta mitä? Moraaliako siis? Ehkäpä näin.

Tarina itsessään on pitkälti äkkikäänteistä seikkailua, vähän – no, viihteellistä melodraamaa. Kun muistaa, että teos on kirjoitettu 1700-luvulla, sille voi kuitenkin antaa tässä suhteessa tiettyä armoa, keskittyä tarkastelemaan ennen kaikkea teemoja, joita tämä sinänsä hieman höpsöhkö tarina mukanaan kantaa. Ja toisaalta: höpsötkin rakennelmat saattavat toisinaan paljastaa yhtä jos toista ihmismielen merkillisistä kiemuroista... Ja niin, osana kirjallisuuden historiaa tämä on joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, joka ainakin itseäni kiinnostaa sekä esimerkkinä 1700-luvun romaanista että erityisesti Kamelianaisen intertekstinä.

Mutta mutta. Niitä opetuksia. Manon ON katala. Kevytmielinen ja huikentelevainen, pitää ”liian paljon ylellisyydestä ja huvituksista luopuakseen niistä minun takiani.” Ja des Grieux ON rakkautensa sokaisema: rakkaus on se valtava voima, joka ajaa hänet tekemään moraalisen erheen toisensa jälkeen (petkuttamaan, pelaamaan, varastamaan). Mikä siis on teoksen opetus? Sekö, että nainen on katala ja rakkaus oikullista? Että intohimoinen rakastuminen vie nuorukaisen väistämättä vain perikatoon?

Prévost tuntuu kuitenkin myös ymmärtävän surullisesti rakastunutta ritariaan, sitä rakkauden sokaisevaa paloa joka tätä niin onnettomasti ohjaa. ”Opetuksensa” rinnalla hän pohtiikin myös rakkauden tunnetta ja melkeinpä (ei aivan, mutta melkein!) puhuu sen puolesta ”hyvettä” vastaan – des Grieux'n äänellä tosin, mutta silti. Des Grieux sanoo ystävälleen Tibergelle mm. näin:

Vastaatko nyt, että hyveen päämäärä on äärettömän paljon rakkauden päämäärää korkeammalla? Kuka sitä kieltää? Mutta onko kysymys siitä? Eikö pikemminkin siitä voimasta, jolla sekä hyve että rakkaus auttavat meitä kestämään kärsimyksiä?

Ja näin:

Väittäkää, että rakkauden nautinto on lyhytaikainen ja luvaton ja että sitä seuraa ikuinen piina, ja lisätkää vaikuttaaksenne minuun vieläkin enemmän, että mitä suloisempi ja ihanampi rakkautemme on, sitä suuremman palkinnon saamme luopuessamme siitä; mutta myöntäkää, että täällä alhaalla rakkauden hurma on ihmissydämen täydellisin autuus.


Ja isälleen hän sanoo:

Tiedätte, että kaikki hairahdukseni ovat johtuneet yksinomaan rakkaudesta. Kohtalokas intohimo! Voi, ettekö te tunne sen voimaa, onko mahdollista, että teidän verenne, sama, joka virtaa minunkin suonissani, ei olisi koskaan hehkunut tällä tavalla? Rakkaus on tehnyt minut liian lempeäksi, liian intohimoiseksi ja uskolliseksi ja se on saanut minut kenties liian halukkaasti myöntymään ihastuttavan rakastajattareni toiveisiin; nämä ovat rikokseni.

Niin: nämä ovat rikokseni, rakkauden rikokset. Ja nyt ne jo huutavat vaativina, kysymykset. Samat kysymykset, jotka askarruttavat ihmistä kaiketi vuosisadasta toiseen. Niinpä minäkin kysyn taas: Mitä on rakkaus – silkkaa omistamisen halua vai vilpitöntä tahtoa antaa toiselle kaikki hyvä? Vai kenties molempia? Milloin rakkaus on puhdasta, aitoa, syvää? Mitä rakkaus oikeuttaa? Saako rakastunut varastaa, pettää ja petkuttaa – rakkauden tähden? Onko ihmisellä oikeus rakastaa? Ja missä määrin rakkauden oikeutus on riippuvainen maailmasta rakastavaisten ulkopuolella? Entä miten julma ja häikäilemätön voi olla ihminen, jota rakastetaan? Miten paljon voi leikkiä toisen tunteilla? Ja voi, miksi, miksi, kukaan niillä leikkii? Ja mikä, voi mikä, erottaakaan toisistaan rakkauden ja intohimon? Kumpaa on des Grieux'n tunne? Pelkkää tuhoavaa intohimoako? Onko intohimo väistämättä tuhoavaa? Eihän ole? Eivätkö ne romanttisessa rakkaudessa väistämättä liity myös toisiinsa, rakkaus ja intohimo? Ja Manon, mitä tuntee Manon, tunteeko yhtään mitään? Tunteehan?

Siteeraan Prévostin alkusanoja vielä kerran:

Siveysohjeita ajatellessa ei voi olla hämmästymättä sitä, että niitä samalla kertaa sekä arvostetaan että jätetään noudattamatta; eikä voi olla ihmettelemättä, miksi ihmissydän käyttäytyy niin kummallisesti, että se mieltyy hyvän ja täydellisyyden aatteisiin, mutta on vastahakoinen toteuttamaan niitä käytännössä.

Niin, ihmissydän ON kummallinen. Eikä ihminen ole pyhimys, ei edes rakkaudessaan, joka on tunteista kaunein. Ja niin, Manon, minä koetan muistaa: sinä olet pelkkä luomus. Et ole totta. Olet pelkkä kuvitelma, melkein kolmensadan vuoden takainen. Mutta niin, tiedäthän: kuvitelmat kantavat usein mukanaan myös todellisuutta ja ikuiset aiheet ovat iättömiä, ihmissydämen kummallisuuskin kenties katoamatonta...
 
Nyt minä lopetan tähän, olen varmasti kirjoittanut jälleen kerran aivan liikaa. Tällaista lukeminen – ja kirjoittaminen – usein on, ajatusten lentoa. Ehkäpä onkin luettava ja kirjoitettava juuri siksi, saadakseen tuulta ajatustensa alle. Minä vetäydyn ajattelemaan yhä lisää rakkautta, ihmissydämen kiehtovaa kummallisuutta. Sitä, miksi Armand antoi Margueritelleen tämän teoksen. Sitä, kumpi ihmisessä lopulta voittaa: rakkaus vai turhamaisuus.



perjantai 7. marraskuuta 2014

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970)


Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.


On teoksia, joiden äärellä hiljentyy. Tuntuu, että sanoja joilla kertoa kokemuksesta ei ehkä ole. Että on jotenkin turhaa edes koettaa sanoittaa sitä syvää elämystä, jonka luettu teos on omilla sanoillaan antanut. Että kaikki mitä sanon, on itse teoksen rinnalla vain kovin vaitonaista ja tyhjää. Tämä teos, Tove Janssonin ihana, melankolinen Muumilaakson marraskuu (1970), on juuri sellainen kirja. Sen alakuloinen mutta samalla niin lohdullinen maailma jättää lukijansa surumieliseen mutta jotenkin myös ihmeen onnelliseen utuun, marraskuisiin mielialoihin joissa on kaipausta ja lähtöä mutta silti myös pysähtymistä, ja ennen kaikkea kuin lupausta jostakin uudesta, mahdollisuuksista kohdata maailma entistä valmiimpana ja vahvempana... Mutta niin, koska kuitenkin rakastan sanoja, pyrkimystä tavoitella tunnetilojen ja heränneiden ajatusten kirkastuksia, koetan saada sanotuksi jotakin myös nyt.





Ikioma, ihana kirjani.
WSOY 2010



Aloitan muistosta, sillä se on tärkeä, keskeinen. Kun ensimmäisen kerran vietin Muumilaakson marraskuuta, olin yhdeksänvuotias vesirokkopotilas. Oli syksy, ei ihan marraskuu vielä enkä minä ihan kymmentä. Rokko oli melko lievä, rellukoita oli vain vähän enkä edes kuumeillut. Kotona piti tietenkin silti pysyä, kokonainen viikko. Ja juuri tuohon viikkoon kuului tämä kirja, Muumilaakson marraskuu, jonka olin vähän aikaisemmin lainannut kirjastosta. Minä olin pieni ja pysyttelin pesässäni, syystuulien tuivertaessa ulkosalla, ja vaelsin hiljakseen maailmassa, joka oli täynnä kenties hieman käsittämätöntäkin kaihoa. Ehkä juuri tämän kokemuksen vuoksi tämä kirja kantaa minulle erityistä syksyn melankoliaa, sellaista mihin liittyy samaan aikaan sekä paikallaan pysymisen ihanuutta että ripaus kaipausta jonnekin, ehkä satuun tai vain syvemmälle omaan itseen, ja niin – ehkäpä mukana on myös iloa sopivankokoisesta muutoksesta, vaikkapa sellaisesta että täyttää aivan tuota pikaa kokonaiset kymmenen vuotta tai ymmärtää ehkä jotakin uutta itsestään ja maailmasta. Olen lukenut tätä teosta myöhemminkin mm. kirjallisuuden opinnoissa ja ylipäätään sellaisina hetkinä, joina olen tarvinnut tämän teoksen erityistä tunnelmaa, mutta vahvimpana säilyy kuitenkin aina juuri tuon ensimmäisen kohtaamisen muisto. Näin siitä huolimatta, että tämä on minusta(kin) niitä muumikirjoja, jotka Tove on kirjoittanut ennen kaikkea aikuisille. Vaikka toisaalta: tarvitseeko teos aina ensinkään tällaisia merkillisiä jaotteluita, onhan hyvä kirja usein juuri sellainen, että siinä on oma tasonsa kaikille, ikään katsomatta.

Muistan yhä, kuinka teoksen alakulo jäi lapsena ikään kuin leijumaan – se oli samaan aikaan sekä surullista että suloista alakukuloa. Ja sellaista se on minusta yhä: leijuvaa, surullista ja suloista. Varmasti teoksessa on paljon myös sellaista, jonka tavoittaa nyt eri tavalla kuin lapsena. On murheellinen menetys, että muisti ei tavoita kaikkea, lapsen ehkä hyvinkin syviä ajatuksia ja kokemuksia... Sen kuitenkin muistan, että kummastelin tätä ”muumi”kirjaa, jossa ei ollut muumeja ensinkään. Mutta muistan senkin, että pidin tästä kirjasta siitä huolimatta. Eikä sekään kaiketi haitannut, etten ehkä ymmärtänyt tästä aivan tai läheskään kaikkea: lapsi ajattelee ja ymmärtää tarinan omalla lapsen tavallaan.

Mitä sitten sanoisin? Lähtö, kaipaus, muutoksentarve... Toive huolettomuudesta ja pelkojen väistymisestä, jostakin mikä odottaa ehkä juuri tuolla, muumien ihanassa laaksossa... Oman itsensä ja elämänsä kohtaaminen, uskallus elää omaa elämäänsä omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Tässä ehkä ovat kiteytettyinä ne ajatukset ja teemat, joita tämä teos minulle kantaa. Vilijonka, Hemuli, vanha Ruttuvaari ja pikkuinen homssu Tuhto kaipaavat jokainen jotakin, omalla tavallaan, ja ehkäpä niin tekevät myös Nuuskamuikkunen ja Mymmelikin.

Kaikki tulevat etsimään Muumilaaksosta jotakin: ehkä lohtua ja turvaa, lämpöä ja mielekkyyttä, jotakin mitä omasta elämästä tuntuu puuttuvan. Muumilaakso onkin ehkä ennen kaikkea tavoiteltu mielentila, jotakin jossa ei olisi pelkoa eikä yksinäisyyttä vaan rohkeutta ja lämpöä. Mutta voi, Muumilaaksossa ei olekaan ketään, ei yhtään muumia eikä pikkuista Myytä. On vain tyhjyys ja kaikki nämä kummalliset, etsiskelevät kulkijat. Tyhjässä Muumilaaksossa, ilman muumien lämpöä ja pehmeyttä, on jokaisen kohdattava itsensä, omat kipupisteensä ja kaikki se mitä ehkä pakenee. Eikä edes Muumilaakso voi ketään muuttaa, vaan jokainen on myös siellä juuri sellainen on kuin: oma (epätäydellinen) itsensä.

Niin. Hemuli on aina pitänyt itsensä touhukkaana järjestelemällä tavaroita ja toisten asioita, eikä hänellä ole ikinä ollut ”aikaa lähteä merelle eikä hän sitä paitsi osannut purjehtiakaan” – ei, vaikka hänellä onkin vene, jonka hän uskollisesti tervaa joka ikinen kevät. Vilijonkka puolestaan rakastaa siivoamista, sen hyvää tekevää puhdistavuutta, mutta eräänä päivänä hän huomaa ettei enää pystykään siivoamaan. ”Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotakin muuta...”, hän ajattelee, ”toivottomana, sillä tietenkään Vilijonkasta ei koskaan voi tulla mitään muuta kuin Vilijonkka”. Pieni homssu kertoo iltaisin itselleen tarinaa, jossa puhutaan ”onnellisesta perheestä”, ja Ruttuvaari suivaantuu siihen, että aina pitäisi muistaa ties mitä ja olla muka huonokuuloinen (puhumattakaan siitä, että ne sietämättömät sukulaiset ovat ”koko ajan salaa pitäneet kemuja”). Ja Nuuskamuikkunen, joka on oikeastaan jo aikonut lähteä – niin kuin hän aina syksyisin tekee – kaipaa nyt sadelauluunsa tahteja, mutta huomaakin että ne ”olivat jääneet laaksoon ja ettei hän tavoittaisi niitä mistään muualta.

Entä Mymmeli? Ihana, kepeäaskeleinen Mymmeli, jonka mielestä on niin ”mukavaa olla mymmeli” eikä ”maailmassa ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen”. Mymmeli pesee hiuksensa sadevedellä ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia valitsee itselleen talon suloisimman kamarin ja sen haahkanuntuvaisen vuoteen. Toki Mymmeli on toisaalta itsekäskin, mutta hänessä on myös hellivää huolettomuutta ja merkillistä viisautta ja tarkkanäköisyyttä. Juuri hän sanoo esimerkiksi tämän: ”Ota ihan rauhallisesti vaan, ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse.” Ja tämän: ”Minä en usko että Muumimammaksi voi tulla vain sillä tavalla että siirtää keittiön pöydän pihamaalle.” Ja niin, myös tämän: ”Miksi asiat muuttuisivat?

Ja kyllä, jos ihminen uskaltaa tunnustella itseään riittävän rehellisesti, hän saattaa löytää näistä Muumilaaksoon pakenevista kulkijoista paljonkin tuttua. Kaikissa hahmoissa on jotakin hyvin inhimillistä ja juuri siksi niin koskettavaa – on kipeää keskeneräisyyttä, yksinäisyyttä, itsekkyyttä, pelokkuutta, surullista pyrkimystä olla muuta kuin on. Mutta lopulta onkin ehkä hyvä olla juuri se rosoinen, oman itsensä tuntuinen olento. Ja joskus, tarpeen tullen, saattaa olla vain hyvä myös hieman suuttua.

Nyt, tämän tämän kaiken kirjoitettuani, tunnen edelleen tiettyä voimattomuutta. Tuntuu, etten kykene siirtämään tämän teoksen vahvuutta omiin hentoihin sanoihini. Mutta samalla olen itse kirjan ja sen hyvää tekevän tarinan hellässä hyväilyssä joka silittelee, valaa luottamusta siihen että on hyvä olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse olla mitään muuta. Ei, koska ollaksemme onnellisia me kaikki tarvitsemme ennen kaikkea sitä, että hyväksymme ja arvostamme itseämme juuri sellaisina kuin olemme – kohtaamme itsemme, aidosti omana itsenämme. Ajattelen tätä:

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Ajatuksen voi lukea monella tavalla, itse kukin itselleen. Tämä kirja täytyy jokaisen itse kokea ja tuntea, ehkäpä yhä uudestaan. On avattava ovi Muumilaakson harmaanhaikeaan marraskuuhun, koleaankin, kaikkeen sen tyhjyyteen ja täyteyteen. On katsottava silmiin Vilijonkkaa, Hemulia, Ruttuvaaria, Tuhtoa ja Nuuskamuikkusta, Mymmeliäkin, nähtävä heidät kaikki sellaisina kuin he ovat. On, sillä heissä on jotakin hyvin tärkeää, jotakin jota kohti on tarpeellista katsoa.

Ja ei, syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on hienojen hetkien ihanaa aikaa, hiljentymistä ja ajatusten tunnustelevaa tutkimista, hyvää tekevää katselemista sisäänpäin. Ymmärrykseni siitä, miksi muumikirjat ovat niin hienoja kuin ovat, on jälleen saanut vahvistusta: siksi, että ne ovat hyvin, hyvin viisaita. Kiitos Tove!


**********


Tänä vuonna on vietetty Tove Janssonin juhlaa: elokuun yhdeksäntenä tuli kuluneeksi sata vuotta tämän hienon taiteilijan syntymäpäivästä. Minä en juurikaan ole ennättänyt mukaan tähän juhlavuoden humuun, mutta ainakin yksi kirja tämän syväsanaisen tarinoijan kunniaksi oli ennen vuoden päättymistä sentään luettava. Syksyn surumielisessä kauneudessa ja oman kuukauteni kainalossa kirjaksi valikoitui kuin itsestään juuri tämä, Muumilaakson marraskuu. Kaipasin tätä kirjaa tosin jo silloin, kun oli vielä vehreää. Tälle oli siis varmasti aivan erityinen tarve.

Juhlavuosi päättyy niin kuin juhlavuodet aina. Mutta Toven tuotanto pysyy ja odottaa kyllä hitaampaakin tarttujaa – onneksi. Minäkin ennättelen (takaisin) hänen kirjojensa pariin omaan tahtiini. Arvelen tietäväni jo, minkä teoksen häneltä seuraavaksi luen: talvenhohtoisen Taikatalven. Mutta luulen, että tuon kirjan aika ei ole aivan vielä, minun täytyy jättää hetken verran tilaa sen ja nyt kokemani marraskuun väliin. Nämä ovat suuria kirjoja, joita en voi enkä halua lukea pikaisesti peräjälkeen. Tarvitsen ja tahdon niiden väliin jotakin muuta, toisenlaista, joka ikään kuin puhdistaa ajatukset uuteen tarinaan muumien kiehtovasta maailmasta, antaa ottaa sen kirkkaampana vastaan.