torstai 28. toukokuuta 2015

Omenankukat






Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!


Eino Leino: Omenankukat 1898


*****


On omenankukkien hetki!


Ja kyllä, omenankukissa on runoutta:
niiden valkea kauneus on herkkää ja haurasta onnea tulvillaan,
onnea joka on yhtä ihana kuin arka unelma,
se joka tietää itsensä alttiiksi tuulille mutta kukkii silti.


 *****


 Olkoon elämä ihania, kypsyviä omenankukkaunelmia tulvillaan
tulevana juhlien viikonloppuna ja aina ♥


 *****


PS. Jos rakastat omenankukkia ja surullisenkauniita tarinoita,
suosittelen lämpimästi John Galsworthyn Omenapuuta vuodelta 1926.
Mikä ihana, riipaiseva rakkaustarina!


maanantai 25. toukokuuta 2015

Päättyvän toukokuun tunnelmia ja uusia askeleita



Toukokuu on kesän kynnys. Se tekee maailmalle ihmeitä, muuttaa kaiken vihreäksi hämmentävällä kiihkeydellä. On jo melkein se hetki kun maa kuohuu, mutta ei sittenkään, ei aivan vielä. Tuomi kukkii jo, mutta ilmassa on yhä myös ripaus kevättä ja kukkaan puhkemisen riemukasta, arkaa odotusta... Oi, minä niin odotan omenankukkia! Ihania, valkoisia omenankukkia, jotka ovat kuin huntu, kuin kevään koko suloinen hurma!



Kevät on nuppuja...


Maailma on keväällä oikeastaan aika ihana. Olen tänä keväänä ihmeekseni huomannut, että saatan sittenkin olla myös kevätihminen. Huhtikuu oli minusta tänä vuonna hyvin kaunis. Nyt on tämäkin kuu jo pitkällä, melkein lopullaan, ja minusta on kaiken aikaa tuntunut niin ihmeen oikealta, hetkeltä joka on hyvä.

Olenkohan jotenkin erilainen kuin ennen? Ainakin olen ajatellut, että oikeasti kevät on antanut minulle vuosien varrella paljon ihanaa ja kaunista. Että oikeastaan minun sopisi kevättä rakastaa. Ehkä tämä liittyy myös ikään, kertyviin vuosiin joiden mukana kevät kerää itseensä uudenlaisia merkityksiä.

Luulen, että kevään vaateliaisuus on liittynyt mielessäni ennen kaikkea siihen, että pitäisi olla jotenkin tarmokas enkä aina jaksaisi. Että pitäisi kiireesti pestä ikkunat ja juosta näihin nopeasti ohikiitäviin hetkiin, tarttua niihin ennen kuin ne jo karkaavat... Mutta ehkä onkin niin, että niihin tarttuu parhaiten juoksematta, niin että pysähtyy – istahtaa portaalle ja antaa auringon helliä kasvoja, kuuntelee heräilevää maailmaa.

Ja tarmokkuus ja tekeminen, niin, kumpaakin on loppujen lopuksi aika monenlaista. Ajatteleminenkin on tarmokasta tekemistä, onpa hyvinkin. Se, että vain istuu ja ihmettelee, pohtii maailmaa ja sen merkillistä menoa. Parhaimmillaan saattaa syntyä oivalluksia, ja vähintään on tullut eläneeksi hyvän hetken.



...ja kukkia!

 
Kamarissa on viime aikoina riemuittu kevään ohella mm. siitä, kuinka kirjassakin lukee että kirjallisuuden kautta ihmiset tutkivat omaa identiteettiään ja että juuri siksi myös tutkijan puolueettomuus on mahdotonta* – niin, iloittu siitä, että tutkijakin on ja saa olla ennen kaikkea ihminen, joka ei itsestään pääse. Jostakin syystä tämä on minusta äärettömän riemastuttavaa. Itse olen tietenkin vain tutkiva lukija, mutta oma ajatus saa tässä silti olemassaolonsa oikeuttavaa vahvistusta. Ja niin kuin tiedämme, ihminen on metka otus, joka ilahtuu milloin mistäkin, vaikkapa sitten kirjojen oivaltavista toteamuksista. Hyvä niin, maailmaan pitääkin mahtua monenlaista iloa.

On luettu enemmänkin ihanaa, kiehtovaa teoriakirjallisuutta: viipyilty mm. sadan vuoden takaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa ja ajateltu jälleen kerran miten merkillistä on, että vanha kirjallisuus ja siitä kirjoitettu voi olla kuin koti. Ja kyllä, samalla on jälleen koettu myös stonermaista hämmennystä siitä kuinka paljon kirjallisuudessa olisi opittavaa ja kuinka mahdotonta on koskaan oppia kaikkea. Siksi on toisaalta myös lohduttauduttu sillä että tietty kohdentaminen saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaista ja kyllä, niin, ilakoitu myös niistä omista kohdentamisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka se riittää, sittenkin, se minkä ehtii, tänään ja huomenna ja huomisen jälkeen tulevina päivinä.

Niin, uusia askeleita. Vielä keskeneräisten kirjoittamisen opintojen rinnalle ovat kevään mittaan hiipineet myös eräät toiset: on ollut selvittelyjä, hakemuksia, myönteisiä päätöksiä. Aloittelen näitäkin opintoja hieman jo kesällä, luen ja kirjoitan, mutta syksyllä alkaa varsinainen taival, erään pitkäaikaisen haaveeni toteuttaminen: kirjallisuuden syventävät opinnot, lopultakin! Niin, täydennysopiskelen. Jännittää ja hykerryttää!
 
Puuhaa tulee olemaan paljon, mutta niin mielenkiintoista! Tämä puuhakkuus saattaa tosin merkitä myös väistämätöntä hidastumista kamarissa. Tai ainakin jonkinlaista muutosta, ehkä hieman toisenlaisia kirjoituksia. Tai sitten ei. En tiedä vielä. Uskoisin kuitenkin, että oikea tasapaino löytyy omaan tunnustelevaan tahtiinsa. Tasapaino, joka kannattelee tätä kiehtovan rönsyilevää elämää. Ja oi, onhan onni, että elämä on täynnä loputtomia mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa! 


Niin, kamarin ikkunat ovat auki. Kesävalo kuultaa läpi kevyesti heilahtelevan pitsin ja aina toisinaan se osuu myös sanoihin, jotka seinälle kirjoittuvat...


Toivotan valoisia päättyvän toukokuun päiviä  ♥



**********

*Kuisma Korhonen teoksessa Alanko-Kahiluoto & Käkelä-Puumala (toim.):
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. SKS 2008.


perjantai 22. toukokuuta 2015

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)


Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan.
Ei, Antti! Nuoruudestaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana.
Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vaan sattuu hyvään seuraan.


Voi Antti. Niin paljon olen jo kuullut sinusta, 1800-luvun lopun kauniskasvoisesta kuopiolaisnuorukaisesta, joka ylioppilaaksi kirjoitettuaan lähtee matkaamaan kohti Helsinkiä, sen suurta ja avaraa maailmaa. Muistan kyllä itsekin ne ajat, satakunta vuotta myöhemmin tosin – lähtemisen uutta lupaavat hetket ja sen miten ihmeellistä oli äkkiä olla maailmassa niin eri tavalla kuin ennen. Tiedäthän, on asioita jotka eivät muutu: lähtemisen hurma ja hämmennys pysyy. Ja onhan se käännekohta, ylioppilaaksi pääseminen, on. (Minä en kuitenkaan lähtenyt Helsinkiin. Enkä omalla matkallani juonut itseäni humalaan, en. Tai no, ehkä se riippuu siitä miten sen matkan ajattelee...)




SKS:n painos vuodelta 1997 sisältää myös Pirjo Lyytikäisen kirjoittaman esipuheen 
ja kaksi aikalaisarvostelua.


Mutta sinä, niin. Mitä minun pitäisi sinusta ajatella? En voi olla tuntematta sinua kohtaan tiettyä lämmintä hellyyttä, vaikka sinä oletkin niin – no, raivostuttava. Minä näen sinut, kyllä: sinä olet soma siloposkinen nuorukainen, joka turhaan tavoittelee olemukseensa varmaa, vapautunutta rentoutta ja saa ehkä aikaan vain kömpelöä töykeyttä. Voi sinua, nuorta ja nurinkurista.

Minä olen jo niin vanha, että voisin oikeastaan olla äitisi. Se hellä ja hieman hätäilevä, se joka huolehtii ja sanoo, että pane sinä palttoosi kiinni, ja antaa sinulle vaivihkaa vähistä rahoistaan. Ja ehkä minä ajattelenkin niin kuin äitisi, ajattelen että nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kukatiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ehkä juuri siksi minä katsonkin sinua niin lempeästi, kaikesta keskenkasvuisuudestasi ja erehtyväisyydestäsi huolimatta. Tai niin, ehkä sittenkin siksi, että muistan kyllä itsekin olleeni nuori, sen kuinka rinnassa kaikesta hämmentyneisyydestäkin huolimatta  hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipasi mukaansa ja tuntui siltä kuin elämä vasta nyt olisi oikein irtautunut luistamaan. Niin, ehkä katseeseeni vaikuttaa kumpikin, kaikki nämä kerrokset. Sellaisiahan lukijat ovat, kerroksisia.

Kyllä, lempeästi minä sinua katson, sillä vaikka sinä oletkin sitä hyväosaista etuoikeutettujen joukkoa, niitä hieman laiskoja ja huikentelevaisia jotka eivät puhtaasta oppimisen ilosta ehkä mitään tiedä, ja asetut siksi kantamaan myös jotakin joka tekee sinusta sittenkin jonkinlaisen antihurmurin, minä näen sinussa ennen kaikkea nuoruuden – niin, itseään maailmasta etsivän nuorukaisen mielen ja voi, minä tiedän ettei se aina ole helppoa: olla nuori ja oikeanlainen ja kuulua maailmaan. Sekö se juuri saakin sinut tekemään väärin, olemaan piittaamaton ja ylenkatseinen, sekö, kaikki se epävarmuus ja sittenkin halu olla kuin olisi varma?

Painokseni esipuheen kirjoittanut Pirjo Lyytikäinen sanoo, että sinut on kirjoitettu herättämään lukijassasi vastenmielisyyttä. Hän sanoo kuitenkin niinkin, että aikalaislukijoiden naturalistisen kylmäksi ja inhorealistiseksi kokema kerronta ei nykylukijan silmissä ole enää samanlaista, vaan nyt sinussa on oikeastaan jo jotakin huvittavaa ja koko tarinassa myös nautittavaa ajan patinaa. Minulle maailma ympärilläsi onkin ennen kaikkea tuulahdus mennyttä, sitä sadan vuoden takaista maailmaa jossa kaikkine sen puutteineenkin niin mielelläni viivähtelen ja sinä, niin, sinä olet kaikessa rappioylioppilaan erehtyväisyydessäsikin ennen kaikkea surullisensävyinen askeltaja aikuistumisen vaikealla kynnyksellä.

Niin, luulen että suhtaudun sinuun lempeämmin kuin kirjoittajasi aikoinaan: tunnistan kyllä virheesi enkä niitä sinulle soisi (vaikka toisaalta, ilman niitä koko kertomus sinusta olisi toisenlainen), ja jos nyt olisit tässä, saattaisin hyvinkin sanoa sinulle muutaman valitun sanan – sanan joissa ehkä sekoittuisivat toisiinsa kahdenkymmenen vuoden takainen ja tämänhetkinen minäni. Mutta niin, ehkä on niinkin, että tässä iässä jo väistämättä tuntee myös tiettyä hymähtelevää lämpöä, kun juuri ylioppilaaksi päässyt nuorukainen tahtoo näyttää, ett’ei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. (Sen sijaan se, että sinä rakkaudessa petyttyäsi tahdot olla Don Juan, herättää lämpöä huomattavasti vähemmän. Niin, mitähän olisinkaan ajatellut sinusta joskus kauan sitten, jos olisit sattunut Don Juanina kohdalle...)

Ja ei, et sinä ole puhtoinen. Kaikkea muuta. Sinussa on tympeää ylenkatsetta ja perusteetonta paremmuudentunnetta (jotka tosin luultavasti pyrkivät vain peittämään pohjatonta epävarmuutta niiden takana) ja kyllä, raivostuttavaa uskoa oman aseman myötäsyntyiseen oikeutukseen. Ympärillesi rakentuukin myös yhteiskunnallinen juonne, kun sinä edustat sitä varakkaampaa ja ns. ”parempaa” väkeä, jonka arvot ovat enemmän tai vähemmän keikallaan, kun taas esimerkiksi tuikikunnollinen toverisi Pekka on kunnollinen puurtaja. Myös muut näköpiirissäsi ohimennen vilahtelevat talonpoikaisylioppilaat ovat mallikelpoisia ahertajia: köyhemmät ja vaatimattomammat lähtökohdat ovat antaneet heille sinnikkyyttä ja kyvyn arvostaa saamiaan uusia mahdollisuuksia. Niin: ns. sivistyneistön ja rahvaan lapsien kautta Aho ottaa sinun tarinassasi kantaa niin kielikysymykseen kuin erilaisten lähtökohtien tarjoamiin erilaisiin mahdollisuuksiin. Sinun osasi on valitettavasti olla se, joka ei näissä asioissa juurikaan saa sympatioita.
 
Helsinkiin kertoo siis matkastasi Kuopiosta Helsinkiin – matkasta, joka on sekä kehon että mielen siirtymistä uuteen paikkaan ja maailmaan. Ensin on laiva ja laivalla sikareita ja ryyppyjä, sillä niilläpä sitä kasvetaan kohti aikuisuutta. Humala siivittää siirtymää, tekee siitä vuoroin pehmeän ja vuoroin krapulaisen kivistävän. Niin, sinä olet lähtenyt puhtaasta ja viattomasta pikkukaupungista kohti suurta ja turmeltunutta maailmaa, isoa ja kiivasta pääkaupunkia ja kyllä, sinä odotat sitä, uutta kaupunkia ja uutta elämää, odotat vaikka samalla sinä epäröit, epäröit ja pelkäät, ja hetkittäin ehkä myös melkein kaipaat kotiin. Mutta onhan sinulla Kalle, niin, esikuva jonka kaltaiseksi kai tahdot tulla: mieheksi joka on rento ja vapaa ja elää mielensä mukaan.


Ja Helsinki, oi niin, ihana ihmeellinen Helsinki, se kangastaa sinun edessäsi 

tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähellä tunkivat, istuutuivat polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon lauloivat kevyttä, hehkuvata säveltä...  


Niin Antti, sellaisia sinä ajattelet ja minä ajattelen sinua ja erästä toista kirjaa jota myös olen juuri lueskellut ja aikaa jossa sinä elit ja kaikkea sitä mitä tuohon kuvajaiseesi liittyy. Ja sitä, että kotona Kuopiossa on Alma, puhdas ja ihana rakastettu, joka kuitenkin on särkenyt sinun sydämesi... Sillä kuusi vuotta vanhemmalle Almalle sinä olet vain kokematon nuorukainen, joka ei rakkaudesta tiedä. (Niin, tiedätkö? Käsi sydämellä Antti, tiedätkö?)

Laivan jälkeen sinä astut junaan ja niin, se kiitää ja kiitää ja kiitää sillä kiihkeä on se kaupunki johon se sinut vie... Välillä juna on kuin ohjaton, hurjistunut hevonen, ja silloin sinua jo hirvittää, tuntuu kuin veturillakin olisi tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Ehkä se tietääkin, Ahon kirjoittamat veturit saattavat olla arvaamattoman viisaita.


Ja siinä, siinä se lopulta on, tulinen, loimottava Helsinki, 
ja sinä aloitat uuden ihmeellisen elämäsi juopuneena, 
punaisia samettisohvahuoneita kohti matkaten... 
Sillä sen muun, niin, senhän ehtii kyllä.


O. Relander moittii aikalaisarvostelussaan (Valvoja 1890) Ahoa siitä, ettei hän kertonut elämästäsi enempää, vaan jätti kertomatta kaiken mitä tapahtui sen jälkeen, kun olit sanonut ajurille osoitteen. Minä en moiti, sillä juuri kertomatta jättäminen kertoo kaiken, sellaisena kuin lukija sen näkee ja ymmärtää.


Niin: sinne sinä menet, kaupungin hämärään.


Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli 
ett’ei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea – niin pian kuin vaan kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.


Ja jos joskus taas satut tulemaan vastaan, saatan kysyä sinulta millaista se oli,
nuorukaisen elämä kaupungin tulissa.


 **********


PS. Tämä kaupungin kiihkeyttä loimutteleva teos piirtää 
ruksin kirjankansibingon kohtaan kaupunki.



 **********


PS2. Antti, minä olisin kyllä tahtonut nähdä sen, sinun nuoruutesi aikaisen Helsingin. Olisin tahtonut olla siellä, kulkea katukiveyksillä helmaani kannatellen.
Ehkä istahtaa kahvilaan, tilata teetä ja leivonnaisen ja hengittää sitä,
sinun aikaasi joka silloin oli vasta ohikiitävää nykyhetkeä...


torstai 21. toukokuuta 2015

Onnea juhlapäiväarvonnan voittajille!



 Kas niin, kamarissa on koittanut Mirdjan päivä ja on ollut aika arpoa 
viikon takaisen juhlapäivän kunniaksi järjestetyn arvonnan voittajat. 

Aikomukseni mukaisesti näpertelin paperista pieniä arpalappusia 
ja sekoittelin ne sitten somaksi sekamelskaksi:





Kirja-arvat nostivat lapseni, yhden kumpikin,
ja arpaonni suosi


SIILIÄ, 
joka saa L. Onervan Mirdjan

sekä

TUIJAA, 
joka saa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen.


Suklaa-arvan nostin tasapuolisuuden vuoksi itse,
ja levyllinen tummaa suklaata lähtee sulostuttamaan


OMPUN lukuhetkiä.




 Tällaisia siis tulossa :)

 
Onnea voittajille!
Lähetän teille tuota pikaa myös sähköpostia.


Kiitän vielä lämpimästi kaikkia arvontaan osallistuneita
sekä kaikkia teitä, jotka sanoillanne niin kauniisti juhlistitte
kamarini ensimmäistä syntymäpäivää ♥


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

L. Onerva: Valvottu yö – Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon



Pyydän hartaasti, että vaivautuisit tulemaan tänne minua tervehtimään. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, riippuu elämäni, elämäntyöni, vapauteni ja kotini omaaminen nyt suurimmaksi osaksi sinun hyväntahtoisuudestasi.

Oi Onerva! Sinä ja sinun valvottu yösi! Kaikki nämä anovat kirjeet (miehellesi, niin – vaikka voi, eivät ne kaikki koskaan päässeet perille) ja kaikki ne loputtomat omakuvat, ne useilla kielillä kirjoitetut runot, jopa käännökset – sellaista se oli, sinun mielisairaala-aikasi: vapaudenkaipuuta ja työtä täynnä.

Löysin tämän teoksen, sairaala-aikaiseen kuvataiteeseesi keskittyvän Valvotun yön (2004), aivan sattumalta. Kuljeskelin kirjastossa ja sitten, niin, kohtasin sen – sellaistahan toisinaan sattuu, ihania sattumanvaraisia kohtaamisia. Toki tiesin sen jo, vankeutesi: sen, että sinut suljettiin Nikkilän mielisairaalaan melkein seitsemäksi vuodeksi, juuri sinut eikä miestäsi. Ja kyllä, tiesin senkin, että olit paitsi runoilija ja kirjailija myös kuvataiteilija, totta kai, sen verran olen jo askeleissasi kulkenut, vaikka niin monet niistä ovatkin minulta yhä tutkimatta... Mutta oi, minä ehdin, ehdinhän, vähitellen...



Kiitos kirjastolle!


Tämä teos on koottu kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2004 – pian sen jälkeen kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jättämäsi arkistot oli saatu avata ja oli syntynyt myös ajatus akvarellitöistäsi koostuvasta taidenäyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Teos on siis syntynyt näyttelyn rinnalla, ja sen ovat kirjoittaneet ja koonneet Hannu Mäkelä ja Berndt Arell.

Arell kirjoittaa lukijalle osoitetuissa alkusanoissaan: ”Hän [sinä] on tänään epäilemättä ajankohtainen, yhä hän on ainutkertainen ja edustava esimerkki uusiutumisesta ja taistelusta sen puolesta, mikä on toisenlaista ja poikkeavaa. Ja oikeudesta olla sitä itse.” Oi niin, sellainen sinä olit: rohkea ja erilainen! Ja Arell jatkaa: ”Hän maksoi erilaisuudestaan korkea hinnan, jopa liian korkean, mutta selvisi prosessista voittajana.” Kyllä Onerva, sinä selvisit!

Alkusanojen jälkeen teos jatkuu Mäkelän kirjoittamalla lyhyehköllä mutta pääkohdat esittelevällä elämänkaariosuudella (niin, hänen juuri – saman henkilön, joka on mm. toimittanut sen kokoelman ennen julkaisemattomista runoistasi ja lisäksi sen oi-niin-runsaan runovalikoimasi ja niin, kirjoittanut myös yhteiselämäkerran sinusta ja Eino Leinosta). Tässä Mäkelä kertoo hieman äidistäsi, isästäsi ja opinnoistasi (niin: yliopisto ja estetiikkaa ja taidehistoriaa! tupakkaa ja ääneen lausuttuja ajatuksia! oi sinä kummallinen, moderni nainen!) ja edelleen avioliitoistasi, kirjallisista ensiaskeleistasi (oi Mirdja!) ja niitä seuranneesta ammattikirjailijuudesta, Leinostakin. Ja kyllä, myös ongelmista avioliitossasi Leevi Madetojan kanssa, alkoholista, 1940-luvusta ja mielisairaalasta. Siitäkin, kuinka pakkohoidon vankeus opetti sinulle taas myös työrytmin (oliko se siis myös hyvä?): kuinka sinä vankeudessasi kirjoitit, maalasit, piirsit.


Sinä kirjoitit mm. näin:

Ma elän satulinnassa,
en houruin vankilassa,
ma harhaan haavetarhassa,
ihmeen ihanassa.

Niin: sinä kohosit vankeutesi ylle.


Ja ei, en jaksa käsittää sitä. Että sinua pidettiin siellä, vankina. Ehkä sinun mielesi olikin herkkä, järkkynytkin, mutta oliko sittenkään oikein sulkea sinut sinne? Ei, minä ajattelen että ei. Enhän tiedä, en, mutta niin ajattelen. Tai ehkä minä sittenkin myös tiedän. Se tuntuu niin väärältä, kohtuuttomalta, epäoikeudenmukaiselta, rikolliselta – se, että sinua kohdeltiin niin kuin sinulla ei olisi ollut omaa tahtoa, ei oikeutta olla vapaa ja määrätä itsestäsi. Mutta se työ, kirjoittaminen ja kuvataide, se niistä vuosista ainakin jäi. Sinä pysyit elinvoimaisena, selvisit!




 - viivähdys nuoruudessa -


Mäkelän jälkeen teoksessa kirjoittaa taas Arell. Myös hän pohtii avioliittoasi Madetojan kanssa ja mielisairaalassa viettämiäsi vuosia. Ja kyllä, hän pohtii myös aina niin huikeaa Mirdjaa, joka hänen kirjoituksessaan saa kiehtovan ja hämmentävän merkityksen ennen kaikkea itseään toteuttavana ennustuksena, oman elämänkohtalosi järkyttävänä visiona. Arell kirjoittaa teoksestasi mm. näin: ”Yhtäläisyydet L. Onervan oman elämänkohtalon kanssa kanssa ovat ällistyttävät. On riipaisevaa todeta, että hän on näin selvästi kyennyt ennakoimaan oman kohtalonsa. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hän on ennakoinut, tosin kirjallisessa muodossa, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi yli 30 vuotta myöhemmin.

Niin, sinähän tiedät, että minä olen aina niin halukas tekemään eron romaanihenkilön ja kirjoittajan välille, tähdentämään että fiktion kirjoittaja ei koskaan kirjoita (ainakaan ainoastaan) itsestään – ei silloinkaan, kun kyseessä on avainromaani tai selkeästi omaelämäkerrallinen teos, jollaisina Mirdjaakin pidetään ja jollaisina se toki näyttäytyykin. Suhde kertojan ja kerrotun välillä ei koskaan ole aivan yksioikoinen (ja senhän sinä tiedät, eikö niin), ja juuri se tekeekin kertomuksen kerroksista osaltaan niin kiehtovia. Mutta tuo, taiteen kyky ennustaa, voi niin, sehän onkin aivan eri asia tai ainakin saman asian erilainen ulottuvuus... Olen törmännyt ajatukseen toisaallakin, ja se on minusta niin äärettömän kiehtova – merkki siitä, kuinka alitajunta puhuu syntyvän taiteen kautta, kertoo ehkä joskus myös tulevaa, omaa tai yleistä. Ei, aina taiteessa kerrottu ei välttämättä kulje yksi yhteen tulevan todellisuuden kanssa, mutta kuitenkin, jotakin alitajunta ehkä sittenkin tietää. Voi Onerva, saisinpa puhua tästä kanssasi! Kuunnella sinua! Kysyä mitä ajattelet. Mutta Mirdja, niin – Arellin ajatus ennustuksesta on pysähdyttävä, kirkastavakin.

Ja niin, myös sairaalassa sinä kirjoitit. Tämä teos ei kuitenkaan koostu niinkään kirjoituksistasi, vaikka niitäkin sivuilla vilahtelee (useilla kielillä, kyllä, sillä sinä osasit monia!). Keskiössä on juuri kuvataide – maalaukset ja piirrokset, joita vankeutesi aikana teit. Mäkelä sanoo näistä teoksista näin: ”Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.” Koitko? Niin, emme me tiedä etkä sinä kerro. Mutta tiedätkö – minä luulen, ettet sinä niin kovin syntinen ollut. Sinä olit vain edellä aikaasi, niin kuin suuret taiteilijat usein ovat. Tai ei, en tiedä onko se edes edellä olemista vai sittenkin jonkinlaista ajattomuutta, sielun alistumattomuutta ajan ja paikan kahleisiin.




- oma kuva / karmeliitti-nunnana -


Mutta maalaukset, niin. Niitä pohtii myös Mäkelä, mutta matkalle kuviisi vie ennen kaikkea Arell, joka kulkee teoksissasi ja etsii ja tutkii niiden olemusta. On kerta toisensa jälkeen toistuvia omakuvia, tuijottavia silmiä. Fantastisia kuvia ja naturalistisia. Joskus nunnan asusteita. Kärsimystä. Syytöstä. Dame sans merci ja sanojen monet merkitykset ja säteet. Välillä myös paperin täydeltä ihmiskasvoja. Sairaala-aiheita (voi niin, vapaus sen panssarilasisen ikkunan takana!). Kohtaamisia, toisen ihmisen kaipuuta. Karhu, joka polkee jalkoihinsa koko ihmiskunnan. Ja niin, lyijykynäpiirroksia ajalta jälkeen sairaalan: piirtämisesi jatkui loppuelämän.

Mäkelä kirjoittaa: ”L. Onerva on ehkä ollut vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta haltuun.” Minä lisäisin tähän vielä sen, että olkoon sinun muistosi voimaannuttava esikuva kaikille, jotka tahtovat tarttua omaan elämäänsä, tehdä siitä itsensä näköisen. Oi kyllä, sinusta on ihanteeksi, on!

Lopulta Madetoja kuoli, mutta sinun elämäsi jatkui. Sinä pääsit vapaaksi ja elit vielä kauan. Piirsit ja kirjoitit. Ja kyllä, sinä elit rohkean ja itsesi näköisen elämän, kokonaan! Tämäkin teos on jälleen yksi osoitus juuri siitä – on, sillä sinua ei lopulta nujertanut edes vankeus. Kiitos Onerva! Olet minulle taiteilijattarista rakkaimpia, ikuisesti ♥


**********


L. Onerva: Valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. 126 s. 
Minerva Kustannus 2004.


**********

PS. Tämä teos piirtää myös ensimmäisen ruksini Jonnan vastustamattomaan kirjankansibingoon: merkintä tulee kohtaan piirroskuva.


torstai 14. toukokuuta 2015

Kamarin juhlapäivä ja Onerva & Kallas & suklaa -arvonta



Tänään, 14.5.2015, tulee kuluneeksi kokonainen vuodenkierto siitä kun hahmottelin kamarini ensimmäiset sanat. Sellaisia itseään etsiviä ne olivat, hieman ihmetteleviä ja omaa ryhtymistään tutkiskelevia. Haparoivat kohti suuntaviivojaan ja tunnustelivat alkavaa matkaa. Kaikki ei ehkä ole mennyt aivan niin kuin alkuhämmennyksessäni ajattelin, mutta jotakin lienee silti suunnilleen toteutunutkin.


On siis juhlan hetki, kamarini syntymäpäivä!





Vuosi on ollut monella tavalla mielenkiintoinen. Se on avannut minulle kokonaan uuden maailman ja ravistellut myös ennakkoluulojani internetin virtuaalitodellisuuksia kohtaan. Ennen omaa kamariani en ollut juuri lukenutkaan kirjablogeja, joten minusta on tullut sekä kirjablogin kirjoittaja että toisten kirjablogien lukija koko lailla yhtä matkaa. Matkaa aloitellessani en ehkä siksikään osannut ajatella, että kohtaisin näin hienon ja rikkaan maailman kaikkine ihanine kirjanystävineen. Niin, kirjoitan toki jo kirjoittamisen ilosta, mutta kyllä: sanat ilahtuvat tullessaan luetuiksi ja kommentoiduiksi. Kiehtova vuorovaikutus laajenee kuitenkin myös kamarini seinien ulkopuolelle, sillä on aina avartavaa lukea myös toisten kirjoituksia ja päästä kurkistamaan paitsi toisiin kokemuksiin omakohtaisestikin koetuista kirjoista myös niihin tarinoihin ja maailmoihin, joiden äärelle ei ehkä muuten koskaan ehtisi tai muuten hakeutuisi. Usein lukupino myös jatkaa loputtoman keikkuvaa kasvuaan, mutta kasvakoon se vain: onhan huojuva pino toki suloisempi kuin olematon. Tuulet kyllä sitten ohjailevat lukupinossa oikeaan kerrokseen... 


Mutta niin, ensiksi tärkein:


Lämmin ja sydämellinen kiitos teille kaikille, jotka olette ottaneet uuden kirjanystävän lämpimästi vastaan, jaksaneet lukea ja kommentoida tursuilevia ja harhailevia kirjoituksiani ja kirjoittaneet omia innoittavia kirjoituksianne!

Olette ilo 



Monelle kirjabloggaajalle yksi bloggaamisen suurimmista riemuista on lukemisen ohella varmasti juuri luetusta kirjoittaminen (siksi kai me bloggaammekin!). Niin myös minulle. Kirjoittaminen paitsi syventää lukukokemusta myös ravitsee kirjoittamisen nälkää. Blogikirjoituksen kirjoittaminen on myös siinä mielessä helppoa, että siitä tulee melko nopeasti sen verran valmis, että siitä tohtii päästää irti. Toisaalta blogikirjoittaminen kyllä ”tuhlaa” rajallista aikaa, ja juuri tämä on omalla kohdallani myös tämän hienon harrastuksen kääntöpuoli: blogikirjoituksiin käytetty aika on aina pois muusta kirjoittamisesta ja elämästä. Oikeasti kirjoista kirjoittaminen tietysti antaa niin paljon, että tuhlaaminen on aivan vääränlainen sana. Uskon myös siihen, että kaikki kirjoittaminen ruokkii lopulta kirjoittamisen kokonaisuutta.

Tämä blogi on syntyhetkestään saakka kantanut alaotsikkoa ”ajatuksia kirjoista ja kirjoittamisesta”, sillä aloitellessani ajattelin, että kirjoittaisin enemmän myös kirjoittamispuuhieni tunnelmista. Jokunen kirjoitus aiheesta on syntynytkin, mutta keskiössä ovat silti olleet kirjat. Ehkä on ollut luontevampaa kirjoittaa toisten kirjoituksista kuin omista: ne omat viritelmät ovat lähinnä itselle olemassaolevia, enemmän tai vähemmän aktiivisia prosesseja, joista kirjoittaminen on kai sittenkin tuntunut jotenkin tarpeettomalta ja mukaankuulumattomalta ja ehkä hitusen nololtakin. Annan kuitenkin alaotsikkoni olla: tämä on edelleen sekä lukijan että kirjoittajan blogi, ja luultavasti se tulee näkymään ainakin satunnaisina kirjoittamisen puolelle eksyvinä harhailuina.

Niin, ehkä ensimmäinen vuosi on ollut jonkinlainen etsikkovuosi. Kamarini on etsinyt olemustaan, tunnustellut sitä minkälainen siitä tulisi. Tällainen se nyt sitten on: punertavainen, pitkäsanainen, ehkä hieman eksyilevä ja asiasta karkaileva. Valmis kamarini ei tietenkään edelleenkään ole enkä tiedä, millainen se on vuoden päästä, kahden, joskus... en tietysti sitäkään, onko sitä edes, sitten joskus. Ainakin toistaiseksi matkani kamarissani kuitenkin jatkuu – uusin, vielä tietymättömin askelin, joissa kuitenkin lienee paljon samaa kuin entisissä. Ja niin, ehkä myös hieman hidastuvin, sillä elämässä tapahtuu, mutta katsotaan. Kirjoittaminen on matkantekoa, täälläkin. Askeltamista ja pysähtelyä.


**********
 

Juhlapäivän kunniaksi kamarissa järjestetään tietenkin myös pieni arvonta (mallioppiminen on tehokasta!). Hieman pölyisten kirjojen lukija kun olen, päätin kohotella myös arvontaani kirjallisuushistorian aarteita – uusina ja kiiltävinä kappaleina tosin. Se, että näitä aarteita saa myös suoraan Adlibriksestä, on riemastuttavaa! Ja itse olen tietysti enemmän kuin mielelläni jakamassa klassikkolumoa eteenpäin :)

Arvon siis kahden suosikkikirjailijattareni ehkä keskeisimmät teokset, joista molemmista olen kirjoittanut myös tänne kamariini (nimeä napsauttamalla pääsee halutessaan lukemaan taannoisen kirjoituksen). Saattaa tietysti olla, että nämä jo hyvinkin monesta hyllystä löytyvät, mutta ehkäpä kirjan voi siinä tapauksessa antaa vaikka lahjaksi, jos arpaonni suosii... Teokset ovat pehmeäkantisia pokkareita ja uusina arvontaa varten hankittuja. Suluissa alkuperäinen ilmestymisvuosi.


Teokset ovat:


L. Onerva: Mirdja (1908)

ja

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)
 

Lisäksi arvon levyn tummaa suklaata lukuhetkiä sulostuttamaan.






Arvontaan ovat tervetulleita osallistumaan sekä rekisteröityneet lukijani että kaikki muutkin satunnaiset tai säännölliset piipahtelijat. Jokainen saa yhden arvan. Ilmoita osallistumisestasi kommentissa ja mainitse myös, haluatko osallistua sekä molempien kirjojen että suklaan arvontaan – näin saa mielihyvin menetellä, mutta pakkotuputusta tämä ei sentään ole, vaan myös valikointi sallitaan :) Jos sinulla ei ole blogia, josta löydän yhteystietosi, jätä myös sähköpostiosoitteesi mahdollista yhteydenottoani varten. Voittajien nimet kirjoittuvat myös kamarini seinälle, mutta lisäksi lähetän voittajille sähköpostia osoitetta udellakseni.

Osallistumisaikaa on keskiviikkoon 20.5. asti. Arvonta tapahtuu seuraavana päivänä, 21.5. – tuo päivä on kamarissani Mirdjan päivä, ensimmäisen ”oikean” kirjoitukseni eli juurikin Mirdjan mukaan. Askartelen arvoiksi mukavan vanhanaikaisia nimilappuja, joiden joukosta onnetarkäsinä toimivat kahdet lapsenkädet saavat kummatkin nostaa yhden. Suklaa-arvan nostan ehkä itse :)


Onnea arvontaan ja kiitos että olette täällä myös nyt


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äidin ajatuksia



Voisin rakastaa lapsiani kiihkeästi ja intohimoisesti, kuten rakastan kaikkea kiihkeästi, mihin kerran kiinnyn. Voisin itkeä ja kärsiä heidän tähtensä, ja iloita heidän kanssaan, niinkuin se ilo olisi omani. Mutta minä en ole niitä naisia, jotka voivat ikäänkuin täydelleen sulautua lapsiin ja unohtaa oman persoonallisuutensa. En voisi antaa itseäni kokonaan lapsille. Minulla kolkuttaisi silloin aina sydämessä kysymys: mihin olet jättänyt sen kipinän, jonka Jumala itse sytytti poveesi ja josta piti kasvaa suuri tuli?


Kyllä: siteeraan jälleen Aino Kallasta, suuresti ihailemaani intohimoista naista. Nämä sanat hän kirjoitti päiväkirjaansa toukokuussa 1901, hieman ennen kuin hänestä tuli äiti ensimmäisen kerran. Äitiys oli siis vasta edessä, mutta Kallas aavisti jo ne ristiriidat ja kipuilut, jotka siihen hänen kohdallaan liittyisivät – sen, että hän rakastaisi lapsiaan kiihkeästi mutta olisi kuitenkin kykenemätön sammuttamaan niitä toisia kipinöitä, jotka hänessä niin polttivat.

 

 Sanovat, että vaaleanpunainen neilikka on 
sekä äidin että naisen rakkauden symboli...


Nainen on liekkejä, kyllä. Lempeästi lepattavia ja intohimoisesti roihuavia. Ehkä toisinaan myös jotenkin salavihkaa kyteviä, hieman arvaamattomia. Ja kyllä, naisen on saatava olla se tuli, joksi hänet on tarkoitettu. Uskon, että myös lapsen on hyvä nähdä että äidillä on omat kipinänsä, ne jotka tekevät hänestä juuri hänet. Että kaikkein tärkeintä on tasapaino, se että on läsnä ja saatavilla mutta silti myös erillinen, liekehtivä persoonallisuus.

Niin, tänään on äitienpäivä. Juuri oikea päivä muistaa, että rakkaus lapsiin ja kaipuu kohti omia intohimoja on sittenkin mahdollinen yhtälö. Joskus kipeäkin, kyllä, mutta myös mahdollinen. Ehkäpä me äidit voimme sen kunniaksi tänäänkin paitsi rakastaa lapsiamme myös lukea kirjaa... tai kirjoittaa... tai... niin, mitä se sitten onkin, se kipinä.

Minusta tuntuu, että ilman äitiyttä en olisi minä. Äitinä oleminen on yksi keskeisimpiä minuuteni ulottuvuuksia, ehkäpä keskeisin. Lapseni ovat minulle elämäni lahjoista suurimmat, ja olen myös halunnut valita sen, että meillä on ollut aikaa ja hiljaisuutta. Kun lapseni olivat pienempiä, en halunnutkaan olla juuri muuta kuin äiti, annoin muiden liekkieni lepattaa hiljaa, odotella vuoroaan. Mutta niin, nyt lapseni ovat jo isompia (eivät onneksi vielä isoja!) ja myös ne hiljaiset liekit ovat ehkä alkaneet kasvaa... Sitä, millaisia roihuja niistä tulee, en ehkä vielä tiedä.

Ei, en olisi minä myöskään ilman kirjoja joita luen ja sanoja joita kirjoitan, ilman niitä unelmia joita minussa on, ilman sitä naiseuden kokonaisuutta joka olen. En olisi se äiti joka olen – se, joka on ehkä toisinaan hieman hajamielinen ja omissa maailmoissaan viipyvä ja joka on jo kauan aivan liian usein priorisoinut kirjat ja kirjoitukset ohi monien muiden puuhien (voi kyllä!), mutta myös se joka ehkä on, niin toivon, kyennyt jo välittämään lapsilleen joitakin tärkeitä ajatuksia elämästä ja maailmasta ja ennen kaikkea runsaasti rakkautta. Niin, sellainen äiti olen: loputtoman epätäydellinen, mutta ehkä sittenkin riittävä.

Äitiys on matka, kyllä. Ja se jatkuu, tämä rakas, haastava, onnellinen taival, ja askel askeleelta kasvaa myös äiti. Minä ajattelen, että se on rikkauksistani kallein – tämä ihana äitiyden lahja, joka hetki hetkeltä opettaa minulle elämää, lapsiani ja itseäni. Se on kipinä ja liekki, joka ruokkii myös niitä kaikkia muita tulia.

Toivotan kaikille äideille oikein hyvää äitienpäivää! Ja niin, myös kaikille isille ja lapsille, sillä ilman heitä ei äitiyttäkään olisi. Olkoon tämä päivä hyvällä tavalla roihahteleva, äitiyden ja naiseuden suloista paloa täynnä!

torstai 7. toukokuuta 2015

Etäisyyttä, kirjeitä ja mahdollisia oivalluksia


Käsikirjoitukseni, joka syksyllä hennot siivet väristen lennähti avaraan maailmaan, on saanut levätä näihin keväisiin päiviin asti, melkein. Olen kirjoittanut toisia tarinoita, en ehkä paljon mutta vähän, aihelmia jotka eivät ole osanneet päättää mikä niistä tahtoo olla ensin. Ne tai minä, niin. Olen kai ollut jonkinlaisessa välitilassa, etsiskellyt, tunnustellut. Tahtonut kirjoittaa niitä kaikkia mutta en sittenkään, toivonut kykeneväni valitsemaan ja syventymään. Ehkä olenkin kaivannut paluuta, jatkamista, uutta yritystä saada valmiiksi juuri se tietty tarina.

Tietenkin olen ajatellut myös tätä käsikirjoitustani hetkittäin, miettinyt mitä sille tahtoisin tehdä, toisinaan hieman vilkaissutkin. Miettinyt unohtaisinko sen, jatkaisinko eteenpäin vain toisten tarinoiden kanssa. Tuleeko siitä mitään? Voiko tulla? Nyt olen kuitenkin aloittanut sen alusta, tavallaan. Muuttanut ehkä jotakin, kokeillut ja tunnustellut.


Kirjoittajan hetki:
tulosteita, merkintöjä ja teetä...


Niin: käsikirjoitukseni matkasi syksyllä viiteen kustantamoon, joista tähän mennessä on vastannut kolme. Ensimmäinen kustantamo vastasi jo muutaman päivän päästä – hylkäyskirje oli päivätty suunnilleen käsikirjoituksen lähetyspäivää seuraavaksi päiväksi (kyllä: ajattelin, että käsikirjoituksen täytyy olla todella, todella huono ja että olin suotta tuhlannut kauniita metsiämme liian monen kopionipun verran – kolmen, koska kaksi lähetystä lähti sähköpostitse). Seuraava hylkäys saapui noin kuukauden ja sitä seuraava noin puolen vuoden kuluttua. Kaksi vastausta puuttuu yhä, mutta en odota ihmeitä. Luultavasti käsikirjoitukseni on hautautunut unohduksiin. Ehkä onkin hyvä niin.

Sillä ei, se ei ole valmis. Se on sekä liian tyhjä että liian täysi ja ennen kaikkea keskeneräinen. Mutta silti: siinä on tiettyjä elementtejä, joista pidän ja joiden parissa tahdon vielä jatkaa. Ja kyllä: etäisyys muuttaa katsetta, näyttää kirjoituksen haparoivuuden ja heikkoudet, mutta toisaalta se mihin siinä eniten uskoo pitää pintansa. Tuntuu, että haluan vielä etsiä tapaa sanoa sanottavani. Rakkautta, ehkä.

On ehkä paljonkin mitä siivota pois, korvata jollakin muulla. Juuri nyt ajattelen, että tärkeintä on kirkastaa itselleni tarinan sydämet, ne ytimet joiden vuoksi tahdon sen kertoa. Sitten keskittyä etsimään oikeita sanoja, rakenteita, ratkaisuja. Ehkä jotakin onkin jo löytymässä, ainakin kirjoittajanmieleni iloitsee mahdollisista oivalluksista, leikin jatkamisesta.

Ja kyllä: hylkäyskirjeiden saamiseen on liittynyt monenlaisia tunnetiloja. Epäkelpoisuutta ja häpeää (kirjaksi, tämäkö, suuruudenhulluutta), turhautumista ja halua vetäytyä (en osaa, en ikinä, mitä oikein kuvittelin), sisuuntumista, halua kirjoittaa paremmin ja osata ja onnistua (kyllä minä vielä) ja sitten – niin, myös välinpitämättömyyttä, jonkinlaista ohittamista (tunne siitä että ei, ei tässä ole koko totuus, mistään). Kaikkein eniten olen silti onnellinen siitä että uskalsin. 

Niin, silittelen itseäni hyvillä ajatuksilla ja kiitän tarttumisesta ja rohkeudesta, siitä että lopultakin olen tiellä jolle olen aina tahtonut astua: kirjoittamassa. Iloitsen matkasta. Välillä tarinat tarvitsevat myös taukoa, unohtumistakin, mutta sen jälkeen on ehkä taas niiden aika. Niin kuin nyt, juuri tämän tarinan.

Elämässä on hälyä, enimmäkseen hyvää. Ja hälyn keskeltä löytyy myös hiljaisia hetkiä, joina palata tarinaan. Maailmaan, jossa on valoa. Kohtaamisia. Kosketuksia. Kenties aavistus leijuvaa pölyä. En tiedä, tuleeko siitä edelleenkään valmista, mutta minun on koetettava vielä. Sana sanalta, lause lauseelta, katkelma katkelmalta. Aikaa se vie, maailman rakentaminen, mutta eihän minulla ole kiire. Ja ehkä sanojen rytmi hiljakseen kehittyy, niiden paino ja tuntu. Sekin, mitä ne sanovat. 


perjantai 1. toukokuuta 2015

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926)



”Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja ... niin ... ja ...
Ja rakkaudelle, täydensin rohkeasti. Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.


Kyllä: tietoinen ja tavoitteellinen hyppäys naisille suunnatun viihdekirjallisuuden puolelle! Vaikka tällainen kirjallisuus ei juuri tällä elämäni hetkellä olekaan lukuhalujeni keskiössä tai edes laitamilla, halusin ihan tahallisen tarkoituksellisesti käydä pientä kirjallisuuskeskustelua tämän viihdekirjallisuutemme klassikkohengettären, Hilja Valtosen (1897–1988), kanssa.



Kiitos kirjastolle!


Valtonen oli, kuten monet varmaan tietävätkin, kirjoittava opettaja. Hän toimi opettajana vuosikymmeniä ja kirjoitti päätoimensa ohella paitsi lukuisia romaaneita myös näytelmiä, novelleja ja pakinoita (tiedot kerrattu teoksen kansiliepeestä). Tämä nyt lukemani teos, päiväkirjamuotoon kirjoitettu Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926), oli hänen esikoisteoksensa, joka heti ilmestyessään oli huikea menestys ja kohosi myöhemmin myös viihdekirjallisuuden keskeiseksi klassikoksi. Teos on minulle tuttu jo taannoisista kirjallisuuden perusopinnoista, mutta kovin tarkkaan en sitä useiden vuosien etäisyydeltä enää aktiivisesti muistanut. Toki jotakin sen herttaisen vanhahtavasta tunnelmasta ja myös tietyistä viihdekirjallisuuden kaavoista oli tallentunut jonnekin muistini kerrostuneisiin sopukoihin ja nyt, uudella lukukerralla, se olikin jotenkin hyvin tuttu – ja uskoisin, että tämä tuttuus johtui yhtä lailla muistisopukoiden aktivoitumisesta kuin lajityypin tavanomaisista konventioista. Huomautan vielä, että olen kokenut kirjallisuushistoriallista mielenkiintoa palata tämän teoksen äärelle jo hyvän aikaa, mutta saattaa olla, että blogimaailmassamme hiljattain kukoistanut kirjallisuuskeskustelu antoi tämän lukemiselle nyt sen ratkaisevasti liikahduttavan sysäyksen... 


Niin:
 
Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan ”laillista” ikää vanhempi.


Eipä ei, mutta Liisa Harju on sellainen silti, nuori ja iloinen. Teoksen juonikuvio on pääpiirteissään tämä: juuri laillisen iän saavuttanut savolaisneito Liisa lähtee tekemään ensimmäistä opettajanpestiään Pohjanmaalle. Selkkauksia tulee luonnollisesti jo heimoeroista, mutta ennen kaikkea tietysti seudun tavoitellusta poikamiehestä. Sankarittarellahan on luonnollisesti mitä hurmaavin hymy, jolla hän valloittaa miehen jos toisenkin. Mikään hepsankeikka hän ei kuitenkaan ole, vaikka välillä vähän keikisteleekin – hänen sydämensä on uskollinen vain yhdelle, sille omalle ihanalle prinssille, joka kuitenkin pysyy poissa niin että sydäntä särkee...

Tietenkin Liisa on aitoon sankaritartapaan myös sopivan sähäkkä ja itsepäinen, omista oikeuksistaan tarmokkaasti kiinnipitävä ja itsenäinen nainen, jota eivät edes itsetietoiset pohjalaiset lannista. Liisa on siis hyvä ja kunniallinen, mutta ei liian kiltti. Kun saduista vielä lainautuu paitsi pelastava prinssi myös ilkeä äitipuoli, joka ei tytärpuolensa arvoa juuri ymmärrä mutta tulee samalla opettaneeksi tälle omien puolien pitämistä, saadaan aikaiseksi oikein soma viihdekirjallinen neitonen. Niin, Liisa on kaikin puolin oikein mallikelpoinen nuori nainen, jolla ovat omanarvontunto ja siveellinen puhtaus esimerkinomaisesti kohdallaan.

Erinomaisesti sankaritarta kuvastavat mm. hänen tunnelmansa ensimmäisen työpäivän aamuna. Nuoren opettajattaren sielussa kuplii silloin keitos, jossa litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Tällä sopalla hän tuntuukin sitten pärjäävän melko mukavasti – sekä työssään että elämässään muutenkin.

Kepeän tarinoinnin lomassa annetaan toki myös pikkuisen satikutia ihmisten loputtomalle tärkeilylle sekä mm. sille, kuinka paremman väen tyttärillä on aikaa lepäillä kotona kun taas vähemmän varakkaiden on lähdettävä hankkimaan leipäänsä. Köyhimmästä päästä ei Liisankaan lapsuudenkoti silti ole, ja hän saakin tunnustaa itselleen myös oman ennakkoluuloisuutensa, kun huomaa suhtautuneensa köyhempään ja sivistymättömämpään työtoveriinsa ylemmyydentuntoisesti: Liisalle opettajanpaikka on vain välttämätön porras parempaan, kun taas Rauhalle se on ihannoitu, korkea päämäärä.

Osasensa saa siveyskeskustelukin, kun kylillä keikistelee myös tyttöjä, jotka eivät suutahda suukkosesta. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan. Luonnollisesti arvaamme, kumpaa sorttia on sankarittaremme. Tässä kohtaa on myös huomattava sanojen mielenkiintoisesti muuttuva semantiikka: teos on vuodelta 1926, eikä kaikilla sanoilla välttämättä ole aivan samaa merkitystä kuin nykyään :)

Tottakai Nuoren opettajattaren varaventtiili on hyvin kepeä. Se on kuitenkin myös jotenkin suloinen: siinä on oman aikansa kirkaskatseista suloa ja tiettyä somaa viattomuutta, mikä tekee lukukokemuksesta myös lempeän ja omalla tavallaan viehättävänkin aikamatkan. Teos kantaa omaa aikaansa niin sanavalinnoissaan ja miljöissään kuin tarinansa suloisessa puhtoisuudessa. Ja niin, siinäkin, että teoksen hurjimpia ilmauksia ovat suudelma ja kuherrella, on jotakin aika söpöä.

Lajityyppinsä klassikkona teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus on aina (tai ainakin hyvin kauan) ollut yhden sijasta monta. Viihdekirjallisuus on kuulunut myös entisiin aikoihin ja kerännyt ajan mittaan oman klassikkonsa. Itse tunnen tätä lajityyppiä kokonaisuudessaan kehnohkosti mutta sentään sen verran, että rohkenen sanoa Valtosen ansaitsevan paikkansa oman lajinsa raikkaana hengettärenä. Hänen kielensä on elävää, hauskaa ja vivahteikasta ja tarinan pyörittely mitä suloisinta ja turvallisinta. Valtonen on selkeästi halunnut kirjoittaa nimenomaan laadukasta viihdettä ja omassa lajityypissään hän kyllä toden totta loistaa, edelleenkin.

Suuria syvyyksiä ja taiteellisia taivaita hänen teoksensa ei tietenkään tarjoa, mutta ei se ole sen tarkoituskaan. Niille, jotka pitävät kepeästä, suloisesta ja harmittoman leppoisasta kirjallisuudesta, suosittelen tätä vaikka kesäiseen riippumattoon: pörriäisten puuhastelu, kesän tuoksut ja Varaventtiili saattavat olla lyömätön yhdistelmä (muista myös jäätelö ja mansikat). Muutkin voivat halutessaan tehdä tämän äärellä pienen kiehtovan tutkimusretken viihdekirjallisuuden historiaan, mutta tähdennän että kyynisyys ja tietty (korkea)kirjallinen vaateliaisuus on hyvä jättää matkasta pois: Valtonen ansaitsee tulla luetuksi nimenomaan oman lajityyppinsä lentäväsanaisena taiturina.

Oma kokemukseni teoksen äärellä oli soma, kepeä ja harmiton. En ole hurmioitunut, mutta en hermostunutkaan. Niin, meillä oli oikeastaan aika mukava kirjallinen tuokio, Hiljalla ja minulla. Hilja muistutteli ilakoivaan tapaansa, että myös viihdekirjallisuudella on omanlaisensa ansiot ja että myös sen puolella saattaa olla hyvinkin näppäriä sanasähikäisiä. Enkä minäkään tällä kertaa alkanut tehdä asioista vaikeita, vaan muistuttelin itseäni valintani tietoisuudesta ja tarkoituksellisuudesta. Aivan heti en toista Valtosen teosta varmastikaan silti lue. Jos kepeän viihteen nälkä kuitenkin taas jonakin päivänä yllättäen iskee (eihän sitä koskaan tiedä!), Valtonen saattaa raikasta ajankuvaa välittäessään olla minullekin oiva valinta. Lopuksi vielä pieni hersyttelevä sitaatti:


Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, 
joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.


Toivotan tämän kepeäniloisen klassikon myötä myös oikein hyvää Vapun päivän iltaa sekä ihanaa alkavaa toukokuuta!