Kevättaivas ja kukkakimppuja

Miten kaunis onkaan tuo kirkas kevättaivas, joka näinä päivinä minua katsoo. Kyllä, huomaan että olen taivaan lumoissa: aloitan sillä jo toisen kamarikirjoituksen tällä viikolla... Jotenkin se saa tahtomaan itsestään kirjoittamista, sitä että se tulisi sanoihin tallennetuksi, sanoissa muistetuksi. Tekisi mieli katsella taivasta takaisin kaiken aikaa, unohtaa kaikki mitä olen tekemässä ja etsiä sille runollisia sanoja. Mikä tässä keväässä saa minut niin rakastamaan tuota taivasta? Minut, hämäräisen? On sellainen olo, että maailmassa on niin paljon kaunista että sen päälle sopiikin sataa valoa. 

Jos tulevan viikonlopun tuuliin sopii, kirjoitan menneen viikonlopun ihanasta kirjasta. Jos tuulet pitävät toisaalla, kirjoitan siitä myöhemmin. Arvelen, että kirjasta kirjoittaminen tulee olemaan läheistä sukua sen lukemiselle: sydäntä kipristelevää.

Ja niin, taas olen ostanut kukkia... Kimpun punaisia neilikoita ja toisen, jossa on valkoisia krysanteemeja ja vaaleanpunaisia gerberoita. Minusta on viime vuosina jotenkin vahingossa tullut leikkokukkahullu. Välillä kyllä kiukuttelen itselleni: tuontikukkia, turhuutta, maailma tuhoutuu koska minä olen niin holtiton, esteetikko muka, ja viikon kukkarahat voisi kyllä antaa myös maailman nälkäänäkeville... Sitten taas muistan, että ihmisellä saa ja pitää olla kohtuullisessa määrin myös kaunista turhuutta. Sitäpaitsi: olen kokemusperäisesti itselleni todistanut, että kukkien kauneus lisää toiveikkuutta, luottamusta ja mielen ja maailman valoa. Voidaanko siis enää puhua turhuudesta? Ehkä kukat ovatkin kaunista välttämättömyyttä?

 Kevättaivaan valoa, kukkien hellivää kauneutta ja lempeää lähestyvää viikonloppua ♥