maanantai 6. huhtikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet (2011)


Kahdeksantoistavuotias lukiotyttö kirjoittaa äidinkielen aineessaan mummolan laiturista, auringosta ja kesätuulesta. Aine on niin pateettinen, että sitä ei kahdenkymmenen vuoden etäisyydeltä melkein kykene lukemaan: on huudahduksia ja hekumointia, hyvin voimakkaita sanoja yksi toisensa jälkeen (saattaa olla, että kaikki asiat eivät muutu, mutta ei siitä sen enempää). Kaiken patetian takaa kurkistaa kuitenkin myös syviä ajatuksia ja katharttista kokemusta korkeampien voimien syleilyssä (kiitos opettajalle, joka on keskittynyt näkemään ennen kaikkea tämän). Ja mikä tärkeintä, siinä on maisema, johon asettuminen herättää tytössä rukouksen kaltaista hurmosta. Kun nainen, joka kantaa mukanaan tuota tyttöä ja kaikkea sitä miksi on sen myötä kasvanut, nyt lukee Hannu-Pekka Björkmania, on sydänväreily vahvaa ja ihanasti hellivää. Björkman kirjoittaa:


Mutta on olemassa myös rukouksellinen tapa katsoa maisemaa. Rukous voi auttaa meitä kohtaamaan maisemassa Jumalan kasvot. Pääsemme yhteyteen kaiken olevaisen kanssa. On selvää, että tuo maisema palaa kiinni sieluuumme ikiajoiksi.


Tytöllä, joka kirjoitti hetkestään laiturilla, oli Jumalalle toinen nimi. Hänen Jumalansa oli nainen. Mutta nimet ovat vain nimiä, ihmisen toivontäyteisiä pyrkimyksiä. Se, mikä on niiden takana, on jotakin suurempaa – sekä jotakin käsittämätöntä että jotakin mitä ihminen on ehkä läpi olemassaolonsa koettanut itselleen sittenkin selittää.





Kadonneet askeleet ovat askeleita ajassa, taiteessa ja maisemissa – mielen ja sielun askeleita, jotka johtavat syvälle ihmisyyden ja jumaluuden äärelle. Ja niin kuin hyvä kirjallisuus aina, nämäkin askeleet kutsuvat mukaansa myös lukijan: Björkmanin sanoissa kulkiessaan lukija lähtee matkalle, joka vie hänet paitsi kirjan sivuille piirtyneisiin kuviin ja maisemiin myös niihin, joissa hän itse on ajassa kulkenut.


Teos alkaa:

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, 
menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.


Niin minäkin luulen: että juuri mahdollisuus ylittää ajan rajat on ihmisen henkisen olemassaolon ehto ja edellytys – sekä yksilönä että lajina. Ihminen tarvitsee yhteyden ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä ja ymmärryksen siitä, että taide on myös hengellisen transformaation väline, läpinäkyvin säikein punottu side ihmisen ja Jumalan välillä.

Kyllä, juuri tämä, Kadonneet askeleet, on täydellinen pääsiäiskirja. Samalla se on kuitenkin täydellinen kirja mihin tahansa hetkeen, jona kaipaa jotakin sielua syvästi koskettavaa ja tietää omaavansa myös riittävästi hiljaista aikaa: sen askeleet ovat verkkaisia, pysähteleviä ja syvälle suuntaavia ja tahtovat, että niissä kuljetaan niiden tahtiin. Näissä askeleissa ei pidä kiirehtiä – ehkä siksi, etteivät ne katoa enempää. Kärsimys ja sen jälkeen koittava valo ansaitsevat aikaa ja hiljentymistä. Niin, nämä askeleet ovat vastapainoa juuri sille nykymaailman kiireiselle pinnallisuudelle, josta Björkman kirjoittaa:


Ihmisen tarve kokea itsensä täydellisen vapaaksi on luonut uudenlaisen ajattelutavan ja ihmistyypin. Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.
Kaikki mikä lipuu silmien editse on keskenään samanarvoista.


Ehkä toisinaan pelkään juuri sitä, että alan kellua. Ehkä juuri siksi pidän kirjallisuudesta kiinni rakastuneen itsepintaisella intohimolla. Ehkä ajattelen, että se – ja sen vuosisatainen historia – on se voima, joka antaa minun liikkua myös syvyyssuunnassa, nähdä edes kajastuksia siitä mikä ihminen ajan virrassa on. Ja ehkä olen oikeilla jäljillä, kulkemassa lohdullista valoa kohti.

Mutta Björkman, niin – hän katselee myös tauluja. On 1500-luvun alku ja hän astuu Mathias Grünewaldin askeleissa kohti Isenheimin kylää, jossa sijaitsevan luostarin kirkkoon tämän on määrä maalata alttaritaulu. Tässä kirkossa käy paljon ihmisiä, jotka ovat ”pyhään tuleen sairastuneita”: sairaat kärsivät kivusta, rakkuloista, poltteesta ja puistatuksista, kuolioista, raajojen kutistumisesta ja irtoamisesta. Grünewald kokee, että hänen on maalattava näille kirkkovieraille kärsimyksen koko kuva. Ja niin hän tekee. Tekee, koska haluaa vahvistaa kärsivän uskoa: hän maalaa ristiinnaulitsemisen koko kammottavan julmuuden ja sitä seuraavan kuoleman. Mutta hän maalaa myös pelastuksen: kun alttaritaulu on kiinni, se näyttää kärsimyksen, mutta kun se juhlapäivinä avataan keskiasentoonsa, kärsimyksen takaa paljastuu koko Jumalan pelastussuunnitelma ja elämän ihme – syntymä ja ylösnousemus. Eikä siinäkään kaikki. Alttaritaululla on vielä kolmaskin asento, jossa se on kokonaan auki, ja kun se kerran vuodessa asetetaan näin, katsojat näkevät vielä jotakin muuta – mm. kysymyksen siitä, missä olit, hyvä Jeesus, missä olit.





Björkmanin matkaa tähän huikeaan taideteokseen on mahdotonta tiivistää tähän – se on koettava itse, otettava askeleet hänen vierellään. Minä sanon vain, että koin tätä matkaa lukiessani hurmoksellista hämmennystä siitä, miten syvästi taideteosta voi lukea ja kokea. Maailma, jonka löysin, on minulle aivan uusi: kuvataiteen huikea, kerroksellinen, merkitystentäyteinen maailma. Niin – minä ihailen kyllä myös kuvataiteiden vuosisataista historiaa, mutta myönnän, etteivät maalaukset ole koskaan auenneet minulle likimainkaan näin. Olen katsonut taideteoksia ja nauttinut niistä, mutta minun katseeni on ollut aivan liian kevyt. Nyt huomaan ihmetteleväni, mitä kaikkea myös maalaus voikaan kantaa ja kertoa. Kysyväni, voiko tällaisen taiteen äärellä tuntea muuta kuin ihanaa, ihmeellistä nöyryyttä ja toivoa, että maailma mahdollistaa aidon, oikean taiteen tekemisen myös tänään ja tulevaisuudessa – kaikissa sen kiehtovissa lajeissa. Sillä


Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja
auttaa meitä kantamaan ristejämme.

Ja se on arvo, jonka suuruus ei ole aivan vähäinen.
 Ei, se on ihmisen elämän ja olemassaolon kokoinen.


Grünewaldin monikerroksisen teoksen jälkeen Björkman matkaa maisemiin ja niin – minäkin pysähdyn miettimään mitä jääkään mieleemme niistä tuhansista maisemista, joita elämämme aikana katselemme ja sitä kuinka joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät.


Sitäkin, kuinka

koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä

ja kuinka joskus tuntuu myös siltä

aivan kuin aika tekisi virheen.


Björkman pohtii lapsuuden maisemia, niitä jotka elävät meissä hienosyisinä kerrostumina ja upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Muistatko omasi, tavoitatko? Minä olen siellä, mummolan sinivetisessä järvessä, sen pinnalla kimmeltävässä auringossa ja jalkapohjan alla tuntuvissa kivissä. Ja Björkman, hän on lakeuksilla:

Mutta nyt minua kummastuttaa tuo pieni poika lakeuden laidalla. Varpaat lämpimässä mullassa. Mitä hän mietti? Mitä hän odotti? Tekisi mieli kumartua pojan puoleen. Katsoa silmiin ja puhutella. Kertoisin, että hänessä elää ikuinen kaipuu: lapsuudessa vanhuuteen, vanhuudessa lapsuuteen. Ja että tuo kaipaus kasvaisi, kunnes se muuttuisi tuoksi maisemaksi.

Ehkä ihmisen elämä on juuri sitä, lakkaamatonta kaipuuta. Ikävää, joka ei voi loppua. Tarinoita, joita mieleen kertyneet maisemat kantavat ja joita toivoo vielä saavansa löytää.

Ja niin, kun etenen kohtaan, jossa Björkman viivähtää hetkisen aisteissa, siinä kuinka ne ovat parhaimmillaan ovia kauneuteen ja valoon, mutta kuinka niitä on suojeltava, sillä niiden avulla me myös turmellumme ja tuhoudumme, minun täytyy taas ajatella omia ajatuksiani. Sitä kuinka myös minusta aistit ovat juuri sitä – ovia kauneuteen ja valoon. Mutta kyllä, ehkä ymmärrän myös tämän:

Ja kun aistimme ovat turtuneet lopullisesti, alamme halveksia herkkyyttä ja pitää itseämme sen tähden älykkäinä. Tämä on tyypillinen ilmiö ajallemme, joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa Jumalaan – epä-älyllisenä. Valitettavasti herkkyyden halveksunta on levinnyt lähes kaikkiin kulttuurimme muotoihin. Vain harvat kertovat maisemaan kätketystä Jumalasta. Valosta ja tuulen henkäyksistä. Puista ja sateesta. Ani harvat haluavat. Vielä harvemmat uskovat.

Ja voi, haluaisin jälleen lukea niin paljon: sanojen nälkä on loputon. Björkman puhuu teoksessaan mm. Dostojevskista, T. S. Eliotista ja Antti Hyrystä jonka havainnot luonnosta ja ihmisestä ovat puhtaita ja tarkkoja ja jonka maisemat ovat kaikki Jumalan kamareita. Päätän kuitenkin hengittää rauhallisesti pitkiä, hitaita ilmavirtoja. Ajatella, että minä en koskaan ehdi kaikkeen mutta se ei haittaa, koska kaikki se taide jonka äärelle ennätän, kantaa aina mukanaan myös itseään enemmän: ihmiskunnan yhteistä muistia, vuosisataista ja -tuhantista kokemusta ihmisenä olemisesta. Minä, pieni ihminen, olen vain yksi kokeva olento ajan ihmeellisessä virrassa ja kerään itseeni sen pisaroita omaan hiljaiseen tahtiini. Se riittää.

 
Ja lopuksi, niin, lopuksi on unelma valosta. Se, että


On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneitten sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, joka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

On myös huomautus siitä, että ihmisen tehtävä on oivaltaa olevansa myös traaginen olento, jota ei ole luotu ainoastaan onneen. Ja niin – juuri siksi taiteen tehtävänä on kantaa myös surua ja kärsimystä: Björkman kertoo Andrei Tarkovskyn sanoneen, että taide valmistaa meitä myös kuolemaan. Minä pysähdyn myös tämän ajatuksen äärelle ja ymmärrän äkkiä ehkä paljon, aiempaa kirkkaammin.


Ja kun Björkman kirjoittaa vielä tämän:

Tiedän, että taiteessa elävä valo on vain heijastusta Jumalan valosta, ja välillä se on ainoa toivoni.

minä ajattelen, että niin se on –
että taiteen kohtaaminen on juuri sitä, sekä valoa että toivoa.


Toivotan tämän teoksen myötä toiseen pääsiäispäivään
ja kaikkiin sitä seuraaviin päiviin
paljon hyvää ja kaunista.


********************


Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. 176 s. Kirjapaja 2011.


********************

Kirja, jonka luin, on kirjaston. Oma kirjani on vasta matkalla luokseni, sillä olin hieman liian hidas. Halusin kuitenkin lukea tämän juuri nyt, pääsiäisen päivinä, ja olen onnellinen siitä että saatoin niin tehdä. Kiitos kirjastolle! Onni on sekin, että näinä hiljaisina hetkinä myös tämän lukukokemuksen purkamiselle oli aikaa: tunsin valtavaa tarvetta etsiä teoksen herättämiä ajatuksia kirjoittamalla. Ajatukseni eivät kuitenkaan ole likimainkaan valmiita. Eivät ne koskaan ole.


PS. Kadonneissa askeleissa on hiljattain kulkenut myös ihana Kaisa Reetta, ja viime pääsiäisenä niissä matkasi Björkman-hengettäremme Sara. Näinä päivänä näissä askeleissa on astellut myös ihana Lumiomenan kaimani, joka hiljattain luki myös Björkmanin Välähdyksiä peilissä. Blogimaailmassa puhaltavat ihanat Björkman-tuulet ♥



14 kommenttia:

  1. Homo fluctuaris - onpas pistämättömästi sanottu. Mielenkiintoista sekin, miten uskonto kulkee Björkmanin pohdiskeluissa mukana ja jotenkin tuntuu hyvältä, että hän on tässä asiassa ihan toivottoman ihastuttavan epätrendikäs. "Kuohkeuttaa sieluja" - hmm. sanotaanko tässä jotakin vai kuulostaako tämä vain kiinnostavalta?

    Mitä tulee tuohon, että hän kritisoi populaarikulttuurin sisältöjä, niin siihen en voi yhtyä, koska näen tämän enempi niin, että myös ns. pinnallisessa on syvä ja siinä saattaa jopa kiteytyä hyvin oleellisia asioita nykyelämästä, joka ei ole vain tämä hetki, vaan tämä hetki menneen päälle kerrostuneena.

    "Kaikki mikä lipuu silmien editse on keskenään samanarvoista." No ei ole. Tai ehkä jollain on, toisilla taas ei. Nyt hieman alkaa jo ärsyttämään H-P:n tyyli, joka vaikuttaa saavan hieman saarnamaisiakin piirteitä.

    Kirjoitat: "Ehkä toisinaan pelkään juuri sitä, että alan kellua." Totta, aiheellinen pelko, mutta yhtä hyvin voisin omalta osaltani sanoa, että pelkään, että jonain päivänä huomaan, että en enää kellu, että olen jumittunut. Mitä kelluminen on? Taas ollaan sanojen määrittelyissä ja en uskaltaisi kenelle tahansa edes kommentoida niin kuin nyt teen tässä sinulle. Tämä perustuu siihen, että uskon vakaasti molemminpuoliseen hyvään tahtoon välillämme ja että ajatusten miettiminen toisesta suunnasta ei ole pahantahtoista, vaan halua tietää enemmän. Ehkä niin, että pidän omana ihannetilanani sekä kellumista että kellumattomuutta ja niiden välisten voimasuhteiden vaihtumista arvaamattomilla tavoilla.

    Kaikki tuo mitä kirjoitat kuvataiteen maailmasta kuulostaa hyvin houkuttelevalta. Olen sillä saralla varsin noviisi ja tietyllä tapaa jopa nautin siitä, joka ei poista sitä puolta asiasta, että olisi hienoa nähdä syvemmin. Olisi hienoa hurmautua taideteoslähtöisesti.

    Katja, toistan vielä. Kirjoituksesi on kuvaus upeasta matkasta Björkmanin seurassa. Siitä välittyy suurta rakkautta ja hurmioitumista. Minun ongelmani vaan edelleen on, että en tiedä, miten koen Björkmanin ja siksi en häntä toistaiseksi lue.

    Haluan kiittää tästä kirjoituksestasi, joka on erinomaisen hienosti juuri pääsiäiseen sopiva ja joka antaa minulle paljon pohdittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, mahtavan ihana kommentti, kiitos suuresti! Ja kyllä, hyvä tahto välillämme on niin suurta että ansaitsemme oikeaa, aitoa keskustelua. Ajattelen tämän juuri niin kuin sinä: "ajatusten miettiminen toisesta suunnasta ei ole pahantahtoista, vaan halua tietää enemmän". Sellaisena se on minusta myös huomionosoitus keskustelukumppanin ajattelulle, joten kiitos. Ajatukset, ainakaan minun, eivät tosiaan ole valmiita koskaan, mutta sehän on vain ihana mahdollisuus avartua. (Pakko laittaa tähän myös sitä sydänhymistelyä, koeta kestää: <3)

      Tiedätkö, luulen etten minä(kään) lopulta ajattele kaikesta aivan samalla tavalla kuin Björkman. Uskoakseni lähestymme mm. Jumaliamme hieman erilaisista näkökulmista. Mutta myös jotakin yhteistä tuntuu olevan, ja näissä(kin) asioissa minua kiinnostaa myös samuus erilaisuuden takana. Rakastan suuresti mm. sitä Björkmanin ajatusta, joka välittyi minulle ensimmäisen kerran syksyisestä messuraportistasi - sitä, että taide on Jumalan etsimistä ihmisessä. Se on ajatus, joka on jäänyt minuun ja alkanut kirkastaa minulle jotakin tärkeää. Ja niin, tuon sielujen kuohkeuttamisen ajattelen jonkinlaisena hyvää tekevänä pöyhimisenä, jonakin joka antaa sielulle ilmaa ja tilaa, vapauttaa sitä puristuksista. Mutta kuten aina, sanojen merkitykset ovat likiarvoja.

      Erään likiarvojen kasautuman taidamme kohdata myös sanassa populaarikulttuuri: mitä se mahtaa kenellekin tarkoittaa? Yksi rinnastaa sen ehkä (tyhjään) "viihteeseen", toinen taas näkee siinä (myönteisemmän) ulottuvuuden, jonka kautta se tarjoilee laajoille ihmisjoukoille tärkeitä(kin) sisältöjä. Populaarikulttuurin rinnastaminen (ja/tai yleistäminen) pinnalliseen rahahuttuun on tietysti ongelmallista jo siksi, että sen kirjo on niin laaja, eikä populaarikulttuuria voi pitää synonyymina tyhjälle (kuten ei ehkä myöskään viihdettä). Minulle tämä(kin) taitaa olla käsite, jonka sisältö(j)ä minun olisi ehkä hyvä syventyä ajatuksella miettimään.

      Luulisin, että Björkman ajattelee tässä ennen kaikkea sitä, että sisällöt vastaanotetaan kaiken runsaudessa pinnallisesti ja nopeasti, ja näin minäkin tämän ajattelen - että ei syvennytä, vaikka syventymisen mahdollisuus olisi (myös siinä "pinnallisessa"). Myös tuo kelluminen rinnastuu näin ajatellen siihen, että kelluva ihminen ei pysähdy katsomaan syvälle. Björkman puhuu tuossa kyllä myös ajelehtimisesta ja siten liikkeestä, mutta minulle keskiöön nousi liikkeen sijasta pysähtymättömyys (sama asia? ei ole. oi sanojen mutkikkuus ja vajavaisuus!). Kelluminen liikkeenä on minustakin myös myönteistä ja toivottavaa: sisältäähän se sellaisena juuri ajatuksen sattumanvaraisesta ajautumisesta joka voi johtaa arvaamattomiin avaruuksiin. Sinä sanot hienosti: "pidän omana ihannetilanani sekä kellumista että kellumattomuutta ja niiden välisten voimasuhteiden vaihtumista arvaamattomilla tavoilla" ja nyt minä ajattelen, että ilmaisin itseäni kirjoituksessani huonosti, sillä oma kellumisen pelkoni liittyy juuri siihen, että VAIN kelluisin enkä koskaan sukeltaisi. Huomaatko: olen samaa mieltä sekä Björkmanin että sinun kanssasi enkä pidä itseäni ollenkaan kaksinaamaisena - te molemmat välitätte minulle ajatuksen, jonka voin jakaa.

      Mielenkiintoista on muuten sekin, että en itse koe Björkmanin tyyliä juurikaan saarnaavaksi, vaikka toisaalta sen voisi kyllä kokea juuri niin. (Ehkä tämä johtuu siitäkin, että olen itsekin toisinaan hieman saarnaava, hups. Ehkä koen tiettyä samaa aaltopituutta?)

      Voi Omppu, minusta olisi äärettömän valaisevaa lukea sinun ajatuksiasi Björkmania luettuasi: uskon, että sinun kokemuksesi laajentaisi ja avartaisi omaa ajatteluani. Mutta kyllä, ymmärrän että et lue häntä ainakaan vielä. Kiitän vielä kerran hienosta kommentistasi, joka antoi minulle runsaasti ihanaa ajateltavaa! (Ja niin, kuten tiedät, tiivistäminen ei ole edelleenkään vahvuuteni.)

      Poista
    2. PS. Vielä: tuossa kohdassa jossa "kaikki mikä lipuu silmien editse on keskenään samanarvoista", saatoin tehdä Björkmanin tekstille ajattelematonta väkivaltaa, kun katkaisin sen tuohon. Kappale jatkuu: "Sodat ja julmuudet, skandaalit ja urheilutulokset, valtiovierailut ja hirmumyrskyt, historia ja politiikka, taide ja muoti, facebook ja twitter, onni ja kärsimys, elämän alku ja sen loppu." Ajattelisin tämänkin juuri niin, että Björkmanin kelluva ihminen ei kykene pysähtymään minkään äärelle.

      (Arvaa miksi tästä tuli PS? Koska tämä ei enää mahtunut tuohon kommenttiin. Olisikohan syytä opetella lyhytsanaisuutta?)

      Poista
    3. Tämä jonkinlainen takertuminen tiettyihin ilmaisuihin – syytän siitä pääsiäisseuralaistani Javier Mariasia. :) Syytän ja ennen muuta kiitän. Ymmärrän toki myös tuon Björkmanin pointin kellumisesta siinä merkityksessä, että ihminen passiivisesti vastaanottaa suuren määrän kaikenlaista, eikä pysähdy niitä miettimään. B. kirjoittaa toteavasti ja ehkä siinä on joku kohta, joka nyt särähti. Tietysti on mahdotonta jatkuvasti kirjoittaa muodossa ”monet ihmiset”, ”useat” jne. ja ehkä mielenkiintoista onkin nyt se, miksi tästä hänen kirjoittamastaan tuli tunne, että hän hieman saarnaa. En oikeastaan edes usko sen olevan hänen tarkoituksensa.

      Mitä tulee ns. korkeakulttuuriin eri taiteenlajit läpäisevänä asiana, eikö pelkästään tämän kulttuurisen osa-alueen kunnioittaminen olen tietyllä tavalla myös pakenemista? Tässä on nyt varmasti omalla osallani se vaikeus, että olen enemmän sämplääjä, pidän niin kovasti siitä, kun hyvin erityyppiset asiat tuodaan yhteen ja niiden annetaan vaikuttaa toisiinsa ja toista tarkastellaan toisen kautta. Jotenkin nyt koin, että B. suosii vain korkeaa, vaikka tämäkin voi hyvin olla väärä tulkinta. On ongelmallista, kun alkaa tuoksua elitismiltä. Onhan myös niin, että vasta tietynlaisessa elämäntilanteessa voi ylipäätään tällaisia kysymyksiä miettiä. Vasta silloin, kun elämä ei mene pelkästään leipäpalan parissa juoksemaan. Ehkä juuri tästä tulee se, että alan vieroksua B:n tekstiä. Haluaisin lukea, mitä mieltä B. on poliittisesta räpistä.

      Poista
    4. Omppu, ilmaisuihin takertuminen on toisinaan - kuten nyt - erittäin avartavaa. Merkityksiä pyöritellessään tulee miettineeksi sitäkin, kuinka huolimattomastikin sanoja saattaa käyttää ja kuinka merkityskuilut saattavat syntyä juuri siitä. Enkä nyt ollenkaan tarkoita, että jokaista sanaansa pitäisi neuroottisesti vahtia, aihe kysymyksineen vain on erittäin mielenkiintoinen.

      En minäkään usko, että Björkmanin on tarkoitus saarnata. Mutta - kuten Kaisa Reettakin tuolla alempana totetaa - vahva moraalin ulottuvuus hänen tekstissään kyllä on. Varmaan lukijasta riippuu, näkeekö tämän ulottuvuuden myös moralisoimisena. Minulle Björkmanin teksti on enemmänkin lempeä rauhoittumisen ja syventymisen kutsu, enkä koe että hän saarnaisi minulle varsinaisia elämänohjeita vaan että hän kutsuu minua ajattelemaan. Tiedostan kuitenkin, ettei oma lukutapani ole ainoa mahdollinen.

      Varsinaista elitismiäkään ei Björkmanin tekstistä minulle oikeastaan välity, vaan ennen kaikkea ajatus (hyvästä) pysähtymisestä. En osaa sanoa, suosiiko hän vain ”korkeaa”, pitäisi ehkä kysyä häneltä :) Näin saattaa toki ollakin, mutta jotenkin se ei tässä omaan ajatteluuni nyt särähdä - jos hän ajatteleekin näin, niin se jää minun luennassani muun alle, ennen kaikkea sen että maailma on niin kiireinen ettei syvyyttä ehditä arvostaa (ja huom: ainakin minulla ”syvyys” viittaa myös uskonnollisuuden ohittavaan syventymiseen). Juuri pysähtymättömyyttä Björkman kyllä varmaan vastustaa ja niin vastustan minäkin, jos se on ihmisen ainoa olotila. Luulisin, että henkinen tasapaino syntyy kepeyden ja syvyyden, hitauden ja ohittamisen ja kyllä - kellumisen ja sukeltamisen - (itselle) oikeista suhteista.

      Pysähdyin pohtimaan myös tuota, että näitä asioita ei ajattele niin kauan kuin joutuu taistelemaan päivittäisestä leivästään. Näinhän se on, perustarpeet tulevat ensin. Toisaalta henkinen rikkaus eri muodoissaan saattaa pitää elinvoimaisena (myös) silloin, kun elämä on aineellisesti niukkaa - tämä pätenee kuitenkin lähinnä suhteellisen köyhyyden ympäristössä, ei siellä missä on oikea nälkä. Ajatellaanpa vaikka monia kirjailijoita: aika laiha se leipä taitaa olla, mutta ajatuksia riittää. Ja nyt en todellakaan tarkoita, että köyhä eläköön pyhillä hengillään (erinäisiä yhteiskunnallisia korjauksia kiitos!), vaan että rikas henkinen elämä pohdiskeluineen kuuluu myös hänelle. No, tästä on enää pieni askel politiikkaan. Totean vielä, että kavahdan kultalusikoiden sumentamaa ajattelua, mutta Björkmanin tekstiä en sellaiseksi kokenut.

      Eipä siis muuta kun Palefacea soimaan, kulttuurielämyksestä toiseen :)

      PS. En malta odottaa, että pääsen itsekin tarttumaan tuohon ajatuksia aktivoivaan Rakastumisiin!

      Poista
    5. Björkman voisi lukea sitaatteja teoksistaan ja siihen väliin Paleface vetäisi säkeitä biiseistään. Täydellistä! Niin tehdään kultuurista ... mikäs tehtäiskään?

      Poista
    6. Ainakin siitä kehkeytyisi yleisön avarakatseiset ajatukset huomioivaa! Ja eikö kuulosta hienolta: ihmiskunnan henkinen muisti ja historian lukeminen jne! Voisi tulla hyvinkin mielenkiintoinen vuoropuhelu.

      Poista
  2. Voi, Katja! ♥ ♥ ♥ Olen lukenut aivan mahtavan kauniin tekstisi jo kahdesti, enkä tunnu saavan siitä tarpeekseni. Tavoitan kaikesta kirjoittamastasi valtavasti niitä pakahduttavia tunteita ja sitä samaa liki hurmoksellista olotilaa - ja toisaalta syvää, hyväätekevää ja puhdasta rauhaa, joita kaikkia itse tunsin tämän kirjan (ja kaikkien Björmanin kirjojen!) äärellä. Ja kuitenkin tunnistan myös syvästi intiimin ja yksityisen ulottuvuuden, sillä se on ominaista kaikille Björkmanin teksteille: niiden lukeminen on paljon henkilökohtaisempaa ja intiimimpää, kuin melkein minkä tahansa kaunokirjallisen romaanin. Näiden kirjojen äärellä on osin yksin, oman itsensä ja sisimpänsä kanssa, ja osin jotenkin hyvin voimakkaasti kaksin kirjailijan kanssa. Oleellista on voimakas läsnäolon tunne: lukijan, kirjailijan, kauneuden, jonkin puhtaan ja pyhän. Lukukokemus on jokaiselle omanlaisensa, sillä teos avaa oven itseen.

    Kirjoituksesi sai mietteliäälle tuulelle, sillä tavalla ihanasti. Lähden nyt koiran kanssa metsään pää täynnä ajatuksia, ja tiedän palaavani tänne vielä monta kertaa.

    Katja, kirjasiskoni: suuri kiitos tästä! ♥ ♥ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara-siskoseni, kiitos ihanasta, sydäntentäyteisestä kommentistasi! ♥ Björkmanin teksti on todellakin hurmioittavaa, hellivää ja rauhoittavaa - ja kyllä, intiimiä. Hänen sanansa saavat lukijan matkaamaan syvälle omaan itseensä ja myös lukukokemukseen kirjoittuu oma ja henkilökohtainen ehkä tavanomaista herkemmin. Björkman näyttää toteen juuri sen, että yksityisestä tulee yleistä - että oman jakaminen avaa yhteyksiä ja mielen monikerroksisuuteen rakentuneita ovia.

      Tuntuu, että samalla kun hänen tekstinsä äärellä rauhoittuu, lähtee myös matkalle, jossa ajatuksia on valtavan paljon. Ne ovat kuitenkin ajatuksia, jotka eivät aiheuta kiireen tai hälinän tuntua, vaan pikemminkin levollisuutta. Niin: ehkä Björkmanin tekstien lukeminen on ennen kaikkea rauhoittumista ihmisen (kirjoittajan, lukijan ja ehkä myös ihmisen yleensä) ja samalla jonkin ihmistä suuremman kuuntelemiseen.

      Toivottavasti metsän maisemat olivat kauniit ja puhuttelevat – oi, varmasti ne olivat! ♥

      Poista
  3. Katja, niin sydämellä kirjoitit tästä kirjasta, että... Palailen pääsiäistunnelmista arkeen, on yö, yritän kirjoittaa vielä näin yösydämen hetkenä kirjasta, jonka pääsiäisen aikana luin... Ja sitten saavuin tänne sinun luoksesi ajatellen, että oi jospa Katja olisi jotakin jo kirjoitellut. Ja olithan sinä! <3

    Hannu-Pekka hämmentää pakkaa sopivasti. Hän kirjoittaa tärkeistä asioista mentaliteetillä, joka on omiaan jakamaan lukijoita hänen tekstiään rakastaviin ja sitä jollain tasolla vierastaviin. Hänen vahva kannanottotapansa on eittämättä yksi hänen vahvuuksistaan! Hän ei kirjoita pelkän kirjoittamisen vuoksi, eikä saadakseen ilmoille vain kauniita lauseita taiteen olemuksesta. Häntä ajaa tuli: hänellä on sanomisen pakko, suorastaan herättelemisen himo, ja siksi tekstissä saattaa aistia myös moraalin. Entäpä tarvitaanko nykyään moraalisia kannanottoja? Minun mielestäni ehdottomasti!

    Se, että en itsekään voi allekirjoittaa kaikkia Björkmanin lausumia tässä teoksessa, ei vähennä rakkauttani tätä kirjaa kohtaan. Esimerkiksi nuo hänen mielipiteensä populaarikulttuurista ja uskonnottomuuden aiheuttamista arvotyhjiöistä tuntuivat hieman yksioikoisilta.

    Kun tällaisten pienten kivien yli pääsee, Björkmanin teksti avautuu. Ja se avautuu sitä laveammalle, mitä pidempään hänen tekstinsä äärellä viipyy!

    Kiitos ihanasta hetkestä, Katja..... Sinun kaunis, ajatuksella kirjoitettu Björkman-tekstisi kuljetti minut pääsiäisestä ihanaan arkikevääseen! <3

    VastaaPoista
  4. Typokorjaus: mentaliteetilla

    Samalla toivotelen ihanaa alkanutta viikkoa, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, minusta tuntuu, että samalla kun luen Björkmania luen myös jotenkin hänestä ohi. Luettu kasvaa ja laajenee ja lakkaa olemasta yksinomaan kirjassa olevia sanoja ja merkityksiä. Näinhän on kyllä toisaalta aina, kaiken kanssa. Mutta ehkä Björkmanin teksti on niitä tekstejä, jotka erityisen anteliaasti antavat ajatuksen kulkea etäälle. Hänen tekstinsä herättää etsimään omia ajatuksiaan, eikä sen kohtaamisen edellytys välttämättä olekaan yksimielisyys vaan halu tehdä mielenkiintoinen ja syvälle luotaava matka.

      Mietin nyt myös sitä, missä määrin samanmielisyys ylipäätään määrittelee lukukokemusta. Ei se tietenkään yhdentekevää ole (on sellaistakin, mitä luen pöyristyneenä tai vähintään syvällä ärtymyksellä, koska en voisi olla enempää eri mieltä), mutta teksti, jonka kanssa voi asettua rakentavaan keskusteluun tietyistä näkemyseroista huolimatta, voi olla hyvin avartava. Björkmanin kanssa olen samaa mieltä mm. siitä, että nykymaailma tarvitsee pysähtymistä ja syvyyssuuntia. Samoin siitä, että (mielen)maisemat ovat monikerroksisisia ja että maiseman voi kokea pyhänä. Ja siitä, että tietty henkisyys ja avoimuus taiteelle tekee ihmiselle ja ihmiskunnalle hyvää. Oma ajatteluni tähdentää kuitenkin ennen kaikkea henkisyyden avaruuksia, ei niinkään tiettyyn uskontoon sitoutunutta uskonnollisuutta. Ja niin, populaarikulttuuri ei ole minulle(kaan) mikään kirossana: miten köyhä kulttuurimaisemamme olisikaan ilman sitä. Ei myöskään ole yksinkertaista vastata siihen, mikä lopulta on populaarikulttuuria ja mikä sitä toista (en sano korkeaa tms., koska mieleni kiukuttelee nyt sanoja vastaan). Björkman kyllä tosiaan käyttää populaarikulttuuria jonkinlaisena ”klassisen sivistyksen” vastakohtana, mutta kun asian yksinkertaistaa, luulen ymmärtäväni mitä hän tahtoo sanoa: jotakin suhtautumistapojen erilaisuudesta ja mm. menneisyyden ymmärtämisen tärkeydestä. Oikeasti populaarin ja sen toisen rajaa ei tietenkään ole kovinkaan yksinkertaista vetää (huh miten vaikeaa, herää nyt kysymys siitäkin tarvitaanko koko rajaa edes - ehkä sen on ainakin annettava olla tarkoituksellisen häilyvä).

      Moraalia Björkmanin tekstissä ehdottomasti on. Ja kyllä, myös minusta moraalista - ja etiikasta - on keskusteltava ja paitsi pyhän, myös kaiken arkisen äärellä. Myös se, että teksti jakaa lukijoitaan, on minusta rikkaus, sillä tällainen teksti herättää parhaimmillaan hienoa keskustelua (kuten nyt, ihanaa!).

      Sinä sanot hienosti: ”Kun tällaisten pienten kivien yli pääsee, Björkmanin teksti avautuu. Ja se avautuu sitä laveammalle, mitä pidempään hänen tekstinsä äärellä viipyy!” Minä en ainakaan tällä ensimmäisellä lukukerrallani juurikaan kompastellut, en myöskään silloin kun luin Valkoista valoa. Ehkä potkin ne pistelevät kivet pois ja silottelin polkuani - kiehtovat ovat nämä lukijan polut ;)

      Kiitos kommentistasi sinä ihana Kaisa Reetta ja kaunista kevätviikkoa <3

      Poista
  5. Ihana kaimani, meillä oli ainakin yksi sama pääsiäiskirja: minäkin luin tämän. Luin kirjaa kiirastorstaina ja pitkäperjantaina - miten hyvin tämä sopikaan juuri tuohon ajankohtaan. Kuten moni muu kommentoija, en minäkään ole kaikesta samaa mieltä Björkmanin kanssa, mutta tästä kirjasta välittyi silti jonkinlainen valo, henkisyys, viisaus ja ajattomuus. Siitä välittyi rauha.

    Olen kuumeessa ja siksi kommentini jää lyhyemmäksi kuin mitä sinun upeasti kirjoittamasi teksti ja Björkmanin hieno kirja ansaitsevat. Mutta halusin kuitenkin jotain sanoa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, on ihanaa ajatella että olemme olleet samoihin aikoihin saman kirjan äärellä. Minä luin tätä pitkäperjantaina, lankalauantaina ja ensimmäisen pääsiäispäivän aamuna. Ehkä liian nopeasti, mutta en nyt voinut muuta... Toisaalta tämä on niitä teoksia, jotka ovat myös palattaviksi tarkoitettuja.

      Mietistelinkin tuossa jo Kaisa Reetalle, että ehkä Björkmanin tekstin kohtaaminen ei edellytäkään täyttä samanmielisyyttä vaan ennen kaikkea halua tehdä matka. Tietty avoimuus henkisyydelle ja pysähtymiselle lienee kyllä hyvä matkatoveri.

      Toivottavasti olet jo parantumaan päin! Ihanaa, että jaksoit kommentoida, kiitos kaimani <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!