lauantai 19. maaliskuuta 2016

Taiteilijatar Minna Canth: Agnes (1892)






Minna Canth 19.3.1844 - 12.5.1897.

Kuva Wikimedia Commons,
alkuperäisotos todennäköisesti Victor Barsokevitschin ateljee.


*****


Aloitan päivänsankaritarkirjoitukseni siteeraamalla hieman Helle Kannilaa:

 
Minna Canth kuuluu Suomen kulttuurihistorian merkittävimpiin, monipuolisimmin ja voimakkaimmin vaikuttaneisiin persoonallisuuksiin. Monia on jälkeenpäin häneen verrattu, mutta aina vain joltakin puolelta. Ei ole toista, joka hänen laillaan yhtaikaa olisi ollut uusia uria uria aukova kaunokirjailija, ulkomaisten kulttuurivirtausten välittäjä ja huomattava yhteiskunnallinen reformaattori, hoitipa hän sen ohella suurta kauppaliikettä ja seitsemän lapsen perhettä. Aika ajoin tämä monipuolisuus on ollut Minna Canthin jälkimaineelle suorastaan haitaksi, varsinkin on kirjailija ja taiteilija pyrkinyt jäämään sosiaalisen uudistajan varjoon. Mutta mitä pitemmästä perspektiivistä hänen elämäntyötään kokonaisuutena tarkastelee, sitä selvemmäksi käy, että hän kuitenkin ennen muuta oli kirjailija ja että hänen merkitystään Suomen kansalliskirjallisuuden eräässä kehitysvaiheessa tuskin voi yliarvioida. Minna Canthin parhailla teoksilla on myös muu kuin historiallinen arvo, niillä on edelleen jokaiselle lukijalle paljon annettavaa ja näyttämöllä esitettyinä hänen draamansa tenhoavat jatkuvasti.


Siteeraus on peräisin Minna Canthin vuonna 1957 ilmestyneiden Valittujen teosten esipuheesta.
Ja enpä voi näiden Kannilan sanojen äärellä muuta kuin nyökytellä: Minna Canth on kirjailijatar, jonka muisto ja luomisvoima kantaa aina tähän päivään asti, ehkäpä myös pitkälle tulevaan. Ja kyllä, lämmittää ihanasti ajatella, että kirjastohengetär Kannila ajatteli näin jo tuolloin taannoin!

Kuten myös Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestyneestä uudesta elämäkerrasta Herkkä, hellä,  hehkuvainen (2014) muistamme, Canthia on perinteisesti haluttu ahtaa vain naisasianaisen ja yhteiskunnallisen kannanottajan muottiin, vaikka hän oli todellisuudessa myös paljon muuta:
muun muassa ihmismielen tarkkanäköinen havainnoija ja – kyllä vain – ihan oikea herkkäsieluinen taiteilijatar. Hän oli nainen, jossa taide, tarkkanäköisyys ja rohkeus kohtasivat.


*****


Tänä vuonna päätin juhlistaa Canthin lähestyvää merkkipäivää avaamalla Valitut teokset sivulta 309, josta alkaa kertomus nimeltä Agnes (1892). Niin annoin itseni matkata aikaan, jossa Canth istui salonkinsa nurkkauksessa ja kirjoitti 1800-luvun naistaiteilijan palolla (oi, kyllä vain, minä olin siellä, näin hetkittäin miettiväisiksi kurtistuvat kulmat ja taas lentävän kynän, senkin miten joku sitten tuli ja kirjoittaminen taas hetkeksi taukosi). Ja jo ensimmäisiä rivejä lukiessani ajattelin, taas, mikä sanataiteilija Canth olikaan – sekä omana aikanaan että yhä vielä. Agnesin kerronta on hyvin kaunista ja sisältö ihmismielen kokoista.


***** 


Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. 
Eroitus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

Mitä Agnesissa siis tapahtuu? Kerronko? Hieman vain? Vaikka vain sen, että on nuoruudenaikaiset koulutoverit, kaksi tyttöä, ja myöhempi aikuisuus. Sen, että on kovin erilaiset elämät: toinen maailmaa nähnyt kaunotar, toinen kotoinen pumpulimekkoinen äiti. Ja tiedättehän:

Ei kukaan voi olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla.
Joko toinen, taikka toinen.

Sen, että toisella on maailmannaisen viileys, toisella (lapsekas?) kyky tuntea. 
Senkin, että kohtaaminen tuo mukanaan ehkä väistämättömiä mielialoja ja juonenkäänteitä.

Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, 
jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

Entä kerronta? Niin, sanojen soljuvuutta ja ajatonta ihmisenä olemista.
Taidokkaasti aseteltu minäkertoja, jonka läpi kaikki välittyy, myös kaikki se minkä toinen sanoi.
Taiteilijattaren sanoja ja niin tarkkoja havaintoja ihmismielen kuohuista.

Agnes ja Liisi. Liisi ja Agnes. Kaksi naista: niin erilaista, niin ajatonta.

(Ja niin, ehkä myös hieman ennalta-arvattavuutta. Mutta vain siksi, että uuden vuosituhannen lukija on lukenut jo liian monta kertomusta ollakseen helppo yllätettävä. Ja sitä paitsi, ehkä hänkin yllättyy silti...)


*****


Rakas Minna!

Tervehdys sinulle sinne pilvien päälle. Toivottavasti sinulla on siellä kupillinen hyvää kahvia ja reilu palanen makeaa kakkua. Näet kai, että täällä alhaalla liehuu sinun kunniaksesi lippu.
Ajattele miten kiehtovaa on, että maailma muistaa sinut yhä.
On ihmisiä, joiden henki elää läpi vaihtuvan ajan, ja sinä olet yksi niistä.

Ja tiedätkö, minä luulen että sinä olet – edelleen – aika monelle myös tärkeä esikuva: olit kirjoittava nainen jo silloin, kun sellaisia ei vielä juuri ollut (tai kun heistä ei ainakaan vielä juuri tiedetty, ehkä pöytälaatikoita sentään silloinkin oli, ainakin toisilla...).

Ja kuule, minä täällä en taidakaan laittaa Valittuja teoksiasi vielä takaisin hyllyyn,
vaan viipyilen vielä niiden sivuilla. Saattaa olla, että päivän mittaan minäkin vielä myös kirjoitan.
Siksi, että tahdon, ja siksi, että on sinun päiväsi.

Kiitos sinulle, tienraivaajatar ♥




2 kommenttia:

  1. Voi miten inspiroiva kirjoitus. Kiitos Katja. Minna Canthista otetut valokuvat on muuten loistavia. Niissä on paljon tahtoa. Sellaista, että tästä minä menen, enkä kysy saanko mennä.

    En ole vieläkään lukenut tuota Maijalan kirjaa, kun minua hieman häiritsee se ajatus, jonka olen sen suhteen päähäni muodostanut. Nimittäin, että hän haluaa kumota aiemmat elämäkerrat ja esittää isomman/oikeamman totuuden Canthista. No, katsotaan, ehkä sen vielä joskus luen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos. Sinun Minnan päivän kirjoituksesi oli todella hieno, ajattelen sitä suurella lämmöllä. Ja todellakin, Minnan kuvat ovat tahtoa täynnä. Hän oli upea, esimerkillinen nainen, monella tavalla.

      Kyllä tuo Maijalan kirja kannattaa varmasti lukea. Omasta lukemisestani on nyt pari vuotta aikaa, mutta muistelen, että Maijala tuo aikaisempaan Canth-tutkimukseen ennen kaikkea lisää. Tietysti siinä ne vanhat näkemykset sitten samalla vähän tuulettuvatkin, ja kukin lukija omalla kohdallaan päättänee että liikaako vai sopivasti.

      Itse ajattelen, että Canthista puhuttaessa on ehdottomasti muistettava yhteiskunnallisuus ja epäkohtien esiintuomisen rohkeus, mutta myös taiteilijuus, psykologinen tarkkanäköisyys ja esim. ilmaisun herkkyys. Minna ei ollut yksi vaan monta. Ihana, ihana Minna <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!