maanantai 14. elokuuta 2017

Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1






Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

lauantai 12. elokuuta 2017

Retrospektiivistä metahuttua

 


Muutin tässä kamariin taas palaillessani kirjoitusteni fonttikokoa hieman isommaksi, sillä kyllä vaan tuo näkökin vuosien mittaan sen verran tihrustuu, että kivempi on katsella vähän suurempia kirjaimia. Suurentamismuutoksen myötä tekstien asetteluissa tapahtui sitten tietysti kaikenlaista kummaa (mitäs käytän keskitystä ym. hankalaa), ja tuli tarve käydä vanhoja kirjoituksia läpi, koska niin, voihan olla, että joku piipahtelija taas joskus eksyy lukemaan jotakin ikivanhaa kirjoitusta, eikä sitten ole ollenkaan kivaa, jos rivit menevät miten sattuu. Huooh, ajattelin ensin, kamala homma, mutta pian puuha alkoi tuntua myös hauskalta aikamatkalta kamarini muutamavuotiseen historiaan ja oikeastaan myös aika sopivalta askareelta näin palaamisen hetkinä. Tietenkään en kirjoituksiani jaksanut juuri läpi lukea, eikä sille toki näin asetteluja korjatessa ollut tarvettakaan, mutta jo ihan vaan tuo kirjoitusten selaaminen taaksepäin toimi tosiaan aika hauskana – joskin paikoin myös vähän nolostuttavana – retrospektiona kamariini kertyneisiin kirjoituksiin ja hetkiin.

Monenlaisia tunteita tämä selailu herätteli: iloa, lämpöä, kaihoa ja niin, vähän sellaista hienoista häpeääkin tai jos nyt ei ihan häpeää, niin sellaista puolipunastunutta puhahtelua ainakin.

Iloa ja lämpöä herättivät muun muassa muistot siitä, miten mukavaa ja tärkeääkin monia näistä kirjoituksista on ollut kirjoitella sekä se, miten kovasti sitä onkaan aina ilahtunut kaikista ihanista, kauniista, keskustelevista kommenteista, joita te lukijat olette tänne piipahdellessanne jättäneet. Kyllä vaan (blogi)kirjoittamisen sokeri ja kaneli ja kardemumma on juuri tuo yhteyden mahdollisuus, jos se kirjoittaminen itsessään onkin sitten vaikka se kohoava pullataikina. Paremmalta maistuu paistunut pulla, kun on sokeria ja kanelia ja kardemummaa mukana.

Vastaan tuli myös monia erilaisia blogeissa kiertäneitä tunnustuksia ja/tai haasteita, jotka ovat täällä kamarissakin ihanasti lämmittäneet ja/tai toimineet ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta hauskoina kevennyksinä. Lukuhaasteiden suhteen olen surkea nahjus, mutta nuo muut kiertävät haasteet ovat tosiaan moneen kertaan piristäneet ja ilahduttaneet. Viime vuonna naistenpäivän tienoilla tartuin myös Tarukirjan Margitin matkaanlaittamaan, kerrassaan mainioon Naisten aakkoset -haasteeseen, jota aion tänne nyt taas palailtuani jatkaa, vaikka ihan jokaista aakkosta en varmaan onnistukaan täyttämään (miksi lienee, mutta monet loppupään aakkoset ovat paljon vaikeampia kuin alkupään).

Ja niin, ehkä sitä väistämättäkin taaksepäin silmäillessään tuntee tässäkin kohtaa myös tiettyä kaihoa. Vuodet vierivät ja hetkiä jää taakse, koko ajan, eikä seuraava hetki koskaan ole ihan samanlainen kuin edellinen. Hyväkin niin, tietenkin, mutta hetkien kiitävyys on silti aina myös haikeaa. Näihin noin kolmeen vuoteen, joina olen täällä (vaikkakin välillä epätahtisesti) kirjoitellut, on tietenkin mahtunut paljon ja monenlaista niin lukemisen, kirjoittamisen kuin muunkin elämän saralla. Jotakin jää aina väistämättä taakse, mutta samalla on sitten koko avoin tulevaisuus edessä.

Ja se hienoinen häpeä, niin, tai ainakin nyt sitten se hento punastelu... Hohhoijaa. Kirjoittaminen on, kuten todettua, ollut mukavaa ja tärkeää, mutta varmasti on myös tullut kirjoitettua monia sellaisia kirjoituksia, jotka hyvin voisi luutia kokonaan pois ilman että maailmankaikkeuden informaatiotulva siinä mitään menettäisi, mutta olkoot nyt mukana taipaleen askeleina. Luultavasti tuollaisia kirjoituksia syntyy sitä paitsi edelleen, eipä siitä kai mihinkään pääse jos kerran kirjoittaa. Ja juu, ainakin jokuset hihkumiset, koruilut ja kömpelyydet samoin kuin jos jonkinlaiset joutavat lörpöttelyt ja jaarittelut olisin varmaan voinut jättää väliin, mutta haa, näinpä sitä, omia kirjoituksiaan pienen ajallisen etäisyyden takaa silmäillessään, tunnistaa joskus kyllä aika kirkkaastikin omat kirjoittajan perisyntinsä. Otetaanpas siis punastelut oppimisen kannalta, vaikka niin, saattaa tietysti olla jokseenkin turhaa toiveajattelua luulla, että näistä armaista synneistään irti pääsisi ;) Mutta mitäpä sitä siitäkään, eikös syntinen ihminen ole sentään ihmisempi kuin synnitön.

Tietenkin huomasin myös sen, minkä (myös) toki muutenkin hyvin tiedän: tuulisen ja vähän oikuttelevan bloggaajanolemukseni. Jo useamman kerran olen kertonut kamarini hiljenevän ainakin toistaiseksi tai sitten taukoja on tullut omia aikojaan, ja nyt sitten oli tuokin yritys aloittaa ihan uutta. Ehkä bloggaajanpäässäni on jonkinlainen epävakaa virtanappi? Tietysti on myös niin, että elämä on eri hetkinä hieman erilaista ja eri asiat ovat eri hetkinä eri tavalla keskiössä, ja ihan vaan sitten niinkin, että aina ei blogikaan yksinkertaisesti jaksa innostaa. Mutta harrastuksen äärellä kun nyt kumminkin ollaan, niin ehkäpä sitä saa juuri näin tuulinen ollakin – pitää taukoja tarvittaessa ja poikkeilla vaikka vähän sivupoluillekin ja palata sitten aikanaan taas uudella innolla jos siltä tuntuu. Niin että jos nyt ei sentään rakkaasta harrastuksestaan migreeniä repisi, sitä sorttia kun riittää välillä ihan riittämiin muutenkin.

Tällainen retrospektiivinen katsaus siis tällä kertaa – ja juu, tuli nyt sitten taas tätä metahuttua, mutta on tällä kai ainakin hyvä vähän sormenpäitään lämmitellä jos nyt muuten sitä joutavaa jaarittelua taas onkin :) Ja nyt sitten eteenpäin taas, askel kerrallaan!

PS. Huomasin muuten sellaisenkin jutun, että jos vaihdan selainta, niin kaikki kivat hymyni muuttuvat ties miksi ihme kenkuroiksi. Huooh, tähänkin. Mutta siis: jos näet täällä kamarikirjoitusten lomassa kaiken maailman kummallisia kenkuroita, niin siinä kohtaa on todennäköisesti sinulle hymy :)

torstai 10. elokuuta 2017

Paluu, sittenkin


Paul Hoecker: Abend, 1897.


Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.

Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin, jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa. 

Joskus täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.

Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.

Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.

Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?

Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥


lauantai 6. toukokuuta 2017

Uutta kohti eli kiitos ja tervetuloa





 


Joskus tekee mieli karistaa pölyt jaloista. Tai käsistä. Laittaa vanhat kannet kiinni ja avata uudet. Tuntuu siltä, että on hyvä aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, avata ihan uusi valkea vihko ja katsoa mitä siihen kirjoittuu. Minulla on nyt sellainen olo. Tai on ollut jo pitempäänkin, mutta asioita hitaahkosti prosessoivana taidan tarvita kaikelle tietyn käsittely- ja toimeenpanoajan :) Nyt, uuden kevään myötä, olen valmis ymmärtämään, että aika tosiaan tulee joskus täyteen. Että joskus on aika luopua ja tehdä tilaa uudelle.

Kuten jo usein olen sanonut, tämä pieni kamarini on ollut minulle monella tavalla rakas ja tärkeä kirjoittamisen paikka. Luopumiseen liittyy siksi myös haikeutta ja kaihoa, mutta minusta tuntuu nyt kuitenkin eniten juuri siltä, että minun on jo aika mennä eteenpäin, aloittaa uutta. Kaipaan uutta valkeaa paperia, alusta aloittamisen tuntua. Niinpä annan kamarini ainakin toistaiseksi uinahtaa ja siirryn näiden kamarikirjoitusteni sijaan piirtelemään käsivarapiirroksia.

Ajatus uudesta blogista on kypsynyt hiljakseen ja on edelleenkin vasta nupullaan. Luulisin, että sen on tarkoitus toimia ainakin sellaisena tarkemmin määrittelemättömänä luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen paikkana – paikkana, jossa kirjoitusteni sisältöä liiaksi rajaamatta voin piirrellä ihan vain sattumanvaraisia hahmotelmia sen mukaan kuin milloinkin tuntuu. Kirjallisuudesta toki sielläkin kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja ehkä kirjoittamisestakin (mihinkäs sitä kissa karvoistaan ja kirjaihminen kirjoistaan ja kirjoitelmistaan), mutta sivut saavat olla avoimet myös kaikille muille mietteille. Uusi blogini saa siis etsiä profiiliaan omaan tahtiinsa tai olla vaikka profiloitumatta ollenkaan, olla vaikka vain sellainen sekalaisten mielenliikahdusten hautomo. (Toisaalta saattaa olla niinkin, että uusi blogi tulee olemaan hyvinkin samantapainen kuin vanha, ja että se palvelee lähinnä tarvettani hengittää hetken aikaa uuden, puhtaan vihkosen viekoittelevaa tuoksua :))

En siis taida osata sanoa, minkälaisia hahmotelmia tuohon uuteen luonnoslehtiööni lopulta piirtelen, mutta jos kaikesta tästä epämääräisyydestä huolimatta tuntuu, että haluat seurata mukana, olet mitä lämpimimmin tervetullut luonnostelmiani seurailemaan. Täällä ne siis ovat, käsivarapiirrokseni. Joka tapauksessa kiitän sinua tähän astisesta, olet lukijanani ollut minulle ilo ja yksi tärkeä syy näitä kirjoituksiani kirjoitella ♥ Vaan nyt, kevättuulta päin!

PS. Kamarinikaan ei ainakaan toistaiseksi häviä minnekään, vaan pidän ovet vielä auki sekä itseäni että muita mahdollisia piipahtelijoita varten. Katsotaan sitten, tuleeko aikanaan halu tänne palata tai toisaalta haihduttaa nämä sivut tuuleen (tai ainakin jonnekin yksityisten arkistojen pölyisiin hämäriin) :)


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Uudessa kodissa





Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan. 
Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä. 
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu. 

On myös huone, joka on minun.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli. 
Virginia hymyilee ja minä.

On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka mattoja.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia. 
On elämää, joka on etsiytynyt paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä. 

Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti ei ole koti.
 On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet. 

Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.
 

***

Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista. Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa myös kirjajutun? Maltan?

Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka hiljainen olen ollutkin. 
Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle, valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen – sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on vain hiljaisuus ja suru. 


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: M




 

- Margaret Mitchellin upea eepos,
jonka luin viimeksi pari vuotta sitten joulun aikaan -

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella M ja mikäs sen mainiompaa, maaliskuussa kun jo ollaan. Maaliskuu merkitsee muuten myös naisten aakkosten vuosipäivää, sillä Tarukirjan Margit laittoi tämän mainion haasteen matkaan juuri viime vuoden maaliskuussa, naistenpäivänä. 
Ihan tälle päivälle juhlapäivä ei siis osu, mutta melkein :)

Minäkin, armoton haastenahjus, innostuin tästä hienosta haasteesta heti ja hurmoksissani pyöräytin A-naisistani hieman ruuhkaisenkin vastauslitanian – itseni tuntien kai arvelin, ettei minusta olisi pitkäjänteiseen haasteiluun tässäkään kohtaa ja latasin kirjoitukseeni siksi mahdollisimman monta ihanaa A-naista. Vaan kuinkas kävi, haastenahjus on kuin onkin mukana yhä vain! Aakkostelu on ollut todella hauskaa ja antoisaa, ja on ollut riemastuttavaa tällä tavoin nostella esille ihania, innoittavia naisia. Ja kyllä vaan, yhtä lailla antoisaa ja avartavaa on ollut lukea myös toisten aakkostelijoiden hienoja valintoja: välillä on tullut vastaan samoja naisia ja välillä ihan eri, ja kumpikin on ollut yhtä hauskaa. Niin että hehkutetaanpas tässä merkkipäivän kynnyksellä vielä sitäkin, että kyllä vaan nämä naisten aakkoset ovat jo moneen kertaan mitä innoittavimmin osoittaneet, miten valtavan paljon inspiroivia naisia tässä maailmassa on ollut ja yhä on! Kiitos siis jälleen kerran Margitille hienosta ideasta ja aakkosmatkustelu jatkukoon :)
Ja nyt siis kamarin M-naisiin:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Margaret Mitchell. Tietenkin ♥ Ah Tuulen viemää ja ihana, kamala Scarlett ♥ No juu, myönnetään, että toistan itseäni pahan kerran: Tuulen viemää on ollut aakkosissani esillä jo aiemminkin, sekä ihanan Vivien Leigh’n että kerrassaan mainion Hattie McDanielin kautta – molemmat siis aivan upeita näyttelijättäriä, jotka tekevät myös tarinan elokuvaversiosta unohtumattoman (ja oho, hups, saattaa kyllä olla että vielä kolmaskin näyttelijätär tuosta rakkaasta elokuvasta näille listoilleni tulee). Mutta niin tai näin, enhän minä mitenkään voi teoksen kirjoittajaakaan aakkosissani ohittaa! Ehkäpä kuitenkin tehdään nyt tällä kertaa niin, että jätän ne enemmät huokailut ja ryöpytykset väliin ja tyydyn vain toteamaan että oi minkä eepoksen Mitchell jälkeensä jättikään! (No, ihan vähän on kyllä silti pakko huokailla: Oh, Scarlett! Oh, Rhett! Oh, Gone with the Wind!) Niin ja juu, jos joku ei vielä tiennyt, niin Mitchelliltä on muuten postuumisti julkaistu myös pieni nuoruudenaikainen romanttinen kertomus Paratiisisaari, joka tuohon huikeaan pääteokseen verrattuna on toki monin tavoin köykäinen, mutta silti yksi askel hänen kirjailijanelämässään. Kertomuksen kanssa samoihin kansiin on kerätty myös valokuvia ja kirjeitä, joten kannattaa kyllä tuohonkin pikku teokseen tutustua jos Mitchell enemmänkin kiinnostaa. Ilmeisesti Mitchelliltä on julkaistu myös muita kirjallisia tuotoksia kertomuksista kirjeisiin, mutta näitä ei ole kai suomennettu.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. 
Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Madonna. Juu, kyllä vaan, ja eikös vaan olekin niin että Scarlettin krinoliinihelmoissa on mitä luontevinta tanssahdella Madonnan tahtiin :) Laulajattaren edesottamuksista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana en kylläkään tiedä yhtään mitään, mutta sen sijaan olen hyvin vahvasti sitä sukupolvea, jonka jalat ja mieli alkavat väkisinkin iloisesti vipattaa, kun jostakin kantautuu korviin vaikka että but you made me feel / yeah, you made me feel / shiny and new… Tuo Madonnan vanhempi musiikki kaukaa 1980-luvulta ja 1990-luvun alkupuolelta kantaa mukanaan valtavan paljon muistoja ja rohkenen kyllä luulla, että niin se kantaa monelle muullekin... Selvästikin minulle tekee edelleen hyvää saada silloin tällöin pieni hyvänmielenannos aitoa Madonnaa – ja vaikka nyt sitten tosiaan tämä (no juu, tuo musiikkivideo on kyllä ehkä vähän liiankin kasarihersyvä :))


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä 
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:


Martta Wendelin. Kas niin, ja nyt se krinoliinihelma palaa sitten tanssilattioilta puhtoisten koti-idyllien ääreen :) Kyllä, Martta Wendelinin kuvat ovat minulle(kin) ennen kaikkea idyllejä, ja olen yksi niistä, joiden sydämeen hänen kaunis kuvamaailmansa on tehnyt pehmeän pesän. Olen jo vuosikausia ollut jokseenkin riippuvainen hänen kuviensa tarjoamasta kauneudesta ja siitä suloisesta, nostalgisesta yksinkertaisuudesta, jota niiden kuvaama maailma kerta toisensa jälkeen välittää. Uusi vuoteni ei siksi oikein ala ilman uutta Wendelin-kalenteria, mutta onneksi sellainen on aina seinälleni löytänyt. Kuten monet tietävät, Wendelin oli valtavan tuottelias kuvittaja ja taiteilija, joka uutterasti kuvitti kirjoja ja lehtien kansia ja jonka siveltimistä syntyi myös valtava määrä postikortteja (ne joulukortit <3). Juuri nämä ihanat, rakkaat kuvitukset jatkavat elämäänsä myös noissa jokavuotisissa kalentereissa.


Aikaisemmat naisten aakkoseni:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
 L



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Etsiskeleviä ajatuksia kielen kauneudesta




- Onko ”orkidea” kaunis, koska orkidea on? -



Kaunis, pehmeä päivä. Laskiaissunnuntai ja hiljainen lumisade. Ajattelen, että päivän kauneus tulee ehkä juuri tunnelmasta, siitä että on sunnuntai ja pehmeää ja lumihiutaleista. Ehkä ihan vähän ajattelen myös sitä, olisiko se kaunis, jos minulla ei olisi (juuri) noita sanoja: tunnelmaa, sunnuntaita, pehmeyttä ja lumihiutaleita – ja niin, itse kauneutta. Voiko kauneutta ylipäätään olla ilman kauneuden käsitettä, ideaa, jotakin millä ja minkä kautta siitä voidaan puhua? Ehkä voikin. Lumihiutaleen kauneuden voi varmasti nähdä ja tuntea sekin, jolla ei ole sille nimeä. Mutta minä en silti oikeasti tiedä, miten pitkälti juuri kieli määrittää kokemusmaailmaani, koska minulla nyt kuitenkin on nuo sanat, joilla voin myös kauneudenkokemukseni koettaa edes kalpeasti jäsentää.

No niin, oikeastaan minun ei pitänyt eksyä kielen ja mielen rajoihin, vaan koettaa vain aloittaa ”jollakin kauniilla”, vaikka nyt sitten talvisen sunnuntain tunnelmilla. Huomasin tässä tänään taas ajattelevani kielen kauneutta ja haluavani siitä nyt sitten ihan kirjoittaakin, ja arvelin kai, että se ”jokin kaunis” sopisi johdattelevaksi sillaksi itse aiheeseen. Varmaankin olen täällä kamarissanikin jo eri yhteyksissä tullut eri tavoin sanoneeksi, että arvostan kirjallisuudessa(kin) ”kaunista” kieltä ja kerrontaa (niin, en tiedä olenko, mutta niin luulen), ja aina välillä, kuten siis myös tänään, pysähdyn tätä kauneutta hieman enemmänkin pohdiskelemaan. Sitä siis, että mitä se oikein on, kielen kauneus? Mitä se merkitsee, että kieli on kaunista? Että jonkun kirjoittajan/kirjailijan kieli on? Miksi jonkun kieli on jonkun toisen kieltä kauniimpaa, vaikka se periaatteessa on ihan sama kieli vai – niin, vai onko se, kauniimpaa ja/tai sama?

Kielen kauneus – kuten monet muutkin asiat tässä maailmassa – tietenkin myös jakaa mielipiteitä. On lukijoita, jotka kokevat kauniin kielen omakseen ja toisia, jotka eivät. Sellaisiakin on, jotka kaunis kieli saa hieman kavahtamaan ja ehkä jopa vetäytymään ja välttelemään. Joskus olen kuullut puhuttavan myös siitä, että jonkun kirjailijan kieli on ”liian kaunista”. Ja tietysti: mitä se kauneus sitten kenellekin on? Kaikki tämä on, kuten erilaisuus yleensäkin, rikkautta ja keskustelun mahdollisuus.

Itse olen harvoin – jos koskaan – kohdannut kerrontaa, joka (minusta) olisi ollut liian kaunista. Rumaan kerrontaan olen sen sijaan törmännyt. Tuo on tosin rumasti sanottu, ja ihan jo siksi, että myös rumuudella voi olla – ja on – taiteenfilosofiankin näkökulmasta tärkeitä esteettisiä ja merkityksiä välittäviä tehtäviä. Ja juu, nyt kun ajattelen, niin joskus olen kyllä törmännyt myös sellaiseen kauniiseen kerrontaan, jossa kauneus on tuntunut hieman itsetarkoitukselliselta ja menettänyt siksi osan tenhovoimastaan, latistunut ehkä pelkäksi pintatason muovailuksi. Kyse ei (minusta) kuitenkaan ehkä silloinkaan ole liiasta kauneudesta vaan jollakin tavalla toimimattomasta kauneudesta. En tiedä. Voi olla, että nuo ovat osittain samakin asia.

Mutta niin. Onko ylipäätään olemassa mitään mittaria, jolla kieli (tai mikään muukaan) voidaan objektiivisesti määritellä ”kauniiksi”? Onko, kun kauneus on kuitenkin katsojan silmässä? Vai onko? Missä määrin kauniina pitämämme asiat ovat kauniita juuri meidän omissa silmissämme ja missä määrin siksi, että opimme arvostamaan kauniina nimenomaan tietyllä tavalla kauniita asioita ja olemuksia ja siis myös tietyllä tavalla kaunista kieltä?

Ehkä se, minkälaisia asioita ylipäätään pidämme kauniina, heijastuu myös henkilökohtaiseen kokemukseemme kielen kauneudesta? Ristiriitaistakin ehkä, koska juuri pohdin, onko kauneudentajumme edes pohjimmiltaan omaamme, mutta ei se mitään, tämän ei ole tarkoituskaan olla vastauksia tarjoava vaan pikemminkin kysyvä kirjoitus. Mutta niin, samalla tavalla kuin toinen pitää pelkistetystä kulmikkuudesta ja toinen koristeellisemmasta kaarevuudesta, näemme ehkä eri tavoin myös eri kirjoittajien erilaiset kielet. Ehkä on myös niin, että on erilaisia estetiikkoja, joista valita. Ja että kauneudentajumme on siten sekä omaamme että tarjolla olevista malleista opittua ja poimittua.

Ehkä se kielen kauneus itsessään on ennen kaikkea sen (koettua) harmoniaa, tasapainoa. Tai ehkä se on ennen kaikkea sen rytmiä. Tai ehkä harmonia ja rytmi liittyvät toisiinsa. Ehkä se on myös muodon sointumista sisältöön tai (ainakin joskus) päinvastoin juuri sitä, että se ei soinnu. Sitäkin ehkä siis, että sen harmonia sittenkin järkkyy.

Kauniin kielen yhteydessä puhutaan usein myös kirjoittajan runollisesta, lyyrisestä tyylistä. Minullekin kielen runollisuus merkitsee usein myös sen kauneutta, mutta ehkäpä tuo runollisuuden kauneus vaatii silti hieman tarkempaakin pohdintaa. Runollisuuden kun ehkä turhankin herkästi liittää lähinnä tiettyyn koristeellisuuteen, vaikka kyse on kenties sittenkin pikemminkin tiheydestä, kielen monikerroksisuudesta ja siitä, miten se voi avata mielessä monenlaisia ovia. Toisaalta: jos kieli on kovin tiheää, siitä voi tulla myös hämärää. Mutta entä hämärän kauneus?

Itsetarkoituksellista kielen kauneuden ei ehkä pidä olla. En tosin ole ihan varma tästäkään tai ehkä olen. Ehkä kielen kauneuden pitää olla ennen kaikkea luonnollista, sellaista että se ei tunnu tehdyltä vaan siltä että kielessä hengittää kirjoittajan oma, luonnollinen sanomisen tapa. Ehkä sen siis tosiaan erottaa – sen, välittääkö kieli jotakin kirjoittajalleen ominaisesta tavasta katsoa maailmaa ja samalla käyttää kieltä (niin, luulen että nuokin jollakin tavalla liittyvät yhteen) vai tuntuuko se pikemminkin joltakin tekemällä tehdyltä niin että työstäjän ja materiaalin välinen yhteys ei ihan toimi. Hmm, niin, ehkäpä osittain juuri tästä johtuen ajattelen, että kirjoittajan pitää kirjoittaa itselleen rehellisenä ja rehellisesti – että kun antaa itsensä hengittää sanoillaan omaan tapaansa (ja myös etsiä juuri sitä omaa tapaansa), tekstistä tulee varmimmin pakotonta. Ja niin, entä sitten se, entä pidämme ehkä herkästi kauniina juuri sellaista kieltä, jolla on jotakin yhteistä meidän oman kielemme ja oman maailmankatsomisen ja sanomisen tapamme kanssa?

Onko kielen kauneus sitten sanoissa itsessään vai niiden merkityksissä? Onko se siinä, miten sanat kutoutuvat toisiinsa, vai siinä, mitä syntynyt kudelma kantaa? Voiko sanoja ja niiden merkityksiä ylipäätään erottaa? Onko kielen kauneus ehkä jotakin, joka syntyy juuri siitä, miten sanat ja niiden merkitykset syleilevät toisiaan?

Ehkä se todellinen kauneus on pohjimmiltaan syvyyttä? Sitä, että pinta (kielen muoto) onnistuu näyttämään myös sen, mitä sen alla on ja mitä kirjoittaja (tai puhuja) pyrkii kielellään sanomaan (ehkä jäsennyksen ihmisyydestä, maailmasta, ylipäätään inhimillisestä kokemustodellisuudesta tai niin, ainakin pyrkimyksen etsiä, löytää ja ymmärtää niistä jotakin)?

Ainakaan ei riitä, että vain kirjoittaa ”kauniisti”. Ei tietenkään. Autereiset auringonlaskut ja lumihiutalehahtuvat eivät kielen tasolla tarjoa itsessään mitään. Tai ehkä tarjoavatkin, ovathan ne tavallaan myös säveliä ja/tai kuvia ja kantavat kyllä myös sitä mitä sanovat. Niin, en sentään halua puhua itseäni vastaan ja kieltää sitä, että ainakin itse rakastan myös sanojen kauneutta sinänsä (kauneutta, joka kyllä sekin syntyy myös juuri muodon ja merkityksen yhteydestä: lumi on minulle sanana kaunis, koska lumi on, ja niin myös kauneus, rakkaus ja niin moni muu). Sanojen takana pitää silti olla myös jotakin, johon tarttua. Pitää olla tuntu siitä, että sanat hengittävät, että ne eivät ole vain kaunista pintaa jonka alla ei ole mitään, ei sydäntä eikä virtaavaa elämänverta. Pitää, koska sanat ovat olemassa juuri merkitysten välittämistä, avaamista ja mahdollistamista varten.

Merkitseekö kauneuden vaaliminen ja sen arvostaminen sitten rumuuden kieltämistä? Ei. Se merkitsee nimenomaan kauneuden vaalimista ja arvostamista. Ei sitä, että kaikki kuviteltaisiin kauniiksi. Kaikki ei (tietenkään) ole. Ja sitä paitsi: minustakin pitää silti olla myös sitä rosoa, koska niin elämässäkin on. Omaan estetiikkaani sisältyy kuitenkin olennaisesti ajatus siitä, että maailmassa, jossa on niin paljon rumaa, tarvitaan juuri kauneutta ja siksi myös ”kauniisti” kirjoittavia kirjailijoita. Tarvitaan, koska kauneus antaa ihmiselle paitsi lohtua myös voimaa. Ja kauneuden moneus, niin, sehän juuri mahdollistaa myös lohdun ja voiman mahdollisuuksien monistumisen.

Kaunista sunnuntai-iltaa!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hetki hetkeltä




Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.


tiistai 14. helmikuuta 2017

"Luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon..."




Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1881
(Kuvalähde Wikimedia Commons)


- Marilla, hän kysyi sitten, luuletko, että koskaan saan 
sydänystävää täällä Avonleassa?
- Saat mitä?
- Sydänystävää - oikein läheistä ystävää - sukulaissielua, jolle voi uskoa salaisimmat tunteensa. Sellaista ystävää olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa, että löytäisin hänet. Mutta nyt on jo niin monta ihanaa unelmaani toteutunut, että ehkä tämänkin käy samoin. Luuletko?
- Diana Barry asuu Mäntymäessä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin herttainen tyttö. Ehkäpä saat hänestä leikkitoverin, kun hän palaa kotiin.

***

- Voi, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko... luuletko että voit pitää minusta edes hiukan, niin paljon, että meistä voi tulla ystävät.
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennen kuin sanoi jotain.
- Varmasti luulen, hän sanoi epäröimättä. - Olen hirveän iloinen, että sinä asut Vihervaarassa. Tulee oikein hauskaa, kun on joku jonka kanssa leikkiä. Täällä lähistöllä ei ole asunut yhtään tyttöä, ja sisareni ovat vielä pieniä.
- Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.
- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. 
Vannomista on kahta lajia, tiedäthän.

[----]

- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin 
ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.


(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908. Suomennos Hilja Vesala.)


Oi Anna, Dianan tapaan minäkin tulin pitämään sinusta oikein paljon  ♥

Ja näin ystävänpäivänä on tietenkin oikein ihanaa muistaa myös
rakkaita kirjallisia sukulaissielujaan
- niitä, jotka pysyvät aina mukana, hetkestä hetkeen...

Lämmin ystävänpäiväajatus rakkaalle Annalle ja kaikille kamariini piipahtaville! 



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)





Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,
elämää ja ihmistä ei,
siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,
eläytyvää, ei opetettua,
»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.
Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.


Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 
huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 
 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 
Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  
puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun
mahdollinen puheeni niistä.


Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.


Voinhan minä tietysti sanoa, 
että Anhava kirjoittaa muun muassa 
yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.


Se on se tunne
että ei kelpaa
ei mihinkään
eikä kenellekään.


Voin sanoa, 
että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 
elämän väistämätön rajallisuus.


Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.


Voin sanoa, 
että runoissa on aforistisia tiivistymiä...


Mitä elämä enemmän kysyy
kuin näyttelijänlahjakkuutta.


...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.


Tämä on niin harhautunut laji
että kun muoti määrää
se telkeää tunteensakin komeroon
kuin suippokärkisen kengän.


Voin sanoa, 
että runoissa on
syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...


Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät 
koskaan suistu kiskoiltaan.


...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 
myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.


Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 
tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla 
että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 
Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.


Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 
Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 
Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 
sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.


Kun on oikein onneton
tai oikein onnellinen
ei tarvitse mitään.


Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 
toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 
olla edes pieni merkitys.


*****


Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 


torstai 9. helmikuuta 2017

Haastevastaus: Yhdessä parempi maailma


 


Kaunista ja syvällisen mietteliästä katveita-blogia kirjoittava kaimani haastoi pohtimaan mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta. Tämä on todella hieno ja tärkeä avaus, johon minäkin soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Tartuthan siis sinäkin ♥

Päätin, että itse vastaan tähän haasteeseen äitinä. Kuten kaimanikin sanoo, erityisen tärkeitä askeleet kohti parempaa maailmaa ovat siellä, missä on lapsia ja nuoria. Onhan maailmamme tulevaisuus juuri lapsissa, uusissa sukupolvissa, ja viisaiksi, luontoa kunnioittaviksi ja sydämeltään avariksi aikuisiksi kasvavat lapset ovat paras ja samalla ainoakin toivo, mitä meillä on.

Me kaikki tiedämme, että maailma on kaikessa kauneudessaankin monella tavalla vaikea paikka ja että ihmiskunnan pimeät puolet näyttäytyvät toistuvasti myös lapsille. Uutisotsikot kertovat omaa karua tarinaansa, ja myös lasten oma maailma on joskus surullisen julma, aikuistenkin maailman kovia arvoja ikävästi heijasteleva peili. Äitinä toivon, että maailmasta tulisi kasvaville lapsillemme parempi paikka elää ja että maapallomme kauneus ja elinvoima säilyisivät niin heille kuin myös tuleville sukupolville.

Oma muistilistani pienistä, tärkeistä askeleista itselleni ja samalla kaikille muillekin tämänkaltaiset mietteet omikseen kokeville vanhemmille ja/tai kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville on  tämäntapainen:

Kerro lapselle, että luonnon hyvinvointi on myös ihmisen hyvinvointia. Kerro, että jokainen pienikin teko luonnon puolesta on hyvä teko. Kerro, että ilmastonmuutos ja muut luonnon tasapainoa heikentävät asiat ovat totta, mutta yhdessä ihmiset voivat tehdä luonnon hyväksi paljon.

Kerro, että me kaikki voimme antaa omastamme sille, jolla on vähemmän. Kerro, että onnellisempi on se, joka ei tavoittele vain omaa etuaan ja voittoaan, vaan ymmärtää empatian ja ihmisten tasavertaisuuden arvon.

Kerro, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja että kukaan ei jaksa yksin. Kerro, että rakkaus ja ystävyys ovat tärkeintä maailmassa. Kerro, että toisia ihmisiä pitää kohdella hyvin, mutta ei niin, että antaa toisten kävellä päältään. Kerro, että toisia ei saa kiusata, ei mistään. Kerro, että ketään ei saa jättää yksin. Kerro, että kaikkien kanssa ei voi olla sydänystävä, mutta kaikkia pitää arvostaa ja kunnioittaa.

Kerro, että hyvillä ja lämpimillä sanoilla saadaan aikaan paljon hyvää. Kerro, että hyvät sanat ja hymy eivät maksa mitään. Kerro, että onnistumisista kannattaa iloita, sekä omista että toisten.

Kerro, että onnellisen elämän avain ei ole siinä mitä omistaa vaan siinä mitä tekee. Kerro, että kenenkään arvoa ei mitata siinä, minkälaisia tavaroita hänellä on. Kerro, että kohtuullisuus riittää.

Kerro, että vaikka uutiset ovat usein huonoja, maailmassa on myös valtavan paljon hyvää. Kerro, että terroristien teot eivät kerro mitään niistä kaikista ihmisistä, jotka tulevat samoilta seuduilta kuin ne jotka tekevät väärin. Kerro, että ihmiset ovat aina yksilöitä ja että joukkojen leimaaminen yksittäisten yksilöiden vuoksi on aina väärin. Kerro, että on ihana asia, jos lapsella on mahdollisuus tutustua toisista kulttuureista tuleviin ihmisiin ja saada heistä ystäviä.

Kerro, että ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Kerro, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja myös oikeus niihin. Kerro silti sekin, että olisi tärkeää, etteivät ihmiset loukkaisi tai pahoinpitelisi mielipiteillään toisia ihmisiä, kohtelisi väärin mitään muutakaan elävää eivätkä tuhoaisi mielipiteidensä kautta planeettaa jolla elämme.

Kerro, että asioista voi ja pitää keskustella. Kerro, että hyvään keskusteluun kuuluu kyky kuunnella toista. Kerro, että siihen kuuluu myös se, että sinua itseäsikin kuunnellaan.

Kerro, että ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja että ihmisellä on oikeus hiljaisuuteen. Kerro, että ei ole itsekkyyttä kerätä voimia myös hiljaisuudessa, keskittyä lepoon ja itselle tärkeisiin asioihin.

Kerro, että jokainen voi tehdä vähän ja että jokainen voi välittää paremman maailman sanomaa omalla tavallaan. Kerro, että toiset ovat valmiimpia julkiseen vaikuttamiseen ja toiset hiljaisempiin arjen tekoihin. Kerro, että kaikki tavat ovat hyviä ja oikeita. Kerro, että kun saa olla omanlaisensa, pystyy tekemään parhaansa omalla tavallaan. Kerro, että ihmiskunnan rikkaus on juuri erilaisuudessa ja että kaikkia erilaisia ihmisiä tarvitaan.

Kerro, että on hyvä olla rohkea juuri sillä tavalla, joka tuntuu omalta. Kerro, että usein on suurempaa rohkeutta kuunnella itseään kuin mennä joukon mukana. Kerro, että rohkeita voidaan silti olla myös yhdessä.

Kerro tämä kaikki lapselle sopivalla tavalla, sopivankokoisin askelin, ja ole valmis myös pohtimaan yhdessä, vastaamaan parhaasi mukaan kun lapsi kysyy. Kerro niin, että kaikessa korostuu toivo ja valo epätoivon ja pimeän sijaan. Lapsi ei tarvitse maailmantuskaa, vaan maailmaniloa.

Ja ennen kaikkea: näytä tämä kaikki parhaasi mukaan myös siinä, mitä itse teet. Ole itsellesi armollinen ja hyväksy rajallisuutesi, mutta pyri olemaan niin hyvä esimerkki ja muistamaan omat opetuksesi niin hyvin kuin juuri nyt voit. Pidä itsestäsi huolta että jaksat, tee kauniita asioita. Parempi maailma alkaa pienistä ajatuksista, pienistä teoista, halusta nähdä maailmassa valoa ja hyvän mahdollisuuksia, uskosta siihen että se kaikkein pieninkin on tärkeää.

Ja vielä se tärkein: Ota lapsi syliin. Rakasta.


***


Kaimani kysyy haasteessaan näin: Miten elää tällaisessa maailmassa? Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Jos maailma on tällainen, mikä on tärkeää tässä maailmassa? Kysymykset ovat suuria, mutta vastaan niihin parhaani mukaan: Elä siten kuin sinusta on oikein, olet ainoa jonka elämän voit elää. Puhu ja toimi tärkeiden asioiden puolesta omalla tavallasi. Luota uusiin sukupolviin ja siihen, että hyvän on mahdollista kasvaa. Katsele, miten aurinko nousee ja laskee, joka päivä. Muista, että tärkeää tässä maailmassa on ennen kaikkea toivo, rakkaus ja luottamus. 

Kiitos kaimalleni hienosta ja tärkeästä haasteesta! Ja sanon vielä: toivoisin, että tähän tarttuisi mahdollisimman moni, myös juuri sinä. Tartuthan siis – siksi että haluat ♥ Alkuperäisen haasteen näet täältä. Parempaa maailmaa kohti, yhdessä eikö niin, pienin ja suurin askelin ♥


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kiitos hyvästä keskustelusta ja pieni kirjoittajahenkinen loppukevennys ja/tai sivupolku vielä




Täällä kamarissa on viime päivinä keskusteltu oikein antoisasti kirjojen moittimisesta ja vähän kirjoista kirjoittamisesta ylipäänsäkin. Kiitos vielä kaikille osanottajille hyvästä keskustelusta ja kaikista hyvistä huomioista – oli tosi kivaa, että niin moni keskusteluun osallistui ja että keskustelusta kehkeytyi niin rakentava ja raikas. Monenlaisia näkökulmia nousi kommentoijien ansiosta esiin, ja kokonaisuudesta tuli kommenttien myötä varmasti kaikille antoisampaa ja rikkaampaa luettavaa kuin oma purkaukseni olisi yksin ollut. Ja kirjoitusta ja keskustelua saa toki kommentoida edelleen, jos siltä tuntuu, ja asian tiimoilta on muuten vaihdettu ajatuksia myös kirjailoa säteilevän Kristan Lukutoukan kulttuuriblogissa, kuten moni teistä toki on varmaan jo huomannutkin.

Vähän vielä itsekin tähän aiheeseen palaan tai ainakin sen sivuraiteille, tällä kertaa vähän niin kuin harrastajakirjoittelijan näkökulmasta. Monet meistä kirjabloggaajista kirjoittavat itsekin myös muuta kuin näitä blogikirjoituksia, ja sehän onkin juuri oikein, sillä kyllä täällä blogimaailmassa kirjoittamisen lahjat ja ilo monin tavoin kukoistavat. Ja kuten monet kerrat todettua, lukeminen on tietenkin kirjoittajan parhaita kouluja, sillä lukemalla paljon ja monenlaista kirjallisuutta kirjoittaja pääsee peremmälle kirjallisuuden maailmaan ja oppii ymmärtämään erilaisia kirjoittamisen tapoja ja mahdollisuuksia sekä erilaisia kirjallisuuksia. Myös luetusta kirjoittaminen on tietenkin mitä mainioin mahdollisuus oppia muutenkin paremmaksi kirjoittajaksi, koska kaikki kirjoittaminen opettaa kirjoittamisesta jotakin, hiljalleen ainakin.

Myös Mika Waltarin leppoisa, hilpeässä hengessä kirjoitettu klassikkokirjanen Aiotko kirjalijaksi? (ensipainos 1935) sisältää oikein hauskoja huomioita lukemisen merkityksestä kirjoittajalle, enkä nyt millään malta olla siteeraamatta niistä muutamia tuon antoisan, kirjoista kirjoittamista koskevan keskustelumme loppukevennykseksi ja/tai pieneksi sivupoluksi. Tässäpä siis vielä vähän Waltarin mietteitä aiheesta lukeminen ja kirjoittaminen, pilke silmäkulmassa poimittuina vaikka tietysti pikkuisen vakavissaankin siteerattuina (lihavoidut kohdat ovat Waltarin omia korostuksia):

Lue mahdollisimman paljon! Mutta lue oikealla tavalla. Ajattele aina lukemaasi. Luettuasi jonkun kirjan tee ajatuksissasi siitä yhteenveto. Jos olet tarmokas, voit kirjoittaa yhteenvetosi lyhyesti muistiin. Se on hyvää harjoitusta.

Kas niin, huomaamme heti, että kirjabloggaaminen on mitä mainiointa ”oikealla tavalla lukemista” ja samalla ”hyvää harjoitusta” – ja kyllä vain, kaikissa muodoissaan, sillä kaikkeen kirjoista kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös luetun ajattelemista. Ja kirjoista kirjoittajina saamme tietenkin myös kunnian kantaa tuota arvonimeä ”tarmokas” (mikä ainakin tällaista hitaampaa ihmistä hersyvästi naurattaa). Waltarin aikaan tällaista kanavaa kuin meillä ei tietenkään vielä ollut, joten me olemmekin erityisen onnekkaita: meillä on mahdollisuus sekä kirjoittaa lukemastamme julkisesti, mikä tuo kirjoittamiseen omat säväyttävät sivumausteensa, että myös keskustella lukemastamme ajatuksia vaihdellen. Mahtavaa!

Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta. Huonosta kirjasta opit sen, miten ei pidä kirjoittaa, ja usein myös, miksi ei pidä kirjoittaa juuri noin.

Tämäkin Waltarin oppi on oikein hyvä, eikö vain? Kuten jo siellä aiemmassa kirjoituksessani totesin, minulle sattuu lukuhuteja aika harvoin, mutta silloin kun sattuu, ne opettavat minulle kyllä jotakin sekä itsestäni lukijana että siitä, miten en halua kirjoittaa. Sen verran kerettiläinen Waltarin oppeihin nähden kuitenkin olen, että tarkoituksella en viitsi huonoja kirjoja vaivautua lukemaan. Mieluummin valitsen luettavani houkuttelevien kirjojen alati keikkuvasta pinosta ja uskon, että opettaa se sekin, joskin sen myönteisemmän kautta.

Mutta palatkaamme asiaan! Siis luetpa mitä hyvänsä, kirjaa, aikakauslehteä, lukemistoa, ajattele aina, mikä siinä on mielestäsi parasta, mikä sivu tai artikkeli on sinusta onnistunut ja miksi, mikä epäonnistunut ja miksi. – Ja ala sitten pohtia, miten sinä olisit tuosta aiheesta kirjoittanut. Ja jos pääset jyvälle ja innostut, kirjoita samasta aiheesta uusi ja parempi juttu.

Myös tämä kamarin lukijatar miettii tästä eteenkinpäin, mikä luetussa on parasta ja onnistunutta ja miksi ja mikä vähemmän onnistunutta ja miksi. Mutta jos kirja on hänestä kehno, hän ei kirjoita siitä, vaikka se varmasti opettavaista olisikin. Sen sijaan hän koettaa kyllä ihan jo kirjoittamisharrastuksensa vuoksi painaa mieleensä toisen kirjoittajan erheet. Jos kirja taas on hänestä hyvä ja herättää hänessä halua kirjoittaa jotakin myönteistä, ehkä jopa hurmioitunutta, hän kirjoittaa siitä kyllä, sillä omalla, usein sangen subjektiivisella mikälie tavallaan, jos vaan muuten muulta elämältään ehtii ja tahtoo. Saattaa tosin hyvinkin olla, että kirjoitus karkaakin siitä, mikä kirjassa on parasta ja onnistuneinta ja mikä ei, ja päätyy tallentamaan lähinnä lukijattaren lennähteleviä mielenliikkeitä irroten näin aika kauaksikin varsinaisesta kirja-arviosta. Hiljalleen tämäkin lukijatar siis ehkä tosiaan myös oppii kirjoittamisestaan jotakin. Esimerkiksi sen, että taitaakin olla oikeastaan niin, että täällä kamarissa ei ylipäätään juuri kirjoiteta arvioita vaan pikemminkin pohdintoja ja kokemuksia. Kyllä vaan, nyt se tuokin ajatus taas oikein kirkastui, ja tästäkin se muuten juuri omalla kohdallani johtuu se eronteko ammattikritiikkiin. (Ja juu, kaiken aikaa tämä rouvanen koettaa kyllä oppia myös paremmaksi kirjoittajaksi samalla kun itsepintaisesti kirjoittaa mitä ja miten sattuu.)

Mutta niin, todettakoon siis vielä kerran, että näin siis täällä, ja sielläkin juuri sillä omalla tavalla, eikös vaan? Vaan nyt taitaa tämä itsereflektio kyllä vähäksi aikaa tässä kamarissa riittää – vaikka, ööh, taitaa se kirjoista kirjoittaminenkin olla aina jossain määrin myös itsereflektiota, oman minän, lukijuuden ja mielenliikkeiden tutkimista... No, ehkä se on vaan ihmisyyttä, se että on oman elämänsä kokeva subjekti. Nyt lopetan, ettette te lukijaparat ihan pyörry tämänkin ryöpytyksen alle. Ja seuraavaksi kamarissa jotain ihan muuta.

Lukemisiin ja kirjoittamisiin