Kasvot

- Nuori Sigrid Undset,
kuvaaja tuntematon -

Kasvot ovat valtavan mielenkiintoisia. Nuoret kasvot, vanhat kasvot, keski-ikäiset kasvot. On kiehtovaa, miten ihmisen kasvot muuttuvat, kaiken aikaa, ja miten niissä kuitenkin pysyy juuri se sama ihminen. Ehkä kasvoissa tapahtuu sama kuin ihmisessä muutenkin: kerroksia tulee ajan mukana lisää, tarina jatkuu, kertyy.

Lapsen kasvoissa on aina elämän ihme. Uuden elämän puhtaus, tarinan alku. Pienen lapsen kasvot muuttuvat melkein koko ajan, ja silti niissä säilyy jotakin tunnistettavaa läpi kaikkien muutosten. Ihminen on läsnä kasvoissaan alusta asti. Koko matkan.

Nuoren ihmisen nuorissa kasvoissa on vielä tiettyä koskemattomuutta, tietymätöntä tulevaa. Unelmia, mahdollisuuksia, kirjoittamatonta kirjaa. Nuoruus on nuppuisuutta, myös kasvojen. Nuoren ihmisen kasvot ovat juuri koskemattomuudessaan kauniit. Ehkä niiden kauneus tulee ennen kaikkea mahdollisuuksista, mahdollisuuksien avaruudesta. Sivujen puhtaudesta.

- Tuntematon nainen, 

Hemmins & Howell, Old Swinton -

Hiljalleen kasvoissa alkaa näkyä eletty elämä. Kauneus muuttaa muotoaan. Kaunista ei ole enää siloisuus, vaan elämä. Se, miten kasvot kantavat kertynyttä kertomusta, kertomuksen iloja ja suruja.

Mitä on kasvojen kauneus, ylipäätään? Sanotaan, että se on tiettyä sopusuhtaisuutta, tasapainoisuutta. Ehkä se on kuitenkin vielä enemmän juuri sitä, miten kasvot kantavat elämää. Sitä, miten kasvot ovat ihmisen kuva ja miten ne aina kertovat jotakin juuri siitä ihmisestä, sen ihmisen tarinasta, jolle ne kuuluvat. Kasvot eivät, tietenkään, kerro meille itse tarinaa, mutta ne kertovat, että tarina on.

- Maria Jotuni, 1930,
kuvaaja tuntematon  - 

Vanhat kasvot ovat ehkä kasvoista kiehtovimpia. Niissä tarina on pisin. Ei valmis vieläkään, mutta pitkä. Vanhat, hymyilevät kasvot tekevät minut onnelliseksi. Ilahdun vanhasta ihmisestä joka tulee vastaan ja katsoo kohti, hymyilee. Tuntuu, että saan ripauksen aikaan kirjoittunutta tarinaa. Tarinaa, josta en ehkä koskaan saa tietää mitään, mutta joka silti hengittää minua kohti siinä hymyilevässä ihmisessä.

Joskus ajattelen, että on jotenkin väärin että monet meistä blogikirjoittajista kirjoittavat ilman kasvoja. Tai ei, ei väärin, mutta – no, jotenkin kasvotonta. Juuri niin minä kuitenkin itsekin teen: olen profiilikuvassani selin, kasvoni ovat piilossa. 

 - Tuntematon nainen,  

Arthur Debenham, Ryde, Isle of Wight -

Kasvot toisivat meidät ehkä lähemmäs toisiamme, näyttäisivät meille juuri sen ripauksen toistemme tarinaa. Sille, että kätkemme kasvomme, on kuitenkin varmasti monia syitä. Minulla yksi tärkeä syy on ehkä se, että haluan olla vähän katveessa, näkyä vain kirjoittamalla, sanoissa. Varmasti omalla kohdallani on kyse myös siitä, että olen vähän vanhanaikainen. Minulle ei ehkä ole luontevaa laittaa kasvojani nettiin. Tietenkin on myös niin, että kasvojemme suojeleminen tekee meistä vähemmän haavoittuvia. Joskus kuitenkin kaipaan täälläkin sitä, mitä kasvokkaiskontaktit antavat – kasvoja. Kasvot ovat niin kuin nimi, niistä tunnistaa ihmisen, yksilön.

On niitäkin, jotka kasvonsa näyttävät. Siinä on jotakin rehellistä. Toisaalta jotakin rehellistä, eri tavalla vain, on myös siinä, että kasvojaan ei näytä.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa eikä yhtä oikeaa rehellisyyttä. On niin monia asioita, joilla on merkitystä, painoa. Se pitää muistaa, ymmärtää.

- L. Onerva, 1907, 
kuvaaja tuntematon -

Muistatteko takavuosien kirjeystävät? Ehkä maailmalta asti? Minulla oli kirjeystäviä ainakin Saksasta, Englannista, Japanista, Tansaniasta. Nyt muistelen, miten paljon todellisemmaksi se toinen ihminen, toinen nuori tyttö, tulikaan, kun sai hänestä kuvan, sai nähdä hänen kasvonsa. Välimatka jotenkin lyheni, toinen tuli lähemmäs.

Tämä pohdiskelu saa minut melkein kääntämään profiilikuvani toisinpäin. Ei ehkä kuitenkaan, ei ainakaan vielä. Jokin siinä sittenkin arveluttaa. Ehkä juuri tuo kaikki, mitä jo pohdin. Jotenkin silti ajattelen, että ainakin osittain me olisimme toisillemme tutut, jos näkisimme toisemme. Ehkä ajatus on lapsellinen, keskentekoinen. Mutta: yllättyisimmekö toistemme kasvoista? Vai tuntuisivatko ne tutuilta, juuri oikeilta kasvoilta sille toiselle ihmiselle?

- Tuntematon nainen, 
J. S. Hazard, Clapham, London -

Kasvoilla ja sanoilla ei ehkä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Silti, kun ajattelen vaikka Aino Kallaksen, L. Onervan tai Edith Södergranin kasvoja, en osaa edes kuvitella, että heidän sanansa olisi kirjoittanut jonkun toisen näköinen ihminen. Tietenkin on myös niin, että kun on kuva, kasvot, niin niihin kiinnittyy, ehkä kiintyykin.

On myös kirjailijoita, joiden kasvot eivät ole minulle läheisiä, vaikka heidän tekstinsä ovat minulle hienoa kirjallisuutta. On sellaisiakin kirjailijoita ja ylipäätään taiteilijoita, joiden kohdalla ei ole edes olennaista, miltä he näyttävät. Sanat riittävät. Taide.

Mutta sitten on niitä, joiden kasvot antavat taiteelle lisää syvyyttä. Joiden kasvot tuovat taiteen ympärille ihmisen, eletyn elämän. Joiden kohdalla olen onnellinen siitä, että minulla on kasvot. Joiden kasvoja saatan katsella kauan. Ja yhä uudestaan.

- Aino Kallas 1920-luvulla,
kuvaaja tuntematon  -

Elämään, ylipäätään, mahtuu paljon kasvoja. Toiset muistaa kirkkaammin, toiset hämärämmin. On myös kasvojen joukkoja, kasvoja jotka kuuluvat yhteen. Kasvoissa on valtavasti tarinoita, hetkiä, elettyä elämää – sekä niiden, joille ne kuuluvat, että sen, joka ne muistaa.

Kasvot ovat ikkuna. Joskus ehkä suljettu, joskus avoin, joskus raollaan. Kasvoissa on silmät ja suu. Kasvojen kautta ihminen kohtaa toisen, näkee toisen, puhuu toiselle. Katselemalla ja kuuntelemalla ihminen ottaa toisen ihmisen vastaan. Tai jättää ottamatta.

Voi, tietenkin, ojentaa myös käden. Antaa halauksen. Ottaa syliin. Mutta silloinkin kasvot kertovat paljon. Ja ajattele: suudelma.

- Tuntematon nainen, 

T. Peers, Manchester -

Huoneessa, jossa olen, on useita kuvia kasvoista. Katsettani kääntämällä näen kasvoja elämäni kertomuksesta. Kaikki nämä kasvot ovat minulle tärkeitä. Haluan, että ne ovat koko ajan lähellä, niiden tarinat. Sekä itsenään että osana minua, minun tarinaani.

Ehkä minä jonakin päivänä annan kamarin rouvalle kasvot. Ehkä en. En tiedä. Ehkä se ei lopulta ole olennaista, tärkeää, eikä olekaan. Mutta kasvot, ylipäätään. Ne ovat olennaisia, tärkeitä. Ikkunoita tarinoihin. 

- Kirjailijatarkuvat ja tuntemattomat naiset

Wikimedia Commons -