tiistai 4. lokakuuta 2016

Kertomuksen rauhattomuutta tai sittenkin rauhaa






On kertomus joka ei anna rauhaa. Ei, vaikka on ollut aikoja joina olen ajatellut että sen aika on ohi, että on parasta antaa sen unohtua pöytälaatikkoon ja mennä eteenpäin, keskittyä muuhun. Kertomus, jonka maailmaa on pakko edelleen rakentaa, vaikka toisia kertomuksia maailmoineen on rakentunut ja rakentuu sen rinnalle. En tiedä, onko se silti lopulta vain sormiharjoitelma, jolla etsin yhtä tapaani kirjoittaa, ehkä on ja jos, niin sitten on. Kuitenkin tuntuu, että jos en vielä etsi sen mahdollisuuksia, teen sille väärin. Ja samalla myös itselleni.

Ajan mukana kertomus muuttuu, tietenkin. Ensin se kasvaa, saa ensimmäisen hahmon. Sitten muuttuu ja muokkautuu, etsii ydintään, ehkä useammankin kerran. Saattaa ehkä olla niinkin, että hiljalleen siitä tulee eri kertomus kuin se alun perin oli, tai ehkä vähän eri ja vähän sama, jotakin jää pois ja jotakin tulee tilalle ja silti jotakin myös pysyy, enemmän tai vähemmän. Toivon, että kertomus ainakin syvenee, kypsyy, täsmentyy.

Oman tekstin arvioiminen on aina niin mahdotonta tai ainakin vaikeaa, eikö olekin, sen läpi ei näe, ei voi tietää miltä se näyttää toisten silmissä, mitä se antaa, antaako mitään. Kuitenkin on ehkä tärkeintä muistaa, että kirjoittamisen pitää antaa jotakin myös – tai ennen kaikkea – itselle. Jos käsikirjoituksessa ei ole mitään, mikä puhuttelee myös lukijaa, siitä ei tietenkään tule kirjaa. Ei ehkä muutenkaan, mutta ei ainakaan silloin. En silti usko, että on mahdollista tai hyväkään kirjoittaa vain lukijalle. On kirjoitettava myös itselle ja itseä varten, siten että kirjoittaminen tuntuu omalta ja itselle oikealta. Siksikin muistutan itseäni siitä, että tämän kertomuksen kirjoittaminen on joka tapauksessa opettanut minulle paljon, se on ollut yksi tärkeä matka kirjoittamiseen, siihen miten minä ehkä voin kirjoittaa, ja niin, se on ollut juuri sitä, kirjoittamista, eikä se ole vähän.

Tänään ajattelen, että minun kirjoittamiseni on ehkä sekä hidasta että nopeaa ja sekä vaikeaa että vaivatonta, ja että sellaisena se on kenties sekä juuri minun kirjoittamistani että kirjoittamista yleensä. Ajattelen sitäkin, että se, miten kertomukseni aiheuttaa minuun tiettyä rauhattomuutta, merkitsee sittenkin samalla myös jonkinlaista rauhaa – sitä, että kun kävelee yhtäkkiä koleaksi muuttuneessa tuulessa, sisällä kuplii jotakin lämmintä, ja huomaa hymyilevänsä, koska lehtiä repivä syksy on mahdollisuuksien aikaa.

4 kommenttia:

  1. Voi Katja, kuinka taidokkaasti ja sisältäpäin kuvaat kertomusta ja sen kirjoittamista. Luin tekstisi kolmeen kertaan aina välillä pysähtyen ja aivan hiljaisena nyökytellen; kiitos. Kertomus, joka tulee sisältäpäin ja kasvaa mukanasi, luo rauhattomuutta ja rauhoittaa aiheuttaen lämmintä kuplintaa, on taatusti aito kertomus jostain Sinulle tärkeästä, jokaa vaatii saada tulla ulos. Vain Sinä voit luoda kertomuksesi, omanlaisesi ja vain sellaisena se voi tavoittaa lukijansa. Onnea matkaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takkutukka ihanasta kommentistasi, joka hellivästi lämmittää syysiltaani. Kyllä se vähän sellainen vaativainen kertomus tosiaan on, ei nähtävästi anna minulle rauhaa ennen kuin olen koettanut saada sen sellaiseksi, että se puolestaan voi ehkä koetella siipiään. Lämmin ajatus sinulle <3

      Poista
  2. Katja, tekstisi virtaa kuin hengitys!

    Luova työ on varmasti hyvin usein tuota; muokkaamista, etsimistä, ytimen kirkastamista... Sitten - joskus pitkänkin ajan kuluttua - työ löytää oman muotonsa, kirkkautensa ja tiensä. Uskon, että tarinasi löytää tien tulla 'omaksi itsekseen', onhan sillä matkassaan oiva kumppani, sinä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kaisa Reetta kauniista sanoistasi. Luova työ on kiehtovaa ja vähän merkillistäkin (niin kuin varmasti monin tavoin tiedät), se saa mielen rönsyilemään ja toisaalta keskittymään, löytyy polkuja joille lähteä ja jotka johtavat jonnekin josta ei ehkä vielä tiedä. Ja joskus tulee valmista, joskus ei, mutta aina siitä ehkä silti saa jotakin. Sydän sinulle <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!