perjantai 10. marraskuuta 2017

Lukupettymyksistä



 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.


Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.


13 kommenttia:

  1. Oikein hyvä läpileikkaus lukupettymyksistä! Tuo on erittäin totta, että hyvin paljon lukukokemukseen vaikuttaa lukemisen ajankohta ja oma luku- ja elämänhistoria. Itse pyrin lähestymään lukupettymyksiäni juuri näistä lähtökohdista: avaamalla, mitkä asiat ovat ehkä johtaneet juuri sellaiseen lukukokemukseen. Niitä ajatusprosesseja on, kuten toteatkin, hyvin mielenkiintoista pohtia.

    Mutta jotenkin minua kiusaa aina keskustelu teemojaan pinnallisesti, stereotyyppisesti tai muuten ongelmallisesti käsittelevistä kirjoista. Kirjablogeissa annetaan tavallisesti se kuva, että huono tai jotenkin kyseenalainen kirja on "vain" kirja ja sellaisena harmiton, joten se voidaan kuitata lukemalla jotain muuta.

    Ymmärrän tavallaan kyllä niitä blogikirjoittajia, jotka sanovat bloggaamisen olevan iloa tuottava harrastus ja rentoutumisen ja hyvän olon lähde. Sitähän kirjallisuus nimittäin parhaillaan on. Mutta samalla: kirjat ovat viestintää. Ne aivan aidosti ja oikeasti myös luovat todellisuutta. Mahdollisuus olla välittämättä ongelmallisen kirjallisuuden yhteiskunnallisista vaikutuksista on luksusta ja merkki siitä, että kuuluu (tai vähintään tuntee kuuluvansa) yhteiskunnan hyväosaisiin. Jos on itse sitä viiteryhmää, jonka ovelle niin sanotusti tullaan koputtamaan yhteiskunnallisten asenteiden vuoksi, on kirjallisuuden asennemuokkaus syytä ottaa aika tavalla vakavammin.

    Jotenkin itse näkisin myös yhteiskuntaan ja kulttuuriin osallisena velvollisuudekseni puolustaa niitä arvoja, jotka näen oikeiksi kyseenalaistamalla ne asiat, jotka näen näitä arvoja rikkovan. En tarkoita nyt tässä mitään sensuuritoiveita, vaan pikemminkin toivon aina myös muiden tekevän niin. Siten syntyy sitä kuuluisaa keskustelua.

    Jos kulttuurista tilaa muokataan (jo olemassa olevia asenteita ehkä vahvistaen) esimerkiksi eriarvoisempaan, epäempaattisempaan ja pinnallisempaan suuntaan tahallisesti tai tahattomasti kirjallisuuden kautta, tuntuu jotenkin velvollisuudeltakin sanoa, että tämä ei ole ok. Ne asiat saattavat iskeä omaan nilkkaan, ja koska en kuulu kaikista huono-osaisimpiin, iskevät asiat jo paljon aiemmin aika monen muun nilkkaan. Mikäli minä voin bloggaajana mitenkään vaikuttaa asiaan, teen sen kyllä. Ongelmallisten asioiden jättäminen syrjään "huonon mielen levittämisen" verukkeella tuntuu siltä, että heitän kanssakansalaisia bussin alle. Näin siis minusta. Kuulen tosin mielelläni vasta-argumentteja!

    Kirjabloggaus ei ehkä ole maailman vakavin tai suurin asia. Se on suosittu harrastus, koska se on hauskaa, yhteisöllistä ja siitä saa todella helposti tehtyä omannäköistä. Mutta joskus olisi ihan hyvä pysähtyä pohtimaan, että mitä vaikutuksia tällä minun hauskallani ja rennollani on ehkä laajemmassa mittakaavassa. Se ei tarkoita, että harrastus pitäisi lopettaa tai väkisin muuttaa vakavammaksi, mutta omien valintojen ajattelu silloin tällöin tuskin tekee kenellekään niin paljon pahaa, että harrastuksesta menisi maku kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukijatar, kiitokset näkemyksistäsi. Esität monia hyviä ja tärkeitä huomioita ja annat paljonkin ajattelemisen aihetta. Vastauksestanikin tuli niin pitkä, että jouduin jakamaan sen kahtia.

      Annetaanko kirjablogeissa tosiaan sellainen kuva, että ”huono tai jotenkin kyseenalainen kirja on "vain" kirja ja sellaisena harmiton, joten se voidaan kuitata lukemalla jotain muuta”? Tähän en osaa itse nyt ottaa kantaa, pitäisi ensin tehdä laaja-alainen tutkimusmatka juuri tätä kysymystä silmällä pitäen.

      Yleisesti ottaen luulen, että pohdimme tässä ainakin osittain nyt eri asiaa, vaikka yhteyksiäkin varmaan jonkin verran on. Voi olla, että käytin kirjoituksessani ilmaisutapoja, jotka antoivat aihetta ajatella, että suhtaudun problematisoimatta esim. arvoiltaan selkeästi ongelmallisiin teoksiin ja että näen oikeutettuna jättää sellaiset käsittelemättä vain harmittomina kirjoina tai "huonon mielen levittämisen" välttämiseksi. Tämäkin tietenkin kuuluu myös blogikirjoittamisen luonteeseen: ilmaisumme voi olla epätarkkaa, ja toisaalta emme voi tietää miten kukin lukija kirjoituksiamme lukee ja tulkitsee, ja kun lisäksi emme tunne toisiamme, emme voi tietää edes sitä, minkälaisia arvomaailmoita ja ajattelutapoja oikeastaan edustamme.

      Tarkennan nyt ontuvaa ilmaisuani sen verran, että pettymykset, joita tässä ruodin, kohdistuvat enemmän esimerkiksi ilmaisuun ja teoksen tiettyyn keskentekoisuuteen tai hankaliin aaltopituuksiin nimenomaan sen tasolla. Se, että puhun myös arvoista ja elämänkokemuksesta, viittaa tässä lukukokemuksiin enemmän myös yleisellä tasolla – siihen, että se, miten minkäkin kirjan koemme, on ylipäätään aika monimutkaisen ja -tahoisen prosessin tulos. Voi kyllä olla, että luenkin enimmäkseen sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joiden arvomaailman kanssa minun ei yleensä tarvitse varsinaisesti riidellä, vaikka myös arvokeskustelua toki syntyykin. Ehkä lukemistoni on suppea, ja tätä voisi nyt kyllä ehkä enemmäkin miettiä, sekä lukemistoani että lukemiseni tapoja. Joskus teoksen välittämiä ongelmallisia asenteita on taas tarkasteltava sen omaan aikaan suhteutettuna. Esim. Charlotte Brontën teoksissa on paikoin ongelmallista rotuajattelua, mutta on muistettava, että hän on ollut oman aikansa ajattelutapojen lapsi samalla kun on kuitenkin omallakin elämällään raivannut tilaa uudelle. (Ja tätä ei nyt toivottavasti ymmärretä niin, että hyväksyisin esim. rasistisen ajattelun osana aikaansa, entistä tai nykyistä. En hyväksy, koetan vain tarkastella näitä kirjallisuuden hankalia asenteellisuuksia mahdollisimman laajasti.)

      Poista
    2. Sinulla on oma perusteltu ja tärkeä linjasi kirjallisuuden lukemiseen ja käsittelemiseen ja hyvä niin. On tosiaan hyvä muistaa, että kirjat eivät vain esitä maailmaa vaan myös luovat sitä, ja sekä hyvässä että pahassa. Itse en lähtisi kuitenkaan moittimaan niitäkään, jotka haluavat toimia sillä omalla hauskalla ja rennolla otteellaan – tai millainen omantuntuinen ote se sitten itse kullakin onkin – ja olla tekemättä luku- ja kirjablogiharrastuksestaan turhan vakavaa. Esille ottamaasi problematiikkaa on tarpeellista ja tervetullutta pohtia esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksen puolella, mutta kirjablogeilta ei minusta voida lähtökohtaisesti odottaa tietynlaisia lukemisen ja analysoimisen tapoja. Itse pidän tärkeänä ennen kaikkea sitä, että kirjallisuudesta keskustellaan monilla tavoilla, ja esimerkiksi juuri kirjallisuudentutkimus on yksi ja monenkirjavat kirjablogit taas toinen tärkeä ja arvokas tapa kirjallisuutta pohtia. Usein keskustelut ovat näillä eri tahoilla aika erilaisia, mutta toki blogien kirjoon mahtuu myös kirjallisuudentutkimusta lähenevää keskustelua. Hyvä niin.

      Itse pohdin itse asiassa aika paljonkin omaa blogikirjoittamistani, siihen liittyviä linjauksiani ja valintojani ja ylipäätään sen merkityksiä. Ja tiedän kyllä, että esim. oma tapani kirjoittaa ei kaikkia miellytä. Joitakin se saattaa jopa ärsyttää. Saattaa olla niinkin, että jollekin esimerkiksi minun blogini on juuri lukupettymys, joka ei anna sitä, mitä lukija (kirja)blogilta odottaa. Sille en voi mitään, ja olen taipuvainen ajattelemaan niin, että jokainen saa valita luettavansa oman makunsa mukaan myös blogien suhteen. Kriittinenkin saa toki olla. Jos taas joku ajattelee, että vaikkapa juuri minä puolustan linjanvedoillani esimerkiksi epäempaattisuuden vahvistamista ja vahvistumista, olen hieman hämmentynyt mutta ymmärrän, että se joku ei tunne minua ollenkaan. Ehkä pysähdyn hetkeksi miettimään myös sitä, mitä ja miten olen täällä matkan varrella kirjoittanut ja miten olen onnistunut itseäni eri asioiden suhteen ilmaisemaan. Terveellistä pohdintaa, ehdottomasti.

      Ja kyllä, ihminen on todellakin aika herkästi oman kokemustodellisuutensa ja omien ajattelutapojensa vanki, mikä juuri tekee esim. empatian useille ihmisille niin vaikeaksi, mutta jotenkin en osaa ajatella, että lähtökohtaisesti hyväntahtoista kirjablogiharrastusta pitäisi suomia siitä, että täällä vahvistetaan kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti ongelmallisia asenteita. Toki tätäkin voi silti olla terveellistä pohtia, samaan tapaan kuin ihmisen on terveellistä pohtia toimintaansa ylipäätään. Se mielikuva, joka minulla esimerkiksi kirjabloggaajista – tai ainakin siitä joukosta, joiden kirjoituksia olen aktiivisimmin seurannut; yleistää en tietenkään voi, koska läheskään kaikkia kirjablogeja en seuraa – on myös pikemminkin se, että kirjabloggaajat puolustavat pikemminkin juuri tasavertaisuutta, empaattisuutta ja syvällisyyttä kuin niiden vastakohtia, ja aika lailla riippumatta siitä, millä tavalla ja minkälaisella otteella he lukukokemuksensa kirjoituksiksi purkavat. Olemme kaikki myös erilaisia lukijoita ja kirjoittajia ja kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin, mikä ei tee meistä keskenämme lukijoina tai lukukokemuksistamme kirjoittajina eriarvoisia. Toisilla myös on esim. kirjallisuustieteellisiä opintoja ja niiden tarjoamia välineitä, toisilla ei. Ajattelisin, tässäkin, että erilaisuus ja sen kunnioittaminen on rikkautta.

      Siitä olen ehdottomasti kanssasi yhtä mieltä, että eriarvoisuuden, epäempaattisuuden ja pinnallisuuden vahvistumista tässä maailmassa pitää vastustaa. Empatia toista ihmistä kohtaan olisi kaiken alku. Toivotaan, että kykenemme kukin omalla tavallamme edistämään sen voimaa.

      Poista
    3. Ensinnäkin, kiitos perusteellisesta vastauksesta! Taidan joutua itsekin pätkimään tätä vastaustani.

      Minusta kirjablogeissa on nimen omaan vallalla ajattelu, että kirjallisuus on itsessään neutraalia ja ainoa syy kritisoida sitä on oma subjektiivinen maku - jos ei tykkää yhdestä, voi valita jotain muuta. Että jos kirjassa kuvataan vaikka vähemmistöjä kökösti, pitää jatkossa lukea jotain itseä miellyttävämpää eikä sen enempää edes eritellä tuota pettymystä. Harvoin lähdetään kyseenalaistamaan esimerkiksi sitä, miksi tällainen kirja on julkaistu ja että miksi se edistää juuri tällaista maailmankuvaa. Kirjallisuudessa on paljon tahallisesti ja tahattomasti toistettuja "totuuksia" vaikkapa siitä, miten ihmismieli tai yhteiskunta toimii. Jos näitä asioita ei tiedosta ja käsittele, on vaarana, että tulee omaksuneeksi niitä kritiikittä.

      Voi olla, että tosiaan paikoin kirjoitin tekstisi ohitse. Tekstisi toimi ponnahduslautana asioille, joita olen usein miettinyt samantapaisten blogikannanottojen äärellä. Siten se ei ollut niinkään täsmäkritiikkiä juuri sinulle, Katja, vaan juuri tekstistäsi heränneitä ajatuksia, jotka ovat osin jo muotoutuneet muiden tekstien pohjalta. Kuten hyvin sanoit, ilmaisu voi blogeissa (ja kommenteissa!) olla epätarkkaa, mutta ehkäpä keskustelua jatkamalla asiat silti selkenevät!

      Kirjan kritisoinnissa on tietysti myös aina tekninen puoli, johon oletan, että viittaat "ilmaisun, keskentekoisuuden ja aaltopituuksien" käsitteellä. Joku kirja voi vetää puoleensa tai työntää pois pelkällä rytmityksellään, rakenteellaan tai kieliasullaan. Nämä ovat tietysti asioita, jotka ovat astetta neutraalimpia kuin teoksen arvot ja esitystavat, vaikka nämä asiat kytkeytyvätkin yhteen. Tietysti myös keinot jollakin tavalla muokkaavat ajattelua - esimerkiksi dialogi monessa nykykirjallisuudessa on erittäin kaavamaista pohjautuen joko populaarikulttuuriin tai kotimaisiin klassikoihin, kun vallalla näyttää olevan ajatus, että näin "kuuluu" kirjoittaa.

      Esiin nostamasi esimerkki erilaisissa historian vaiheissa kirjotetuista teoksista on oikein hyvä. Sitä sietääkin nähdäkseni pohtia! Sillä on totta, että kirjallisuutta ei voi erottaa sen syntyajasta sen enempää kuin kirjailijaakaan, ja samoin kirjan ongelmalliset puolet eivät kumoa sen ansioita. On kuitenkin hyvä tiedostaa nämä asiat ja samalla pohtia, mille asioille teoksen ansioiden nähdään rakentuvan. Joskus kirjallinen kulttuurikin on jonkin verran sokea - yleisinhimillisinä nähdyt asiat saattavat olla sitä vain jossakin kulttuuripiirissä, ja liian usein tähän huomioon vastataan vähättelemällä toisten kulttuurien ihmisyyttä eikä kyseenalaistamalla teoksen ilmaisukykyä. Yhteenvetona: klassikoidenkin ihmiskuvan tunnistettavuutta ja arvoja on ehkäpä aiheellista pohtia.

      Minulla on myös jonkinlainen ristiriita tai ongelma sen argumentin kanssa, että jos joku haluaa (ja käytännössä pystyy) on hän vapautettu ajattelemasta yhteiskunnallisia ongelmia. Tavallaan on totta, että ihmisen on saatava rentoutua ja olla olematta vastuussa kaikesta kaiken aikaa jo psyyken hyvinvoinnin vuoksi, mutta tavallaanhan juuri se, että toisilla on siihen oikeus, vie saman oikeuden toisilta. Itse asiassa tämä on paljon, paljon kirjallisuutta laajempi yhteiskunnallinen ongelma: onko vaikkapa halpaketjun tuotteita ostavalla ihmisellä oltava oikeus olla ajattelematta niitä, joiden kustannuksella viiden euron T-paita tuotetaan? Onko tonnikalaa syövällä oltava oikeus olla ajattelematta lajin tuhoutumista? Onko vaaleissa kovenevien arvojen puolesta äänestävillä oltava oikeus olla ajattelematta niitä, joiden elämästä heidän päätöksensä tekee kurjempaa? Onko asioista välittämättä oleminen ihmisen perusoikeus? Oikeuttaako hyväntahtoisuus välittämättä olemisen? Eikö oikeus välinpitämättömyyteen astu toisten oikeuksien varpaille? Kysymys on vaikea, ja sen kanssa tulee kamppailtua itsekin harva se päivä.

      Poista
    4. Erilaisuus ja kunnioittaminen ovat rikkautta, se on totta. Samoin on silti totta, että kirjallisuuskin vaatii medialukutaitoa. En lähtisi vaatimaan, että jokainen kirjan lukija tai kirjabloggaaja olisi tekstien ammattilainen, mutta samoin kuin toivon jokaisen kansalaisen osaavan lukea, toivon myös jokaisen olevan medialukutaitoinen. Siinä mielessä tulee mietittyä välillä, kuinka korkea lopulta on medialukutaidon aste blogeissa - siinä voisi paikoin olla vielä jonkin verran tekemistä jo kirjoittajien itsensä vuoksi. En jotenkin osaa nähdä peruskansalaistaitojen puutetta "rikastavana erilaisuutena". (Sillähän argumentilla voitaisiin jo kyseenalaistaa oppivelvollisuuskin.) Kukaan ihminen ei ole huono tai epäonnistunut siksi, ettei vaikka ole kovin medialukutaitoinen tai ole ollut aiheesta kiinnostunut, mutta näkisin ylipäätään, että yksilön ja yhteiskunnan tasolla oppiminen vie aina eteenpäin.

      On ainoastaan hienoa, että blogien kirjoittajilla on eri lähtökohtia: erilaisia taustoja, elämäntilanteita, eri määrä ikävuosia jne. Erilaisia lukijoita ja kirjottajia, kuten sanoit! Itse melkeinpä toivoisin erilaisuutta lisääkin, sillä nyt suurin osa kirjabloggareista keskiarvolta 20-40-vuotiaita akateemisen koulutuksen saaneita naisia. Mutta havaintoni on silti sama kuin sinulla siltä osin, että kirjablogien kirjoittajat puolustavat lähtökohtaisesti ymmärrystä, lempeyttä, tasa-arvoa ja empatiaa. Olen silti sitä mieltä, että näihin tavoitteisiin päästäisiin vielä paremmin, jos blogimaailman yleinen linja olisi vielä tiedostavampi. Lisäksi hyväntahtoisuus argumenttina on aika kyseenalainen - aika paljon pahaa tässä maailmassa on tehty aivan aidon ja vilpittömän hyväntahtoisuuden varjolla. Se ei itsessään ole minusta vielä meriitti.

      Vielä loppukaneetiksi: tietysti ylipäätään pyrkimys tiedostavuuteen voisi karkottaa harrastajia, jotka etsivät ennemmin eskapismia ja rentoutumista, jolloin menetettäisiin tämän joukon näkökulmat koko keskustelusta. Mutta samalla: onko lopulta pienen joukon (=bloggareiden) hyvä mieli niinkin vaikuttavan mediumin kuin bloggaamisen korkein arvo? Entä pitäisikö sen olla?

      Ja sanottakoon nyt vielä, että minusta blogissasi on todella kiinnostavia lukemiseen, bloggaamiseen ja kirjallisuuteen ylipäätään liittyviä kirjoituksia. Sanon nyt vielä, että en siis nyt näissäkään kysymyksissä suoraan kirjoita blogistasi, mutta blogisi antaa erittäin hyvää tilaa ja ajatusvirikkeitä monenlaisten asioiden pohtimiselle. Kirjojen kamari on niitä harvoja blogeja, jolta luen kaikki uudet tekstit.

      Poista
    5. Lukijatar, taidamme olla sellaisen aiheen äärellä, josta meillä riittää sanottavaa; vastaukseni ei taaskaan mahdu yhteen kommenttikenttään. Hyvä niin, hyvä keskustelu on aina raikastavaa.

      Alkuun haluan sanoa, että arvostan sitä, että annat kamarilleni aikaasi, kiitos siitä. On myös mukavaa ja lämmittävää kuulla, että täällä on ajatuksille tilaa ja että kirjoituksistani lähtee viriämään omia ajatuspolkuja. Sitähän kai kirjoittajana toivookin: että lukijassa heräisi omia ajatuksia ja keskustelua tekstin kanssa.

      Seuraavaksi korjaan jälleen ilmaisuni mahdollisia epätarkkuuksia. En suinkaan ottanut puheenvuoroasi täsmäkritiikkinä itselleni tai kamarilleni, olen vain hyvin taipuvainen pohtimaan asioita myös henkilökohtaisella tasolla ja itseni ja oman toimintani kautta. Olen ehkä sellaista tyyppiä, että etsin otetta asioihin myös itseni kautta, omiakin tekemisiäni pohdiskelemalla.

      Saattaa tosiaan olla, että otamme täällä kirjablogimaailmassa kirjallisuuden jotenkin liian neutraalisti ja sivuutamme sen ongelmat esim. subjektiivisten mieltymysten varjolla. Saatan hyvinkin tehdä niin itsekin. En ole ajatellut asiaa tältä kannalta, joten puheenvuorosi ovat tosiaan siinäkin mielessä avartavia. Ajatus siitä, että omat lukutapani ja tapani keskustella kirjallisuudesta ruokkisivat epätasa-arvoa ja muita kavahtamiani ajattelutapoja, on aika kauhistuttavakin. Jos toimintatapani johtavat sellaiseen, koen toimivani aika lailla omia arvojani vastaan. Ei mikään miellyttävä tunne. Toisaalta en juuri nyt tavoita muististani esim. sellaista lukupettymystä, joka olisi johtunut nimenomaan vakavasta arvoristiriidasta. Eräskin pettymys oli sen sijaan sellainen, että teos oli minusta nimenomaan muodoltaan selkeästi keskentekoinen. Toisaalla samaa teosta on kuitenkin myös kehuttu, joten objektiivisesti en osaa sanoa, mikä lopulta on ”totta”. Selvää toki on, kuten sanot, että teoksen ns. tekninen puoli ja sisältö kietoutuvat monella tavalla myös yhteen. Saattaa myös jäädä, minultakin, paljon näkemättä ja huomaamatta, ja myös teosten arvomaailmoiden suhteen.

      Varmasti on myös juuri niin, että kirjallinenkin kulttuuri on jossain määrin sokea. Olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että myös klassikoita on hyvä lukea kriittisesti, siten ettei ota niiden arvoakaan annettuna vaan pyrkii tarkastelemaan sitä uudelleen. Itse olen varmasti usein ollut taipuvainen lukemaan niitä myös vähän toisella tavalla tutkiskellen, juuri oman aikansa kehyksissä jne., mutta ehdottomasti tuo on tärkeä juttu.

      Ja todellakin, nämä kysymykset kyseenalaistamatta jättämisestä ulottuvat paljon kirjallisuusmaailmaa laajemmalle. Kysymyksiin, joita esität halpatuonti-t-paidoista, tonnikalasta, kovenevia arvoja vahvistavasta äänestyskäyttäytymisestä ja ylipäätään välittämättä jättämisestä, on melko helppoa vastata yksioikoisesti ei. Olen itse myös sitä ihmistyyppiä, joka aika herkästi ottaa tämäntapaiset asiat aika raskaasti. Kerrotaan nyt tässä muun jutustelun lomassa sekin, että olen sellaisenkin ajanjakson elänyt, jolloin en voinut esim. ostaa yhtään mitään (paitsi ehkä luomuporkkanoita) kokematta siitä syyllisyyttä ja maailmantuskaa. Hankalaa, kun on kuitenkin ainakin syötävä ja pukeuduttava. Sille linjalle en enää takaisin halua, koska se voi pahimmillaan viedä minulta toimintakyvyn. Mieluummin olen itselleni vähän armollisempi ja suosittelen samaa armollisuutta itseään kohtaan myös muille. En millään tavalla kannata välinpitämättömyyttä suhteessa tämän maailman lukemattomiin epäkohtiin, mutta ajattelen kuitenkin myös niin, että emme jaksa, jos kaiken aikaa ajattelemme syyllistyvämme johonkin väärään. Ehkä oman blogilinjani taustalla on myös tämäntapaisia ajatuksia. Samoin kuin sen, että haluan itse nähdä hyvänä ja arvokkaana myös sen sellaisen hyvän mielen levittämisen esim. juuri kirjablogeissa.

      Poista
    6. Ongelmallisia asiat silti toki ovat, monella tavalla, ja pidän tosiaan arvossa tärkeää ja perusteltua näkemystäsi kirjallisuuden kriittisestä lukemisesta ja esim. tuosta ”totuuksien” kyseenalaistamisesta. Itse olen kyllä varmaan kriittisempi (näkyvämpien?) yhteiskunnallisten vääryyksien kuin kirjallisuuden ongelmallisten asenteellisuuksien äärellä. Tulee tässä nyt mieleen sellainenkin, että on aika hauskaa leikitellä ajatuksella, että jos kirjoittaisin esimerkiksi yhteiskuntakriittistä blogia, niin millainen se olisi. Tai jos joku muu kirjabloggaaja kirjoittaisi. Varmaan aika monellakin meistä olisi niistä asioista monenlaista sanottavaa. No, se on toinen juttu.

      Siitäkin olen tosiaan kanssasi samaa mieltä, että ei meidän pitäisi toimintaamme vailla terveellistä itsekritiikkiä suhtautua – ei näissä blogeissamme eikä elämässämme muutenkaan. Eriarvoisuus kasvaa ja maapallo tuhoutuu, jos meillä ei ole halua nähdä oman toimintamme ongelmallisuutta ja tuhoisuutta. Samalla ajattelen silti niinkin, että meidän on ymmärrettävä myös oma rajallisuutemme. Minusta se ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan juuri sen oman rajallisuutemme hyväksymistä: ymmärrystä siitä, että jaksaaksemme ponnistella paremman maailman eteen ja myös ihan vain jaksaaksemme tätä maailmaa ylipäätään meillä pitää ja saa olla myös paikkoja ja tapoja rentoutua ja olla yhdessä toisille hyvää tahtovina ihmisinä. Olet ihan oikeassa siinäkin, että hyväntahtoisuuskaan ei ole ongelmaton meriitti eikä oikeuta omien toimintatapojen kyseenalaistamatta jättämiseen, mutta uskon silti myös tiettyyn vilpittömäänkin lempeyteen ja hyvään pyrkimiseen. Varmasti on omalla kohdallani myös niin, että en kerta kaikkiaan jaksa olla uskomatta, hartioita alkaa painaa liikaa jos näen kaikessa pahaa.

      Siitäkin (huomaatko, aika paljosta!) olemme samaa mieltä, että oppiminen on tärkeää. Esimerkiksi medialukutaito on todella vaikea laji ja varmasti siinä riittää tässä maailmassa opeteltavaa ja painiskeltavaa itse kullekin. Ihan peruskansalaistaitoja omaamattomana joukkona en kirjabloggaajia sentään kuitenkaan näe, mutta toki jokaisen on varmasti aika ajoin hyvä pohtia omia tapojaan ja valmiuksiaan esim. juuri niitä medioita lueskella.

      Tärkeitä kysymyksiä ovat myös nuo, että onko bloggareiden hyvä mieli bloggaamisen korkein arvo ja että pitäisikö sen sitten sitä olla, eivätkä välttämättä ihan yksinkertaisia vastattavia. Onhan niinkin, että myös blogien kirjoittajilla on tietty vastuu, jota emme voi paeta esimerkiksi höpinöillä hyvästä mielestä ja halustamme ottaa rennosti. Mutta ehkäpä blogeillakin voi ja saa olla monenlaisia arvoja, merkityksiä ja tehtäviä, ainakin tietyissä ihmisarvon loukkaamattomuutta kunnioittavissa puitteissa?

      Kiinnostavia ja tärkeitä ajatuksia herättelet, Lukijatar. Kiitokset vielä.

      Poista
    7. Todella paljon kiitoksia jälleen uudesta perinpohjaisesta vastauksesta - tärkeitä ajatuksia ja ajatuksenraikastuksia herää myös täällä!

      Lisätäkseni vielä, Kamarissasi kannustetaan lempeästi nimen omaan pohdintaan ja rönsyilyyn, mikä usein saa ajatukset vipeltämään.

      Epäilinkin, että peilaat ajatuksia itsesi kautta - tuttu keino varmasti jokaiselle! Halusin vielä vain ilmaista selkeästi, ettei vahingossakaan - epätarkka - ilmaisu saisi tekstiäni näyttämään hyökkäykseltä. Se se vasta kamalaa olisi, kun näin paljon kuitenkin blogistasi saan irti!

      Eihän subjektiivisista mieltymyksistä oikein pääse eroonkaan ja niiden välttely kirjoja lukiessa olisi kohtuutonkin vaatimus. Luen itsekin kirjoja sen perusteella, mikä minua kiinnostaa, vaikka tietysti yritän laajentaa näkökulmaani tilaisuuden niin salliessa.

      Tavallaan se kiusaa myös itseäni, että täytyisi lukea jotenkin tavoitteellisemmin vielä vahemmin erilaista kirjallisuutta, mutta tavallaan yrittää silti muistaa, että ei sekään auta, jos lukeminen on pelkkää suorittamista - jää pian koko lukeminen. Ja tämähän on oikeastaan se ristiriita myös muissa blogeissa: kukaan ei pysty lukemaan tai bloggaamaan aivan täysin eettisesti, sillä lukeminen tapahtuu arjen lomassa ja sen ehdoilla: jaksamisen mukaan. En sitten tiedä, olenko kohtuuton edes toivoessani blogeilta lisää analyyttisyyttä; jos ihmiset eivät vain jaksa olla analyyttisia arjen keskellä blogeissaan?

      Mietin tuota, että kirjapettymykset eivät kytkeydy arvoristiriitoihin. Se on ehkä sellainen asia, joka on itsellä muuttunut omien arvojen selkeytymisen myötä. Jotenkin yhä useammin kirjaan pettyminen johtuu arvoristiriidasta, ja tämä jotenkin korostuu kotimaisen nykykirjallisuuden kohdalla. Esimerkiksi Härkösen, Kyrön ja Pulkkisen kirjat ovat olleet pettymyksiä nimen omaan arvoristiriitojen vuoksi. Ehkä se sitten on se asia, jota joskus tuntuu olevan kirjablogeissa vähänlaisesti - kannanotot kirjojen arvoihin.

      Mitä sanot klassikoista - klassikkojen suurlukijana! - on tietysti aiheellista myös. Eihän kirjaa ole mitään mieltä lukea anakronistisesti, ja sitten taas toisaalta, mitä muutakaan nykylukija voi? Välillä mietityttää omalla kohdalla, että kuinka "todella" pystyy lopulta lukemaan jotakin kirjaa sen alkuperäisessä kontekstissa ilman sitä maailmaa, jossa se on luotu. Kyllähän faktoja voi tietää ja eläytyä, mutta onhan se silti eri asia. Minulla on usein vähän vaikeuksiakin lähteä kirjoittamaan klassikoista, kun niin monta eri kehystä riitelee keskenään eivätkä ne aina ole yhteensovitettavissa! Ja tietysti lukiessakin tekee niitä havaintoja eri kehysten kautta ja assosioi niitä ehkä jonkin verran mielivaltaisesti. Kiinnostavaa vanhojen kirjojen lukeminen on, mutta jotenkin analyysi tuntuu haastavalta - miten voi ikinä tehdä oikeutta kirjoille ja käsitellä niitä eettisesti? Etikka lopulta koskettaa myös menneitä sukupolvia ja heidän asioidensa tarkastelua. Ja sitten samalla pitäisi ottaa eettisesti huomioon myös nykyisin elävät sukupolvet...

      No nythän voin lisätä myös itsekin jutustelun hengessä, että olen itse asiassa tuossa täsmälleen samassa pysyvän maailmantuskan tilassa. Se on jotenkin järkyttävää, että koko elintapa perustuu jatkuvalle riistolle, sorrolle, tuhoamiselle ja laajalle pahoinvoinnille, ja että käytännössä asialle ei voi tehdä juuri mitään. Syyllisyys, vanha tuttu. (Tarkoitukseni ei muuten ole missään nimessä syöstä sinua takaisin siihen, jos sen olet itsellesi sopivalla tavalla etäännyttänyt.) Mikä määrä maailmantuskaa on sopiva, niin että asioista välitetään ja niitä hoidetaan, mutta samalla ei yksi ihminen luhistu sen valtavan taakan alle? Tämä on tietysti isohko kysymys itsessäänkin.

      Poista
    8. Ehkä sen maailmantuskan vuoksi sitten sen huomaaminen, että kirjablogit ovat tämän kokoisessa maassa tapa aidosti vaikuttaa kulttuurikeskusteluun, on tehnyt sen vaikutusmahdollisuuden käyttämisestä niin tärkeää. Turhauttavaa lienee silloin se, jos tätä vaikutusmahdollisuutta ei muissa blogeissa nähdä eikä käytetä, eikä pidetä vaikuttamista edes mielekkäänä. En myöskään näe, että hyvän mielen tuottaminen ja lempeys olisivat jotenkin vaikuttamista ja kannanottoa vastaan. Ehkä se on sitten vain henkilökohtainen ongelma? Inhimillisyys ja kriittisyys eivät ole vastakohtia nekään, vaikka usein arvojen ja sisältöjen arviointia vastustetaan juuri hyvän mielen ja ystävällisyyden argumenteilla.

      Yhteiskunnalliset vääryydet ihan ilman kirjallisuuden välittyneisyyttä ovat tietysti vaikuttamisen kannalta tapoja . Joku voisi - varmaan ihan oikeutetustikin - puolestaan kritisoida minun kantaani kirjallisuudesta "nillittämisestä", kun todellisia ongelmia on kantaaotettavina niin loputon massa. Mutta ehkäpä siinä on se, että kun kirjallisuus on koulutukseni vuoksi se "kotikenttä", uskaltaa siinä olla varmempi asioista kuin vaikka taloustieteen tai sosiologian puolella, ja siten se tuntuu oman korren kantamiselta kekoon. Yhteiskunnallisia blogeja seuraankin säännöllisesti noin puolta tusinaa, ja oikeastaan luen niitä enemmänkin kuin kirjablogeja keskimäärin. Olisi aika kiehtova ajatus lukea sinun kirjoittamaasi yhteiskunnallista blogia, se olisi varmaan mainio!

      Tietysti olen varma, että monet kirjabloggarit ovatkin yhteiskunnallisesti aktiivisia, mutta tekevät sen muualla kuin blogeissaan. Mutta välillä kyllä jään miettimään, että miksi kirjablogit eivät voisi olla aktiivisemmankin vaikuttamisen kanavia, ja että miksi kirjablogien kautta vaikuttaminen nähdään aiheettomaksi. Tai sellainen vaikutelma blogeista ainakin usein syntyy. (Tässä nyt tietysti niputan yhteen sen valtavan määrän blogimassaa, jonka olen vuosien myötä lukenut, joten kovin analyyttinen mutu se ei ole.)

      Viime aikoina on tosin tuntunut, että keskustelua on alkanut näkyä aiempaa enemmän - toisaalta samalla on edennyt lifestyle-blogeista levinnyt kulutuskulttuurin ihannointi, jossa mitä enemmän ostaa, sen parempi, ja ostoja ja niiden överiksi menemistä ihannoidaan ja hehkutetaan hyvillä mielin. Siihen kun lisätään kirjojen pinnallinen kuvailu, alkaa välillä miettiä, että tämäkö nähdään kirjallisuuden tehtäväksi - olla mahdollisimman kaunis kertakäyttöinen kulutushyödyke, joka voidaan tyhjentävästi kuvailla sanomalla, onko kansi hieno vai huono ja referoimalla juoni, lopussa myös voidaan sanoa, suositellaanko tätä tuotetta muille. Toki on niitäkin blogeja, jotka vielä pohtivat sanottavaansa ja keskittyvät sisältöön (ja myös sisältöön ja visuaalisuuteen molempiin keskittyviä blogeja), mutta tuo toinen kirjablogien tyyppi saa kyseenalaistamaan itse kirjablogienkin arvomaailman. Ovatko kirjablogit pian vain yksi mainonnan ja kulutusinnostuksen lietsonnan alusta muiden joukossa?

      Poista
    9. Mietin tuota medialukutaitoa ehkä siitä näkökulmasta, että se ei ole kovin kauaa ollut koulujen opetussuunnitelmassa, enkä muista, että esimerkiksi omanakaan aikanani olisi esimerkiksi käsitelty viihdekirjallisuutta ja sen tapoja vaikuttaa lainkaan. Mutulla sanoisin, että suurella osalla aikuisväestöä laajempi medialukutaito on omasta kiinnostuksesta ja opintosuunnasta kiinni. Täysin medialukutaidottomana en kyllä kirjabloggaajia pidä, mutta välillä tulee mietittyä, että johtuuko analyyttisyyden puuttuminen mielenkiinnon vai osaamisen puutteesta. Voi se hyvin olla aiempikin, mutta toisinaan tulee sellainen olo, että on kyse jälkimmäisestä. Esimerkiksi aina silloin tällöin tuntuu blogeissa olevan vaikeuksia erottaa kirjailija kirjasta tai jopa kirjan aiheuttamista tunteista. Kirjan aiheuttamien tunteiden perusteella tehdään päätelmiä kirjailijasta.

      Oikein hyvin summattu: minä olen puolestani kanssasi samaa mieltä siitä, että blogeilla voi - ja saa! - olla monenlaisia arvoja, merkityksiä ja tehtäviä. Mutta ehkäpä haastaisin blogeja tuomaan näitä kaikkia vielä enemmän esiin ja reflektoimaan niitä. Tietysti reflektointikin voi olla asia, jota kaikki eivät halua julkistaa. Mutta jospa muita blogeja voisi rohkaista - ehkä esimerkillään? - miettimään, mitkä ovat ne omat lähtökohdat bloggaamiselle ja mitä seurauksia niillä ehkäpä on. Ainakin toivoisin, että se olisi mahdollista.

      Kiitos itsellesi! Kommenttisi ovat kirvoittaneet useammankin tärkeän oivalluksen - kirjallisuuskeskustelua parhaimmillaan! Ja tukea maailmantuskaan.

      Poista
    10. Lukijatar, kiitos sinulle jälleen. Pahoittelen, että vastaukseni on vähän viipynyt; halusin varata vastaamiselle sopivan hetken.

      Keskustelumme on tosiaan ollut oikein antoisaa ja herätellyt minua pohtimaan moniakin asioita. Erityisesti minua kiinnostaa pohtia omalla kohdallani nyt sitä, mitä ja miten oikein luen, ja juuri tuon arvokysymyksen kehyksissä. On nimittäin aika kiinnostavaa – ja pysähdyttävääkin – miettiä, luenko todellakin vain kirjoja, joiden kanssa minun ei tarvitse arvojen suhteen riidellä (tai joiden arvoihin ja asenteisiin mahdollisesti liittyviä ongelmallisuuksia voin suhteuttaa esim. siihen kirjoitusajankohtaan), ja jos luen, niin miksi näin, vai onko ehkä sittenkin niin, että luen kuitenkin jotenkin pintapuolisesti ja otan kuin otankin asioita liian annettuina, vaikka toisaalta juuri sitä joissakin toisissa yhteyksissä herkästi kyseenalaistan. Todella terveellistä ja tärkeää pohdiskelua!

      Tuo, että (myös) lukeminen ohjautuu subjektiivisten mieltymysten mukaan, on varmaan aika luonnollista, ellei tosiaan tietoisesti aseta itselleen tavoitteeksi omien mieltymystensä ylittämistä. Ja silloinkinhan voidaan toisaalta pitää jonkinlaisena mieltymyksenä juuri sitä, että haluaa ne mieltymyksensä ylittää, lukea tarkoituksella niiden vierestä tai kauempaakin. Itse ajattelen ehkä niin, että kun on niin paljon sellaista kirjallisuutta, mikä oikeasti kiinnostaa, niin priorisoin (itselleni perustellusti) sen kiinnostavan enkä tuhlaa aikaani siihen, mikä ei kiinnosta ollenkaan. On kyllä tietysti niinkin, että paljon hyvää ja kiinnostavaa menee varmasti ihan huomaamatta ohi.

      Minusta vaatimuksesi blogien syvemmästä analyyttisyydestä ei ole kohtuuton, ja ehkäpä se ei koko blogikuntaa koskeva vaatimus olekaan vaan pikemminkin toive siitä, että mukana olisi enemmän myös sitä vähän toisenlaista otetta ja näkökulmaa? Olen edelleen sitä mieltä, että blogiharrastus tulee saada ottaa myös tietyllä tavalla kevyesti, sanotaan nyt vaikka sitten sen kirjailon kehyksissä, mutta näkemyksesi herättelevät tosiaan pohtimaan asiaa myös hieman toisella tavalla ja toisesta näkökulmasta.

      Mutta niin. Ihan tosissani mietin nyt kyllä noita arvojuttuja. Ja kuule, saattaa olla niin, että luen esim. kotimaista nykykirjallisuutta verraten vähän juuri siksi, että en (kaikilta osin) saa siitä sitä mitä kirjallisuudelta ehkä jotenkin kaipaan eli varmaan juuri jonkinlaista samaa aaltopituutta, ja tietysti asia onkin juuri näin (koska luen sitä mikä kiinnostaa ja miellyttää), mutta nyt taisin oivaltaa myös ihan uudella tavalla, että tämä voi – kyllä vaan – olla ainakin osittain juuri arvojuttu. Toisekseen ne lukupettymykset, joista tuo jossain tuolla keskustelumme yläpuolella keikkuva kirjoitus sai alkunsa, ovat pitkälti juuri sieltä kotimaisen nykykirjallisuuden puolelta (”pitkälti” kuulostaa tosin aika pöhköltä, koska koko pettymyspaketti on kuitenkin verraten pieni, mutta olkoon nyt).

      Poista
    11. Laajasti ottaen tunnen kyllä nykykirjallisuuttamme aivan liian vähän, että voisin esittää siitä perusteltuja yleistyksiä. Toisaalta on myös niin, että on useita nykykirjallisuuksia. Jokunen siipare siitä osuu myös omaan lukupirtaani, koko kokonaisuus ei, eikä niin ole tietysti tarkoituskaan. Mutta joku tuossa nykykirjallisuudessa – tai osassa sitä – tosiaan on. Ja nyt tuli muuten mieleeni sekin, että se pettymykseni, joka johtui ilmaisun (muodon) keskentekoisuudesta, pohjautuu kuin pohjautuukin juuri arvoon: siihen, että pidän tärkeänä, että asioihin syvennytään ja että niille annetaan riittävästi aikaa. Keskentekoisen tuntuiseksi jäänyt (kaunokirjallinen) teos sotii tätä arvoani vastaan, ja nyt muuten muistan, että juuri näitä tällaisia pettymyksiä on itse asiassa enemmänkin. Kun kirjat pitää kiireesti saada painoon, syventämiseen ja viimeistelyyn ei ole aikaa (eikä rahaa)! Tämä on, osaltaan, valitettavasti juuri sitä kertakäyttökulttuurin ilmentymää. Täytyy ehkä kuitenkin vielä (itsellenikin) tässä tarkentaa, että keskentekoisuuden toivottavampana vastakohtana ei pidä eikä ole hyvä nähdä täydellisesti valmista, koska eihän sellaista olekaan, mutta jotenkin se tietty syventyminen ja tosiaan viimeistelykin aina toisinaan puuttuu. Tuon syventymispuolen kohdalla on tosin ehkä, jälleen, kyse myös niistä subjektiivisista mieltymyksistä.

      Toisaalta minusta tuntuu myös jotenkin väärältä ja vieraalta nykykirjallisuuttamme suomia, koska a) myös todella hyvää kirjallisuutta kyllä kirjoitetaan (enkä tosiaan koko kenttää edes tunne niin että voisin niitä yleistyksiä tehdä) ja b) itsekin (epätäydellisenä ihmisenä ja kirjoittajana) myös julkaisutoiveissa kirjoitan. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, ja sekaan mahtuu paitsi sitä kliseistä harmaankirjavaa myös aikamoinen väriskaala muutenkin. Mutta asioiden aito pohtiminen on, kyllä vain, todella tärkeää.

      Mitä tuohon vanhempaan kirjallisuuteen tulee, niin olet kyllä ihan oikeassa siinä, että sitä ei tosiaan voi lukea samalla tavalla kuin aikalaiset. Se on täydellinen mahdottomuus, kuten hyvin erittelet. Toisinaan leikittelen ajatuksella, että saadapa se aikalaisen pää ja mieli, mutta leikittelyksi taitaa valitettavasti jäädä. Toisaalta kiinnostavaa onkin juuri se, että vanhan kirjallisuuden kanssa keskustelee omasta ajastaan käsin.

      Ja kyllä, kamala tämä nykyinen elämäntapamme, josta emme ainakaan kokonaan oikein pääse irti vaikka miten pyristelisimme. Parhaansa voi silti tehdä ja niin minusta jokaisen pitäisikin – ainakin pitäisi tiedostaa ja hyväksyä oman toimintansa seuraukset, koska siitä se tekeminenkin ehkä aikanaan mahdollistuu. Valitettavan paljon vaan on vallalla sitä ajattelua, että eihän sillä nyt ole väliä jos minä teen näin tai noin, ei sillä ole mitään merkitystä. Kyllä tässä pätee se toistettu viisaus, että pienistä puroista kasvaa – tai kasvaisi – suuri joki. Enkä sitten muuten todellakaan ole synnitön itsekään, en millään tavalla. Ensin pitäisi luopua suklaasta: oli se sitten luomua ja reilua kauppaa tai ei, se on joka tapauksessa ylellisyystuote, jota rahdataan tänne jo valmiiksi hyvinvoivan herkkupossun iloksi, kaakaopuita kun ei tuossa lähimaastossa juuri kasva. Toisaalta tässä tullaan aika pian takaisin siihen itselle armollisuuden filosofiaan.

      Ja ei, hyväntahtoisuus ja terve kriittiisyys eivät suinkaan sulje toisiaan pois, ja tämä onkin todella tärkeää ymmärtää. Itse asiassahan on myös juuri lempeyttä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan pyrkiä rakentavasti näyttämään, missä toimintamme ontuu. On myös niin, että jos toisinajattelijoita ei olisi, mitään ei ikinä kyseenalaistettaisi eikä mikään ikinä muuttuisi. Parempi maailma ei ole mahdollinen ilman kyseenalaistajia.

      Poista
    12. Etkä sinä ”nillitä”, vaan uskallat olla rohkeasti omaa mieltäsi tässä varmaan aika konsensushakuisessa blogimaailmassa. Konsensushakuisuus sinänsä ei tällaisella areenalla ole minusta välttämättä väärin, mutta myös sinun kaltaisiasi ajattelijoita ja kyseenalaistajia tarvitaan. Pidä vaan kiinni linjastasi, sen kautta saattaa herätä vielä monenlaista hyvää keskustelua. Ja emmekös me tässäkin keskustelussa ole monet kerrat huomanneet, että periaatteessa (hmm, tai ehkäpä kumminkin vain näennäisesti?) erilaiset linjamme kohtaavat sittenkin aika monessa kohtaa? Todella raikasta keskustelua olemme minusta saaneet aikaiseksi (puheenvuorotkin saavat rauhassa tursuilla, kun tällä tavalla kirjallisesti viestitään...), ja olet tosiaan saanut minut mietiskelemään monia juttuja, kiitos siitä.

      Kulutus- ja kertakäyttökulttuuri on järkyttävää, joka saralla, mutta sille voi onneksi pistää ainakin pikkuisen hanttiin. Kirjablogeissa olisi tätä ajatellen tärkeää esim. se, että myös vanhemmalle kirjallisuudelle olisi enemmän tilaa ja että kirjablogit osaltaan osoittaisivat, että kirjan elinkaari voi olla pitempi kuin sen yhden ainoan sesongin. Tokihan tämänsuuntaista keskustelua ainakin joskus on ollutkin, ja kyllähän sitä vanhempaakin kirjallisuutta luetaan ja esitellään. Toinen kysymys on sitten kyllä se, kiinnostaako se vanhempi kirjallisuus lukijoita yhtä paljon kuin uusi ja saako blogi esim. enemmän näkyvyyttä, jos siellä kirjoitetaan lähinnä uutuuksista. No, nämä(kin) ovat kysymyksiä, jotka jokainen puntaroinee halutessaan omalla tavallaan, senkin mukaan mitä blogiltaan toivoo ja mitä se itse kullekin merkitsee.

      Ja tuo, että kirjailijaa on vaikea erottaa kirjasta, taitaa kyllä olla aika yleinen ilmiö tämän päivän kirjallisuuskeskustelussa. Monesti on aika harmillista kyllä niinkin, että kirjailija on kiinnostavampi kuin hänen kirjansa, mutta ehkäpä sentään blogeissa on vielä toisin... Itselleni tuli nyt, vähän tämän vierestä, mieleen ihan sekin, että tiettyjen kirjailijoiden teoksia lukee varmasti erityisen myönteisin ennakkoajatuksin, mikä hyvinkin saattaa vaikuttaa siihen miten teoksen kokee ja tulkitsee. Toisaalta kyllä joskus käy niinkin, että se tietty sama aaltopituus katkeaa. Kiinnostavan kimuranttia kaikki!

      Minäkin kaipaisin blogikeskusteluihin enemmän sitä oman bloggaamisen reflektointia. Julkinen reflektointi on toki varmasti asia, jota kaikki eivät halua tehdä, mutta uskon, että omia tuntemuksia jakamalla saisimme tälläkin saralla paljon hyvää ja hedelmällistä aikaan – edellyttäen tietysti sitä, että siihen tosiaan lähdettäisiin mukaan. Ehkä se toisi tiettyä tervetullutta läpinäkyvyyttä myös blogikirjoittamiseen ylipäänsä – siihen, miten kirjoittajat oman kirjoittamisensa kokevat ja miksi he vaikkapa kirjoittavat juuri sillä tavalla ja linjalla kuin kirjoittavat. Voi toki olla, että kaikki eivät asioita niin juurta jaksain edes vatkaa, mutta kyllä monellakin varmaan olisi myös ihan jakamisen arvoisia ajatuksia.

      Itsestäni joskus tuntuu, että kirjoittelen bloggaamiseen liittyvistä tuntemuksista ja ajatuksista vähän liikaakin. Toisaalta se taitaa olla minulle ihan itseni kannalta tarpeen. Nyt, keskustelumme myötä, tuntuu myös siltä, että enemmänkin kyllä voisi ja vähän laajemmalla näkökulmalla. No, ainakin tämän kirjoituksen alla olen ilokseni saanut käydä oikein hyvää ja rakentavaa ja monipuolista keskustelua sinun kanssasi, Lukijatar – kiitos siis vielä! Ja koetetaan kestää sitä maailmantuskaa... Ei siitä varmaan ikinä irti pääse, kun se kerran on päässyt mieleen luikertelemaan, mutta ehkäpä juuri siksi onkin erityisen tärkeää koettaa muistaa se armollisuus omaa rajallisuuttaan kohtaan. Valmista ei maailmasta taida tulla, mutta ehkäpä kumminkin askel askeleelta pikkuisen parempi.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!