perjantai 13. lokakuuta 2017

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...







Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ajatuspolkuja suomalaisen kirjallisuuden päivänä






Tänään, 10.10., vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Päivä onkin hulmuavat lippunsa ansainnut, sekä Kiven että kirjallisuutemme nimissä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli aikoinaan ensimmäinen suomenkielinen romaani tai ainakin ensimmäinen merkittävä. Ensimmäinen suomalainen romaani se ei sen sijaan ollut, sillä ennen Kiveä maassamme oli jo kirjoitettu monia ruotsinkielisiä teoksia. Ensimmäinen suomalainen romaani olikin Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan (1840, suom. Muratti vuonna 2007), hieman sentimentaalinen, kirjeromaanin muotoon kirjoitettu rakkauskertomus. 1800-luvun yhteiskunnallisista olosuhteista ja sääty-yhteiskunnan lainalaisuuksista johtuen romaanikirjallisuutemme syntyi juuri ruotsinkielisenä, mutta vuosisadan loppua kohti tapahtuvat muutokset johtivat lopulta siihen, että tilaa ja mahdollisuuksia alkoi vähitellen syntyä myös suomenkieliselle kirjoittamiselle ja kirjallisuudelle. Sydämellinen kiitokseni kaikille noiden aikojen uutterille edelläkävijöille, sekä suomen että ruotsin kielellä kirjoittaneille!

Kaikki suomalainen kirjallisuus ei tietenkään edelleenkään ole suomenkielistä ja hyvä niin. Suomalaisuus ei ole vain yksi, vaan se on monta, ja tässä moneudessa on myös suomalaisuuden rikkaus. Suomenkielisen kirjallisuuden rinnalla meillä on edelleen valtavan hienoa suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja kirjallisuutemme kokonaiskuvaa rikastaa myös (valitettavan vähälle huomiolle tosin monin tavoin jäävä) saamenkielinen kirjallisuus. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme monipuolistuminen avaa varmasti ajan mittaan mahdollisuuksia myös yhä laajemmalle suomalaisen kirjallisuuden käsitteelle, ja onkin hyvä muistaa, tässäkin, ettei rakkaus omaan isänmaahan, kulttuuriperintöön ja äidinkieleen suinkaan tarkoita sulkeutumista ja sulkemista. Oikeastaan tuntuu siltä, että juuri rakkaus päinvastoin avaa. Se, mikä johtaa sulkeutumiseen ja sulkemiseen, on jotakin ihan muuta.

Itse olen niitä suomalaisia, jotka ovat kasvaneet juuri suomen kieli kehtonaan. Olen kasvanut hahmottamaan itseni ja toiset ihmiset, koko ihmisyyden ja maailman juuri tämän rakkaan kielen kautta. Siksi juuri tämä kieli ankkuroi minut maailmaan ja maailman minuun. Jos minulla olisi jokin toinen kieli, sekä minä että maailmani olisimme hieman toisenlaisia – alkaen ihan jo siitä, että esimerkiksi minun aamuni ei olisi aamu. Se olisi jotakin muuta, ehkä morning, morgon, mañana, Morgen, hommik tai утро, ja siksi siinä olisi myös ihan erilainen sointi, erilainen tuntu ja tunnelma. Nyt, tässä ja tällaisena, minun aamuni on pehmeä ja hieman pyöreä, aurinkoinen ja utuinen samaan aikaan. Siinä on jotakin, joka sekä avaa että kätkee, ja se on, juuri minulle, mitä parhain ja oikein sana aloittaa uusi huomen. Mutta niin: millä kielellä aamu sitten ikinä sanotaankin, se merkitsee tietenkin myös tiettyjä samoja asioita, mutta samalla siinä kuitenkin on juuri sen oman kielen tuntu ja sävy.

Koska oma kieleni on se, jonka sylissä olen kasvanut ja itseni ja maailman oppinut (tai paremminkin: jonka sylissä kaiken aikaa olen itseäni ja maailmaa oppimassa), on minulle ominta myös lukea juuri omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta. En lakkaa pohtimasta, ihailemasta ja hämmästelemästä, miten loputtoman kiehtovaa on, että kieli on samaan aikaan sekä jaettua että omaa ja että tämä yksi ja sama kieli voi taipua niin moneen rytmiin, tyyliin ja ääneen, niin moneen erilaiseen tapaan jäsentää tätä yhteistä maailmaa tällä yhteisellä kielellä. On huikeaa, että tällä yhdellä ja samalla, melko pienellä kielellä on syntynyt niin monien kirjallisuuksien kirjo. Ja aina vaan yhtä kiehtovaa on myös se, että meillä kaikilla yhteistä kieltämme puhuvilla ja kirjoittavilla on tämä yhteinen välineemme, mutta samalla meillä jokaisella on myös se ihan oma äänemme, jolla sitä käytämme. Ja  äänemme, niin, sekin lienee aina myös sekoitus toisia ääniä, samalla kertaa sekä omamme että monelta suunnalta lainattu.

Ja mitä tähän omaan kirjallisuuteemme tulee, on se tietenkin vain pieni kaistale maailmankirjallisuuden kainalossa, ja on äärettömän tärkeää muistaa, ettei kirjallisuuttamme ilman maailmankirjallisuutta edes olisi. Kirjallisuus tarvitsee koko laajan avaruutensa kasvaakseen ja kukoistaakseen, ja myös tämä meidän kotoinen kirjallisuutemme kiinnittyy aina johonkin itseään laajempaan. Myös se sekä kerää itseensä että antaa itsestään, on erottamaton osa kirjallisuuden avaraa ja monipolkuista kokonaismaailmaa, ja varmasti myös sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

Minulle juuri tämä oma kirjallisuutemme on kuitenkin se kaikkein rakkain. Erityisen rakasta minulle on vanha kirjallisuutemme ja ne syvät, kirjallisuuden historiaa henkivät henkäykset, joita se aikojen takaa minulle henkii, mutta iloitsen suuresti ja lämpimästi myös tämän päivän kirjallisuudestamme ja ennen kaikkea siitä, että sen monimuotoisuudesta riittää helmiä hyvin erilaisille lukijoille.

Ja ei, rakkauteni omaan kirjallisuutemme ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö rakasta voisi olla ja olisi myös muu kirjallisuus ja ettenkö myös muuta kirjallisuutta ja esimerkiksi sen kääntämistä arvostaisi, vaan ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että juuri suomalaisessa kirjallisuudessa on minulle koti. Tämän pienen maan ja pienen kielialueen lukijana minusta myös tuntuu, että minulla on kuin onkin lupa rakastaa kaikkein eniten juuri tätä omaa, kotoista kirjallisuuttamme. Joskus on tietenkin paikallaan myös lähteä kotoa pois, maailman avaruutta katsomaan, mutta ihaninta on sittenkin aina se paluu.

Toivotan oikein hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää – kaikessa sen rikkaudessa

perjantai 6. lokakuuta 2017

Lukemisen mahdottomuudesta ja mahdollisuuksista




– aina ei etene, nousee vaan –



Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä. Siitä kärsivät ne, joille kirjallisuus on henki ja elämä.

Näin kirjoittavat Tommi Melender ja Sinikka Vuola tuoreessa Parnassossa (5/2017), artikkelissaan ”Lukija horroksessa”. Aah, ajattelen minä, olen vapautettu!

Sillä kyllä vaan, aina aika ajoin se iskee: täydellinen kyvyttömyys lukea. Se, että haluaisin lukea, mutta en kuitenkaan halua. En pysty enkä kykene. On mahdotonta keskittyä. Janoan sanoja, mutta olen niitä täynnä. En pääse samalle aaltopituudelle minkään teoksen kanssa, vaan kaikki jäävät liian etäälle, värisevät epätahtiin. Katselen kaihoten kutsuvia selkämyksiä ja kansia, mutta en saa avatuksi mitään, en yhtään kirjaa. Tai jos saankin, en ainakaan pääse alkua pitemmälle.

Nyt taitaa sitten taas olla tällainen blokki. En ole muutamaan viikkoon saanut luetuksi loppuun kuin yhden kirjan. Kyseessä oli syksyn uutuusromaani, jolta siltäkin odotin kai enemmän kuin sain. En tiedä, johtuiko lukukokemuksen laihuus teoksesta vai minusta, tästä lukemiseni vaikeudesta. Voi olla, että se johtui molemmista. Mutta niin epäreiluksi en kyllä rupea, että ryhtyisin tämän enempää rääpimään laihaa kokemustani, johon kirja itse tuskin on ainoa syypää. Eikä se sitä paitsi ehkä oikeastaan edes ollut laiha. Kirjan luettuani aloin nimittäin taas miettiä muun muassa sitä, miten kirjat oikein valikoituvat kustannettaviksi. Enkä nyt siis niinkään siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono (ei ollut), vaan ihan vaan siksi, että se nyt vaan on aika mielenkiintoinen juttu. Jaaha, taas harhapolku.

No. Kesken on kyllä monia kirjoja ja on ollut jo kauan. Osa on tainnut keikkua keskeneräisten pinossa kesästä asti, loppukesästä ainakin, en enää varmaksi muista mitä olen milloinkin aloittanut. Kirjojen keskenjättäminen noin niin kuin ylipäätään on minusta tätä nykyä erittäin sallittua (nuorempana olin ehkä kiltimpi ja toista mieltä, nyt olen sitten kai tuhma tai ainakin ajastani tarkka), mutta tässä parhaillaan keikkuvassa keskeneräisten ja/tai lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa (josta tuossa kuvassa näkyy vain murto-osa) ei ihan oikeasti ole mitään järkeä, koska kaikki nuo odottelevat kirjat ovat kuitenkin sellaisia, jotka vielä haluan ja aion lukea ihan kokonaan. Sellaisiakin on, jotka odottavat pinossa hartaasti odotettua uusintalukua ja ihmettelevät, miksi niitä nyt oikein tällä tavalla kartellaan.

Tämä kuluva viikko on nyt sitten taas oikein lukublokin huipentuma, sillä en ole tällä viikolla tainnut kirjoja edes availla. Siis ollenkaan. No jaa, katselin kyllä paria valokuvakirjaa, mutta jotenkin sitä ei nyt minusta lasketa. Eli olen tässä taas vain katsellut niitä selkämyksiä ja kansia, mutta yhtään kirjaa en ole saanut edes kunnolla avatuksi. Niin että on sitten taas tämmöiset viikot. Tämmöiset, että luen levottomasti, jos ollenkaan.

No niin, tietenkään tämä ei ole mitenkään uutta. Blokki on koettu monet kerrat, ja aina se on mennyt aikanaan ohi. Tiedän jo, ettei kirjallisuus katoa minulta minnekään, vaikka joskus menisi muutama viikko (tai, öö, kuukausi) niin etten kykene lukemaan yhtään mitään (no, mitään on toki ehkä turhan kärjistynyt ilmaisu, sillä luen kyllä aina jotain, kuten nyt vaikka Parnasson artikkelin lukijan blokista, mutta niin, en kirjoja enkä ainakaan kaunokirjallisuutta). Tiedän, että kirjallisuus tulee kyllä takaisin tai että se oikeastaan onkin tässä, yhä ja kaiken aikaa, vaikka en juuri nyt saa siihen oikein otetta. Tiedän, että ehkä jo huomenna jokin kirja vie minut taas ihanasti mennessään. Tai jos ei vielä huomenna, niin sitä seuraavana päivänä tai sitä. Tai no, joskus ainakin.

Selvää on tietenkin sekin, että välillä sitä vaan on kaikkea muuta. Sitä elämää, esimerkiksi. Mieli ehkä liian täynnä. Tai sitten ei vaan yksinkertaisesti ole lukutuulella. Ei, vaikka kuinka olisi lukutoukkien kuningatarkuntaa. Saattaa olla, että neulotuttaa enemmän. Tai ihan vaan mietiskelyttää. Mitä nyt sitten milloinkin. Ja joskus saattaa ehkä olla, kyllä vaan, blokissa ihan vaan siksi, että tarjolla olevien kirjojen runsaudenpula hengästyttää niin, ettei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sitä juuri nyt sitten haluaisi eniten lukea.

Ja ei, blokki ei minulla(kaan) liity siihen, että kirjoitan. Joskus kirjoittamisessa on toki vaiheita, jolloin mieli on prosessista niin täysi, että lukemiseen on vaikeaa keskittyä, mutta se on sitten hieman erilainen ilmiö. Enkä muuten edes ole niitä kirjoittajia, jotka karttelevat lukemista vaikutteiden pelossa. Minun kirjoittamistani lukeminen päinvastoin ravitsee, vaikka toki omat rakenteilla olevat tekstini saattavat monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä milloinkin luen. Kaikenlainen luettava ei aina sovi kaikenlaisen kirjoittamisen viereen. Mutta lukeminen itsessään sen sijaan sopii. Itse asiassa se pitää kirjoittamista kädestä.

Mutta niin, varmasti saan lukiessani kaiken aikaa myös niitä vaikutteita, ja yhtä vaikutteiden sinfoniaahan koko kirjoittaminen ylipäätään onkin. Lukeminen takaakin terveellisesti myös sen, ettei unohda kirjoittajalle tarpeellista nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että jokaisen sanan, jonka kirjoittaa, kirjoittaa aina kaiken jo kirjoitetun jatkoksi. Ainutlaatuisuutta ei tälläkään saralla ole olemassakaan, ja on aikamoista suuruudenhulluutta kuvitella kirjoittavansa jotakin ennennäkemätöntä. Lukekaa vaikka tuosta Parnassosta, mitä Melenderkin tästä sanoo.

No, maistiaisiksi siteerattakoon Melenderiltä vaikka tämä:Iloitsen aina, kun löydän kirjan, jota lukiessa tekee heti mieli ruveta kirjoittamaan. Ja kyllä vaan, niin minäkin! Onneksi niitä innoittavia kirjoja sentään riittää. Vaikka lukeminen on välillä mahdotonta, on se kuitenkin enimmäkseen mahdollisuuksia täynnä.

Joo. Ehkäpä tämä minunkin blokkini jo tässä viikonvaihteessa taas vähän hellittää. Ja jos ei vielä hellitä, niin sitten ei. Kyllä se siitä, aikanaan. Ihan jo siksi, että kirjallisuus kumminkin on se henki ja elämä. 

PS. Ja mitä tuohon Melenderin ja Vuolan artikkeliin tulee, niin tässä on siitä luonnollisesti vain raapaisu. Kannattaa lukea kokonaan. Tuskinpa olemme ainoita, joita blokit ajoittain kiusaavat.


tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu

 


Lokakuu on alkanut utuisena ja pehmeärajaisena. Pieninä ja suurina pisaroina ja tuulena, jossa on jo eri tuntu. Kynttilähämyisinä aamuina ja iltoina ja hissuttelevina villasukkavarpaina. Hymyinä, joissa on iloa syvenevästä syksystä, hiljalleen lähestyvästä joulusta ja kaikista pehmeistä ajatuksista, joilla on pitkät pumpuliset helmat.

Välillä tekee mieli mennä vähän eteenpäin, kai sitä ajattelee että hetken verran tuonnempana on jotakin vielä oikeampaa, mutta ehkä sitä sittenkin on mieluiten juuri tässä ja tietää, että kaikki tapahtuu kyllä aikanaan. Kyllä, niin se on: elämä samoin kuin muutkin rakenteilla olevat kertomukset kutoutuvat kyllä omaan tahtiinsa, hetki kerrallaan.

Tekee mieli myös leipoa piparkakkuja, mutta ei ehkä sittenkään ihan vielä. Ja ehkä jo pian löydän kaupasta glögiä... On hassu olo tai ehkä sittenkin vain sellainen tavanomaisen lokakuinen, sellainen että jouluttaa ja syksyttää samaan aikaan. Että tekee jo mieli joulun tuoksuja ja makuja ja silti nimenomaan niin, että on vasta lokakuu, tämä hetki.

Niin, vuodesta on jäljellä viimeinen neljännes. Ihanaa, rakasta aikaa: villasukkaista askellusta pehmeässä syyshyssyssä, koko ajan hiljalleen joulua kohti.

Toivotan lempeää lokakuuta kaikille kamarissa piipahtelijoille, pehmeitä hetkiä ja mielialoja ♥ Lokakuu, eikö vain, on kynttilöiden, höyryävien kuppien ja hellivien syysunien suloista aikaa... Aikaa, jona voi käpertyä viltin alle hyvien kirjojen tai ihan vaan omien mielenliikahdustensa kanssa ja niin, pysähtyä hetkeen tai rientää haaveiden mukaan, ihan sen mukaan miten milloinkin oikealta tuntuu.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: P






  Walter Cranen Prinsessa Ruusunen -kuvitusta vuodelta 1911.



Naisten aakkosissa on kamarissani tänään vuorossa P.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan
esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella,
ja nytpä siis pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli mitä parhaimpiin P-naisiin.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Paula Havaste. Olen joskus taannoin lukenut myös Havasteen historiallisia romaaneja, joista silloin pidinkin kovasti. Nyt lukutuuleni ovat toistaiseksi puhallelleet näiden romaanien ohi, mutta jos ne taas jonakin päivänä kääntyvät, saatan jatkaa siitä mihin silloin joskus jäin. Tässä nostan Havasteen kuitenkin esille ennen kaikkea hänen kertakaikkisen valloittavien Henkka-kirjojensa vuoksi. Henkka maalla ja Henkka koulussa ovat ehdottomasti uudemman lastenkirjallisuutemme aatelia, ja meilläkin on näitä kirjoja jokunen vuosi takaperin luettu lukemattoman monta kertaa. Henkat ovat aivan ihania, valokuvin kuvitettuja kirjoja lapsen arkisesta elämästä ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Pernilla August. Tapani mukaan olen sama muumio kuin aina ennenkin, ja suosikkinäyttelijättären nimeäminen perustuu joskus iät ja ajat sitten lähtemättömät jäljet jättäneisiin katselukokemuksiin... Mutta minkäs sitä muumio kääreilleen mahtaa ja toisaalta, kyllä se vaan niinkin on, että ne nuoruudenkokemukset ovat monesti eri tavalla voimakkaita kuin tuoreemmat. No mutta, höpötykset seis. Pernilla August on näytellyt muun muassa Ingmar Bergman -filmatisoinneissa Fanny ja Alexander ja Hyvä tahto sekä Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvassa elokuvassa Jerusalem, jotka kaikki ovat olleet minulle nuoruudessani tärkeitä elämyksiä. Voi että, pitäisikin päästä taas pitkästä aikaa niitä katselemaan...


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kaksi kertaa kysymykseen b:

1) Pakkohan tähän nyt on vastata niin, että Satujen Prinsessat. Ja juu, prinsessasatujen välittämiä maailmankuvia ja sukupuolistereotypioita voidaan tietysti monellakin tavalla myös kritisoida, mutta jotenkin silti tuntuu, että joitakin asioita pitää tässä maailmassa saada vaalia ihan vaan satuina. Ei minustakaan tämän vinksahtaneempaa tullut, vaikka kasvoin prinsessasadut tyynyn alla – vaikka niin, tietysti se vinksahtaneisuus riippuu varmasti myös arvioijasta :) Mutta niin tai näin, olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen tyttö ansaitsee ikioman prinsessavaiheensa, jos sen vaan omakseen kokee. Enkä nyt tarkoita kimalletta ja rihkamaa, vaan ennen kaikkea lupaa leikkiä, haaveilla ja tutkiskella omaa ihanaa tyttöyttään.

2) Prinsessojen kaveriksi – tai vastapainoksi, miten vaan – vastaan tähän myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun.  Siinä missä prinsessat ovat ihania hempeydessään ja hepenissään, Pepissä on terveellistä ja tervetullutta anarkiaa. Prinsessojen tapaan tytöt (ja lapset ylipäätään) ansaitsevat mallikseen myös tämän mainion Pepin, jota kesakot eivät kiusaa vaan ilahduttavat ja joka ylipäätään tekee asiat juuri niin päin kuin itsestä oikealta tuntuu. Peppi tekee terveellisen selväksi, että kaikki ennakko-oletukset eivät tässä maailmassa suinkaan ole minkään arvoisia, vaikka myönnettäköön, ettei ainakaan meillä ole toistaiseksi saanut leipoa piparkakkuja lattialla...

Mutta juu, kyllä vaan jutun juju on juuri siinä, että saa kasvaa ihan omaksi itsekseen itseään erilaisiin roolimalleihin peilaillen. Vaikka sitten vähän Prinsessaiseksi Peppi Pitkätossuksi tai sitten Peppi Pitkätossuiseksi Prinsessaksi.

***

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O



tiistai 26. syyskuuta 2017

Kirjojen omistamisen ihanasta kamaluudesta






- on kirjoja, joista ei luovuta - 


Kirpputoripöydän vuokraaminen pari kertaa vuodessa on jo kauan kuulunut perheemme rutiineihin. Lasten kasvaminen johtaa väistämättä pieniksi jääneisiin vaatteisiin ja muuhun uloskasvettuun romppeeseen, mutta kaikenlaista muutakin merkillistä tavaraa nurkissa riittää aina vaan. En tiedä, minkälaisen tavaramäärän alle olisimme jo aikaa sitten hautautuneet, jos näitä säännöllisiä kirppiksiä ei olisi ollut. Kummallista tässä on kylläkin se, että emme edes ole mitenkään erityisen innostuneita ostelijoita. Siedän huonosti kaikenlaista joutavaa roinaa ja sen ekologista painolastia, ja ihan jo välttämättömille vaateostoksille lähteminenkin aiheutti juuri menneenä viikonloppuna hienoista hammastenkiristystä ja vahvan tunteen siitä, että kauniin syyspäivän tunnit voisi toisellakin tavalla käyttää. Looginen päätelmä siis on, että tavaraa kävelee sisään itsestään ja/tai että se lisääntyy nurkissa omia aikojaan. No mutta, nyt asiaan eli kirjojen omistamisen ihanaan kamaluuteen.

Niin. Senhän monet meistä kirjojen ystävistä tietenkin tietävätkin, että kirjat eivät oikeastaan ole materiaa vaan enemmänkin henkeä. Kirjat eivät siis ole ollenkaan tuota edellä kuvattua joutavaa roinaa. Kumma kyllä tämä harras henkiaines kuitenkin vie myös hyllyissä tilaa ja painaa muutoissa kauniisti sanoen vietävästi. Ja siinä vaiheessa, kun tähän armaaseen henkeen alkaa myös kompastella, koska se ei enää mahdu hyllyihin vaan vyöryy valtavalla hurrikaaninvoimalla paitsi pöydänkulmille myös ympäri lattioita, sitä alkaa kyllä väkisinkin miettimään, että jotakin toimimatonta tässä yhtälössä nyt on.

Meidän kotikirjastomme ei moneen muuhun verrattuna varmastikaan ole erityisen suuri, vaan sille on eri huoneissa varattu rajallinen määrä hyllytilaa. Vaikka rakastan kirjoja lämpimästi ja hartaasti ja ne ovat minulle myös keskeinen osa kotini kotoisuutta, en kuitenkaan ole niin bibliofiili, että haluaisin antaa kirjoille kaiken kotini tilan. Haluan, että tilaa on myös muille tärkeille asioille ja mielellään hitunen myös tyhjyydelle. Kirjahyllyn kohdalla harras ihanteeni onkin kutakuinkin se, että kaikki sen kirjat olisivat erityisen tärkeitä ja merkityksellisiä, juuri niitä kirjoja, joiden omistaminen on minulle syystä tai toisesta oikeasti olennaista. On monia hyviä kirjoja, joita minulla ei ole minkäänlaista tarvetta omistaa, vaan riittää, että saan ne halutessani kirjastosta. Mutta niin, sitten on niitä toisia, niitä jotka tuntuvat niin rakkailta ja omilta, että ne haluaa pysyvästi lähelleen.

Mutta niin, se yhtälö. Aika yksinkertaista matematiikkaa on, että kun tilaa on rajallinen määrä, se tulee aikanaan täyteen, jos sinne ilmestyy uutta, mutta mitään ei koskaan mene pois. Seurauksena on sitten juuri se vyöry, kun täyteen ahdettu tila väistämättä tulvii yli äyräittensä.

No, ratkaisu numero yksi on tietenkin se, että uutta ei enää tule, ainakaan paljon. Tämä toimii kohdallani juuri nyt melko hyvin. Tänä vuonna olenkin ollut kirjamyynnin kannalta surkimus ja tuholainen, mutta samalla myös erinomaisen hyvä hyllytilansäästäjä, sillä olen ostanut itselleni ehkä vain yhden kirjan. (Hmm... Voikohan tuo olla ihan oikeasti totta? No niin, ei voi. Muistan heti ainakin yhden toisen... No, ainakaan kovin paljon en valehtele.) Pitkällä tähtäimellä silti tiedän, että on useita kirjoja, jotka vielä haluan omaksi. Joiden omistaminen tuntuu tärkeältä. Omalta. Oikealta. Ja jotka siis toisin sanoen tulevat tarvitsemaan tilaa. (Ja juu, tiedetään: totta kai kirjoja pitäisi ostaa oikein paljon, että kulttuuri kukoistaisi, mutta tähän en nyt tässä kohtaa enempää syvenny, etten mene vielä pahemmin solmuun. Ja ostan kyllä, vaikkakin harvoin ja valikoiden.)

Ratkaisu numero kaksi on sitten tietenkin se, että tilaa tyhjennetään vanhasta. Viedään kirjoja vaikka sinne kirpputorille ja toivotaan hartaasti, että ne saavat uuden, hyvän kodin. Ja oikeastaanhan kirjalle on vain ja ainoastaan oikein, että se saa tulla luetuksi myös jossakin toisaalla. Hengenhän tulee saada olla vapaata ja lennellä kahleetta, ilman että se vangitaan yksityisomistuksen ahtaaseen puristukseen. No niin, aika ontuvaa filosofiaa tämäkin, sillä tietenkin on myös kirjoja, joiden henki joutuu valitettavasti puristumaan juuri siihen omaan omistushaluuni. On kirjoja, joista en luovu.

Mutta kyllä, kirpputoripöytää odotellessani olen taas käynyt läpi myös kirjahyllyäni ja päätynyt poimimaan sieltä muutamia kirjoja, joille toivon uutta kotia. Erityisen tärkeyden ja merkityksellisyyden ajatuskehyksessä olenkin aika hyvin valmis luopumaan sellaisista kirjoista, jotka ovat ehkä hyviä, mutta jotka selvästikään eivät kuitenkaan ole juuri minulle erityisiä. Luopuminen vapauttaa, kun tietää, että sen kautta vapautuu tilaa ja että ne erityisen tärkeät kirjat saavat sitten hengittää väljemmin. Luopumisen prosessi on kuitenkin eräänlainen matka sekin, ja sen on annettava edetä omalla painollaan.

Mutta niin, entäs sitten se, että on kirjoja, joita kukaan ei halua edes ilmaiseksi? Sydäntä särkee repäistä kannet irti ja työntää kirja paperinkeräykseen. Mistä sitä paitsi tietää, minkälainen antiikkikappale mikäkin turha opus on sadan vuoden päästä? Toisaalta voi tietysti lohduttautua sillä, että paperinkeräykseen menee tietenkin vain se henkeä painava materia, kun taas itse henki lentää edelleen vapaana omissa sfääreissään. En tiedä, mikä on viime kädessä oikein, mutta olen sitkeästi koettanut opettaa itselleni, että on kirjoja, joiden on perusteltua palata materiaalikiertoon. Että kirjan pudottaminen keräyspaperilaatikkoon ei siis sittenkään ole syntiä, vaan materian luonnollista kiertokulkua. Se kirjallisuuden henkihän elää joka tapauksessa omaa henkevää elämäänsä. Kipeää tämä silti tekee ja soveltuu ratkaisuksi vain hyvin harvojen kirjojen kohdalla. Ja niistä kaiken maailman joukkotuhoista lukeminen kirpaisee tietysti aina.

No niin. Keitänpä välillä kupposen teetä. Katselen nurkassa odottavia laatikoita, joissa on kirpputorille meneviä tavaroita, myös kirjoja. Ja kirjahyllyä, joka on käsittelyn jäljiltä edelleen aika täysi. Kirjat ovat, yhä vain, toistensa edessä ja päällä. Mietin, että oikeastaan haluaisin, että kaikki kirjat näkyisivät. Että takana oleville kirjoille on epäreilua, että ne eivät näy. Ja että olisi hienoa, jos hylly olisi myös sellainen käytettävä. Sellainen, että sieltä saisi helposti juuri sen kirjan, jonka tahtoo. Toisaalta mietin sitten niinkin, että oikeastaan täpötäysi kirjahylly on jotenkin kodikas. Sen kaoottisuus on enemmän sympaattista kuin ahdistavaa. Ehkä se sitten johtuu juuri siitä, että pohjimmiltaan hylly on kuin onkin täynnä henkeä, ei materiaa.

Ja kyllä, olen onnellinen kirjojen omistamisesta. Siitä, että hyllyssäni on aina Tuulen viemää. Kallasta. Onervaa. Södergrania. Katri Valan Kootut. Jane Austenia ja Brontën sisaruksia. Annat ja Runotytöt. Kalevala. Tolstoin Sota ja rauha niin että voin lukea sen heti kun se tietty, juuri oikea tuuli puhaltaa. Sitä paitsi esimerkiksi tuo Sota ja rauha on kaunis, sen neljä punakultaista selkämystä henkivät ihanasti aikaa ja henkeä. Ja niin, onnellinen olen myös hyllyni hienoista tietokirjoista ja rakkaista kirjailijaelämäkerroista.

Ja niin se on, kirjahyllyn kantamat tarinat ovat monella tavalla rakkaita: Tuossa on tuokin rakas kirjariepu, mummun lahja vuosikymmenten takaa. Ja nuo kirjat osti äiti, kun aloitin koulun. Tuon taas antoivat ystävät kauan sitten, ja ajatella, että osasivatkin valita juuri sen – miten tärkeä kirja siitä minulle sitten tulikaan. Ja tuon ihanan, tärkeän kirjan sain rakkaaltani silloin alkuaikoina, miten kaunis omistuskirjoituskin siinä onkaan. Ja lasten kirjahyllyt kertovat tietenkin omaa tarinaansa nekin – sekä monista yhteisistä, rakkaista hetkistä että lasten kasvamisesta omia mieltymyksiään ja kiinnostuksenkohteitaan omaaviksi yksilöiksi ja samalla tietysti osaltaan siitäkin, miten ihanaa on olla juuri näiden lasten äiti.

Kyllä, kirjahylly on täynnä myös sitä omaa elämänhistoriaa. Juuri siksi se kai oikeastaan onkin niin tärkeä. Sen henki kantaa mukanaan aikaa ja kertomuksia myös itsestä. Mutta ehkä, samalla tavalla kuin omaelämäkerta aina, myös kirjahylly voi ja saa olla vähän valikoitunut. Kaikkea ei tarvitse roikottaa mukana, vaan voi vähän valita. Täytyykin, koska kaikki ei yksinkertaisesti mahdu mukaan. Onneksi valinta saattaa loppujen lopuksi olla aika selkeä, sillä tärkeä erottuu kyllä vähemmän tärkeästä ja pääpolut sivupoluista, ajan mittaan ainakin. Pitää vain pysähtyä välillä hetkeksi miettimään, kertomaan itselleen sitä omaa tarinaansa ja ymmärtämään, mitä milloinkin haluaa valita. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa se kyllä saattaa olla.

No mutta. Olkoon vaan hyllyni jatkossakin täysi, mutta silti myös yhä enemmän sen tärkeän ja merkityksellisen mukaan valikoitunut. Katselen hellästi sen suloista kaaosta ja luen sitä vähän niin kuin elämääni. Kaikkea se ei minusta kerro, tietenkään, mutta on se kuitenkin yksi rakas jäsennys tästä kertomuksesta, jolla on elämäni nimi.


torstai 21. syyskuuta 2017

Intohimoni: lanka






Kun kanervankirjava villasukka eräänä hyssyisenä syyshetkenä taas kutoutui jokusen rivin valmiimmaksi, muistin äkkiä, että Katja 2 c kirjoitti aikoinaan langasta aineen. Tämä nuori neitonen 1990-luvulta saa nyt piipahtaa kirjoituksellaan myös täällä kamarissani, ihan vaan sellaisena langanpehmeänä kevennyksenä. Tässäpä siis alkuperäisenä ja editoimattomana ja kaikkine hieman onnahtavine sanavalintoineenkin lukiotytön aine nimeltä Intohimoni: lanka.

Oikeastaan lanka ja minä löysimme toisemme vasta viime talvena, eikä se todellakaan ollut mikään suunniteltu ja tarkoituksenmukainen kohtaaminen. Minä, entinen virkkuukoukun ja sukkapuikon innokkain pannaan julistaja, huomasinkin yllättäen ajautuneeni aivan uudenlaiseen maailmaan, joka vei minut keskelle lankamerta ja mielihyvän pyörteitä.

Kauppojen lankaosastot ovat minulle nykyään mitä antoisimpia ajanviettopaikkoja. Ohikulkiessanikin käyn aina hypistelemässä kaikenlaisia keriä, värejä ja materiaaleja. Tarkastelen myös tietävänä valikoiman muutoksia ja pengon tarjouskoreja kuin paraskin asiantuntija. Minun ei tarvitse olla edes ostoaikeissa saadakseni sieltä jotain mukaani – minä ikään kuin varastan pussillisen hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä.

Lanka todellakin on yksi parhaista aistien virittäjistä. Paitsi että se näkyy ja tuntuu, se myös tuoksuu ja kuuluu ja varmaan maistuukin, joskaan ei kovin hyvälle. Lanka antaa suunnatonta esteettistä nautintoa. Se on kaunista, melkein kuin satua.

Langalla on myös äärettömästi erilaisia käyttötarkoituksia. Sitähän voi käyttää melkein mihin tahansa, perinteisten käsitöiden ohella vaikkapa ripustimeksi ja kissan leluiksi (vain pari esimerkkiä mainitakseni). Pelkkä langan keriminenkin on eräänlainen sovellutus – ja vieläpä miellyttävä.

Minulle lanka on harraste jo pelkästään lankana. Toisinaan minä ostan kerän tai pari, vien ne kotiini ja annan olla, kunnes tuntuu hyvältä tehdä niistä jotakin. Sanoisinpa, että lanka kehittää. Se avaa oven luovuuteen ja syvempään henkiseen hyvinvointiin tarjoamalla mahdollisuuksia luoda yhä hienompia ja erilaisempia väriyhdistelmiä ja kuviorakenteita. Lisäksi se rauhoittaa. Olo tuntuu aina niin hyvältä ja helpottuneelta, kun saa vain pitää lankaa kädessään vaikka ilman mitään erityistä tavoitettakin.

Lanka synnyttää tunteita. Se johdattaa väkisinkin iloon tai onneen tai mihin vain. Luonnollisesti se tekee joskus myös onnettomaksi. Kaikenlainen lanka ei aina tunnu oikealta. Mutta mikäpä tuntuisi?

Minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani kohti täydellistä itseymmärryksentunnetta, mutta olen sentään saanut otetuksi ensimmäisen askeleen. Olenhan löytänyt pienen pätkän elämänlankaani.

Kas niin, kiitos Katja 2 c.

Tätä vanhaa kirjoitelmaani lukiessani mietin, taas kerran, että minkähän verran sitä oikeastaan tässä matkan varrella pohjimmiltaan muuttuu. Samantapaisista asioista sitä taitaa pitää aina vaan, kunhan on ne omat juttunsa löytänyt, vaikka toki sitä saattaa aina jotakin uuttakin löytää.

No, laiskistunut kyllä vähän olen: nykyisin olen jokseenkin haluton luomaan kirjoneulekuvioita ja keskityn niiden sijaan yksinkertaisempiin neuleisiin, joita neuloessani voin rauhassa unohtua ajatuksiini ilman että luomukseni lähtee kulkemaan omia teitään. Helpot pitsikuviot sopivat oikein hyvin, toisinaan myös vähemmän vaateliaat palmikot. Viime aikoina olen silkkaa laiskuuttani – ei kun hups, siis meditaationhaluani – tehnyt lopulta myönnytyksen myös valmiiksi monenkirjaville langoille, joita vielä jokunen vuosi sitten olin taipuvainen pitämään huijauksena. Niin ja juu, tarkennettakoon nyt vielä tämäkin, ettei kukaan vaan saa aikaansaavuudestani väärää käsitystä: olen erikoistunut neulomisharrastuksessani ennen kaikkea villasukkiin, eli nutut ja muut suuremmat luomukset ovat muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta pysytelleet toistaiseksi (hartaan) suunnitteluasteen puolella...

Niin ja sehän on tietenkin selvää, että neulominen tukee myös kirjoittamista. Omakohtaisen, kokemusperäisen tiedon nojalla vakuutan, että käsillätekemisen konkretia puhdistaa ja rauhoittaa mieltä ja tekee siksi tilaa myös uusille ajatuksille, yhteyksille ja oivalluksille. Eläköön lanka!


maanantai 18. syyskuuta 2017

Syyskuisia hajamietteitä






 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.



Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.
Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen...






Kirjasähkökäyrän ihana, lämpöinen Mai ojensi minulle kiitollisuushaasteen. Kiitos Maille tästä hienosta, kauniista ja tärkeästä haasteesta ♥

Kiitollisuus on aihe, jota meistä jokaisen on aika ajoin hyvä pohtia. Kovin helposti me pidämme elämämme tärkeitä peruspilareita itsestäänselvyyksinä ja rutisemme loppujen lopuksi melko pienistä harmeista niin että se kiitollisuus herkästi unohtuu. Myös onnellisuus kulkenee kuitenkin käsi kädessä juuri kiitollisuuden kanssa – sen, että osaa kokea arvokkaaksi kaiken sen hyvän, mitä elämässä on.

On ihanaa huomata, että kiitollisuuden aiheita löytää valtavasti, kun vain avaa niille mielensä. Elämä on tulvillaan kiitollisuuden arvoisia asioita, suuria ja pieniä. Tähän en nyt kaikkia kiitollisuuden aiheitani yritäkään listata, vaan kirjaan niistä vain muutaman erityisen tärkeän.

Olen kiitollinen rakkaudesta. Puolisostani ja lapsistani. Siitä, että minulla on tämä rakas perhe ja että saan olla vaimo ja äiti.

Olen kiitollinen elämästä ja mahdollisuudesta kasvaa ja kypsyä koko elämäni ajan. Toivon, että saan elää vanhaksi, sillä haluaisin aikanaan tulla harmaaksi, pehmeäksi mummuksi, joka ehkä on jo ymmärtänyt jotakin tärkeää tästä matkasta, jota elämäksi kutsumme. Nelikymppisenä on vielä väistämättä raakile, mutta on ihanaa olla tällä matkalla.

Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa sukupolvien jatkumoa ja ajan virtaa. Olen kiitollinen vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, koko siitä jatkumosta, jonka osa nyt itse olen, ja edelleen siitä, että lasteni kautta elämä ja aika taas jatkuvat. Kiitollisuus jatkuu myös puolisoni suvun puolelle. On tarvittu valtavan monta elämää, että olemme nyt tässä, me kaksi ja lapsemme.

Olen kiitollinen ihmisistä, joissa on lämpöä. Jokainen ihminen, myös yksin viihtyvä, tarvitsee toisten ihmisten lämpöä, sillä yksin tässä maailmassa tulee nopeasti kylmä. Olen kiitollinen kaikista kohtaamistani ihmisistä, joissa on aitoa lämpöä ja valoa ja kykyä säteillä niitä toisille, antaa toisille omasta lämmöstään ja valostaan. Sellaiset ihmiset ovat kultaa, ja heitä voi olla paitsi ystävissämme ja läheisissämme myös satunnaisissa ohikulkijoissa, jotka elämässämme piipahtavat. Ja kyllä, lämpöä ja valoa säteilee myös täällä blogimaailmassa.

Olen kiitollinen kirjoittamisesta. Siitä, että olen palannut kirjoittamisen äärelle ja siitä, että sitä jatkan. Siitäkin, että ymmärrän, ettei kirjoittamisen merkitys ole kiinni kustannussopimuksista vaan tärkeintä on itse kirjoittaminen, matka jonka se antaa.

Olen kiitollinen unelmista. Unelmat ovat tulevaisuususkoa, ja se, ken jaksaa unelmoida, jaksaa myös toivoa. Toivon, etten ikinä lakkaa unelmoimasta. Jos lakkaisin, en ehkä enää edes olisi minä.

Olen kiitollinen terveydestä, jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että lapseni saavat käydä koulua. Olen kiitollinen myös siitä, että elän maassa, jossa ajoittaisista surullisista tapahtumista huolimatta on rauhallista. Toivon, etten koskaan ala pitää näitä asioita liiaksi itsestäänselvyyksinä ja/tai tule sokeaksi sille, etteivät asiat kaikilla ja kaikkialla ole yhtä hyvin.

Juuri nyt olen kiitollinen myös syksystä. Vuosi vuodelta minusta tulee ehkä yhä enemmän vuodenaikaihminen, mutta erityisesti syysihminen olen silti aina. Rakastan kuulaiden päivien valoa ja värejä, sadepäivien uneliasta hämärää ja syysiltojen pehmeyttä. Kiitollinen olen myös luonnosta kaikkinensa, elämämme suuresta sylistä, ja toivon, että meillä on ymmärrystä vaalia sen monimuotoisuutta ja elinvoimaa.

Kiitollinen olen myös siitä, että ymmärrän listani vajaaksi. Monet tärkeimmät asiat tässä ovat, mutta eivät suinkaan kaikki, joista olen kiitollinen. Elämä on hyvää täynnä, se pitää vain nähdä.

Haastan kiitollisuushaasteeseen vuorostani Pearl Cloverin, Tiian ja Elinan – teidän ajatuksianne kiitollisuudesta olisi ihanaa kuulla ♥


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Nimentö ja muita sanahurmureita





Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.