torstai 18. tammikuuta 2018

Kirjoittamisesta ja perfektionismista



  

 Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.


Joskus kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista, ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi hävettää.

Vuotta myöhemmin oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja perfektionismipeikon puraisema.

Peikko tuli ja jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin, että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?

Luulen, että suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele. Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä. Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.

(Jaarittelet sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)

Niin: peikko tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä kuulunut mennä juuri näin.

Olen elämäni varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.

Ehkä on hyvä sanoa: en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.

Tiedän myös, että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen ihmisen tekemisistä.

No, sen perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.

Perfektionistin kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.

Minua perfektionismi on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.

Parhaimmillaan perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin ymmärtää, että se riittää. Juuri se.

Pahimmillaan peikonrönttäle istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen, riittämätön, kamala itse.

Minulla on tuon peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku hiljaa.

Olen kumminkin vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella. Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.

Kokonaan en ehkä tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.

Tämän olen ehkä joskus jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni keskentekoisuudesta huolimatta.

Se, mitä tässä ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.

Ehkä haluan sanoa myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa, intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta, ainakin.

Ja ei, en minä(kään) ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa. Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.

Elämä opettaa. Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää oppimassa.

Niillä on myös yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin. Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.

Minusta piti tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.

Äitiys on opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.

Todennäköistä on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on, niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.

Kirjoitan – ja julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän, että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava, ihana kirjoittamisen ilo.

Oma kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.

Juuri nyt matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon, että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan, että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.

(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)

lauantai 13. tammikuuta 2018

Naisten aakkoset: S



  

Selma Lagerlöf, 1909.

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella S. Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa sykähdyttelevät S-naiset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Sirpa Kähkönen. Kuopio-sarja on minulle tärkeä ihan jo kotiseutukaihon nimissä, mutta samalla se edustaa myös todella hienoa historiallisten romaanien sarjaa. Joskus vielä aion koko lukea sarjan uudelleen ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Maggie Smith. Tiedättehän, se aivan mainio professori McGarmiwa (vaikka minä en kyllä olekaan kaikkia Harry Pottereita sen paremmin katsellut kuin lukenutkaan, koska hui, liian jänniksi menivät noin kolmannen osan kohdalla) ja myös se kerta kaikkiaan loistava leskikreivitär Crawley historian havinasta nauttiville täsmätuotetussa tv-sarjassa Downton Abbey. Smithin ei tarvitse kuin silmiään pyöräyttää, niin paljon tulee sanotuksi. Todella taiturimainen näyttelijätär, jolla onkin melkoisen mittava ja huikea ura.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Tällä kertaa vastaan molempiin kysymyksiin. 
Siispä ensin kysymys a:

Selma Lagerlöfiin. Kummallista kyllä, olen tainnut lukea häneltä vain Jerusalemin (1901–1902)... No, katselin tietysti joskus kaukaisella 1980-luvulla myös Peukaloisen retkiä, mutta sitä ei nyt voi minusta oikein laskea. No mutta, tämä taitaa taas olla näitä koottuja kummallisuuksia, joiden oikomiseen on onneksi koko loppuelämä aikaa...

Ja sitten kysymys b:

Pakkohan tässä haasteessa on nimittäin mainita myös rakas Runotyttö eli Emilia Byrd Starr! Olen aina tainnut samaistua (hmm, tai kiinnittyä) enemmän Annaan kuin Emiliaan, mutta toisaalta saattaa hyvinkin olla niin, ettei tässä(kään) oikeastaan tarvitse olla joko-tai vaan voi ja saa olla myös sekä-että. Tämä on muuten aika jännä juttu: toiset ovat vahvasti sitä mieltä, että molempia, Annaa ja Emiliaa, ei voi kokea yhtä lailla omakseen. Minä taidan olla eri mieltä: kyllä voi. Ihminen kun voi kumminkin olla – ja on – aika monenkirjava paketti. Ja onhan myös niin, että he ovat lähtöisin yhden ja saman kirjailijattaren kynästä...



Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:
A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Alku





John William Waterhouse: Sweet Summer, 1912.


***


Sinä se olet. Pöly ylläsi melkein näkymätöntä, aika katoaa keveänä tomuna mekon helmaan. Kuljetan sormenpäitä pitkin hopeaista kehystä, sen ruusukulmia, ja muistan miten valitsit juuri sen, miten tärkeitä hopea ja ruusut sinulle olivat, ja silitän lasin sileää, kiiltävää pintaa.

Olen harkinnut uskaliasta askelta. Olen harkinnut sitä kauan. En ole taipuvainen harkitsemattomuuteen tai jos joskus olen, niin kuin olen, se on yleensä erehdys, olen ehkä vahingossa joku muu. Ja kuitenkin: on asioita, joita ei voi harkita loppuun ennen kuin ne ovat jo tapahtuneet, ja silloin on tietenkin myöhäistä enää harkita, täytyy vain kohdata se mitä siitä seuraa.

Värejä ei ole ja on. On lakanoiden valkeus ja hiusten tummuus tyynyä vasten, iho jolla kuin yhä viipyy kosketusten lämpö vaikka sen alla sinua palelee jo. On päättyvän kesän haikeus, kaikki se mitä tapahtui ja mitä ei, on hetki jona hän kysyi saanko ja sinä sanoit että saat, ja on yö jona sinä katselit itseäsi hänen silmillään ja ajattelit miten hän oli sanonut että valokuva kantaa mennyttä, se vangitsee hetkiä.

En tiedä. Tiedän harvoin. Ehkä kuitenkin toisinaan. Ja nyt luulen, että joskus on ylitettävä kynnyksiä ihan vain siksi, että tuntisi kuinka korkeita ne ovat, kompastuuko. Jollei ylitä, tai yritä ylittää, ei koskaan saa sitä tietää. Sitä, pysyykö pystyssä.

Onko eri asia kirjoittaa kuin kirjoittaa? Sitä(kin) kai tavallaan kysyn. Ja vastaan: kyllä ja ei. On niin monia kysymyksiä, joihin on niin monia vastauksia. Ehkä sen pitääkin mennä juuri niin. Mutta: ehkä on sanoja, jotka ovat haavoittuvaisempia kuin toiset. Vai onko siinä kyse sanoista?

Ehkä se kaikki, sävyjen kirjo, näkyy sinussa valon ja varjon vastakohtina, siinä miten hän on etsinyt valon ja kontrastin oikeaa määrää ja lopulta löytänyt, tai sitten minun silmäni vain heijastavat sen siihen, sinuun, hetkeen, katseeseen joka sinut kameran takana rajaa. Mustavalkoinen valokuva oli hänestä ainoa oikea, niinkin hän sanoi, eikö niin, ja korjasi peitteen reunaa paremmin, hiuksia, antoi kevyen suukon. Häivyttäessään värit se keskittyy olennaiseen, valoon ja varjoon, väreistä tulee liikaa hälyä koska ne keräävät huomion itseensä. Hänen äänensä, niin kaukana ja niin lähellä.

Miltä tuntuu siteerata omia sanojaan? Lainata niitä niin kuin ne olisivat jonkun muun eikä kuitenkaan ihan niin, sillä eivät ne ole, eivät tietenkään. Niitä ei voi katsoa ulkopuolelta, koska niissä on vain sisällä. Sanotaan, että omalle tekstilleen on sokea. Ehkä niin. Ehkä omia sanojaan ei voi nähdä, koska ne tuntee. Koska on kulkenut niiden kanssa sen matkan, jota niistä rakentuvan kertomuksen kirjoittaminen on merkinnyt.

Niin, miltä se tuntuu, siteeraaminen? Kummalliselta, kai. Vähän pelottavaltakin. Entä huomiohakuiselta? Ei, sitä en tunnista, tämä on ennen kaikkea tunnustelua, jonkinlainen koe, minulle. Jännittää kyllä. Tuntuu ehkä myös hurjalta, hieman. Ehkä rohkealtakin. Siltä, että ylitän rajan, jonka yli en toistaiseksi täällä ole mennyt. Ehkä tuntuu myös vähän harkitsemattomalta, sittenkin. Jälkeenpäin olen luultavasti itsekriittinen. (Ehkä tarvitsen myöhemmin illalla lasillisen viiniä?) Kuitenkin tämä tuntuu nyt myös jotenkin tarpeelliselta. Haluan tutkia, tunnustella, miltä tuntuu altistaa sanani (vai itseni?) ihmisten katseille ja samalla väistämättömälle haavoittuvuudelle. Haluan olla itselleni koehenkilö. Olenko itselleni julma? Ehkä. Tai ehkä en.

Ja sinä, lasin takana ja ajan, etkä missään minulta pois. Poskesi lasia vasten on viileä mutta tiedän että oikeasti se on lämmin, kevyesti punertunut niin kuin juuri toiseen ihmiseen yhtyneen posket ovat tai ihmisen, joka tietää olevansa toisen katseen alla. Mietin, mitä mahdat ajatella minusta, joka sinua katson.

Luultavasti kaikki (häpeä ja/tai ehkä myös jonkinlainen kevyt hurma) tuntuu eniten jälkeen päin, siellä harkitsemisen tuolla puolen, sitten kun on jo mahdotonta perääntyä. Juuri nyt ei ehkä sittenkään tunnu kovin paljon miltään. Nyt tämä on vasta leikkiä, ei totta vielä, tämä kirjoitus on vasta rakenteilla, mahdollisuus. Otanko ehkä kirjoitukseni myöhemmin pois? Kadunko, jos ja kun todella julkaisen tämän? En tiedä. En usko. Tai ehkä, sittenkin. Mutta jos, niin muistutan itseäni siitä, että kun askeleen astuu, sitä on turha enää murehtia. Jotakin se opettaa, joka tapauksessa.

(Kuitenkin, kun vielä ennen julkaisemista luen kirjoitustani läpi, minussa vapisee. Meneekö minulta yöunet, jos julkaisen tämän? Ehkä. Yöllä se selviää. Yöuneni on häpeälle herkkää. Mistä häpeä tulee? Siitäkö, mitä toiset ajattelevat? Onko sillä väliä, sillä mitä toiset ajattelevat? Kyllä ja ei. Häpeä, kasvojen menettämisen pelko, on inhimillistä. Ehkä se on välttämätöntäkin: jos ihminen ei tuntisi häpeää, hän olisi häpeämätön. Mutta häpeä ei saa estää liikaa, eihän. Se ei saa hallita, kahlita. Jos haluaa kirjoittaa myös toisille, on potkittava häpeää pois. Ja toisaalta: oikeastaan en sittenkään tiedä, onko lopulta kysymys häpeästä vai sittenkin vain rajan ylittämiseen väistämättä liittyvästä epävarmuudesta. Lakkaan vapisemasta, ainakin toistaiseksi.)

Ja tämä kirja, sinun. Unenvärinen, unen kukkien, niin sinä silloin ajattelit, eikö niin, katselit sinisiä kansia, punaisia ruusuja. Hentoa pölyä on kirjankin yllä, ja kun puhallan kevyesti, näen miten aika leijuu. Sellaistako se on, aika, tavoittaa tomuineen myös lukitut laatikot.

Mitä nämä siteeramani sanat kertovat toisille kirjoittamisestani, minusta kirjoittajana, minusta? Sitä en tietenkään voi tietää. En ole toinen, olen minä.

Ehkä on niinkin, että tämä koe alkaa oikeastaan vasta sitten kun painan julkaisunappia. Tämä, tämän kirjoituksen kirjoittaminen, ei oikeastaan vielä altista minua mihinkään. Niin kauan kuin vasta kirjoitan tätä, olen turvassa. Mitään ei ole vielä tapahtunut. Olen vasta leikkinyt mahdollisuudella. Ajatuksella siitä, että sinä luet romaanikäsikirjoitukseni alun.

Ja minäkö tämän siis avaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sinun kirjasi. Minä, niin. Tunnustelen käsissäni vielä tyhjien sivujen painoa, avaan sitten kannen ja kuulen miten sidos hieman narahtaa, miten kynän hiljainen liike kahahtaa paperiin kun kirjoitan ensimmäiset kappaleet. Tiedäthän: tulee hetkiä, joina kertomuksia suljetaan salaisuuksiksi piironginlaatikkoon, ja toisia, joina kauan suljettuina olleet laatikot lopulta avataan, kirjoitetaan kertomukset tyhjinä odottaviin unenvärisiin kirjoihin.

***

Kursivoidut katkelmat ovat romaanikäsikirjoitukseni tämänhetkinen alku. Sen, joka on eniten ”valmis”. Joka on menneenä vuotena matkannut maailman tuulissa, kohdannut viisi eitä. Nyt käsikirjoitus on toistaiseksi levännyt, enkä vielä tiedä mitä sille teen vai teenkö. Tämän kuitenkin teen. Vapisen, taas, ja sydän hakkaa, mutta teen.


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden vaihtuessa






Axel Ender: Nuori tyttö jäisellä järvellä


Vuoden viimeisenä päivänä maa peittyy hentoon valkeaan, ja aavistus pakkasta tekee ilmasta raikkaan. Hieman kaipaan vielä todempaa talvea, mutta muistan sitten, että on hyvä olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on.

Vuosi 2017 on ollut monenkirjava. On ollut hyviä hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Ja raskaita hetkiä ja raskaita kohtaamisia. On ollut asioita, jotka ovat onnistuneet, ja asioita, jotka ovat menneet mönkään. Välillä on tuntunut hyvältä, välillä vaikealta. Elämäntäyteinen vuosi siis, jälleen.

Kamarissakin vuosi 2017 on ollut ailahteleva. Välillä on ollut vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa. Loppuvuosi on ollut taas hiljaisuuden aikaa. Se on sitä elämää, elämän tuulia. Tulevasta vuodesta en vielä tiedä, eikä tietysti tarvitsekaan tietää. On lupa edetä hetki kerrallaan, kaikessa. Kamariin ja ylipäätään blogikirjoitteluun liittyviä ajatuksia silti on. Osa ajatuksista on kenties hieman uskaliaita. Osa taas varovaisia, joskin samalla innostuneita pikku pohdiskeluja. Mukana kulkee myös orastava ajatus (jälleen) uudesta alusta, jonka aika ei ehkä kuitenkaan ole ainakaan ihan vielä. Mutta katsotaan. Mennään se hetki kerrallaan. Ja annetaan hetkien kypsyttää hedelmiään. Mietitään mitä halutaan ja tarvitaan ja milloin on minkäkin aika. Ja annetaan mennä sitten, jos siltä tuntuu. Jos taas ei tunnu, niin pysytään toistaiseksi paikallaan.

Osasyynä loppuvuoden hiljaisuuteeni on ollut myös levoton lukijuuteni. Olen koko kuluneen syksyn ollut melko huono lukija. Tällaista välillä on, ja ne elämän tuulet ne kai tässäkin puhaltelevat. Kirjoja on pitkin syksyä ja alkanutta talvea jäänyt lähinnä kesken. Sellaisia, joihin joskus vielä varmasti palaan, ja sellaisia, jotka todennäköisesti unohdan (ja osan olen tainnut unohtaa jo). Ainakin yksi todella hieno ja loppuunluettu teos tähänkin levottomaan loppuvuoteen on kuitenkin kuulunut: Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. (Ja edelleen ihmettelen, toistuvasti, miten paljon minulla onkaan lukemattomia kirjoja – sellaisia, jotka minun olisi oikeastaan pitänyt lukea aikoja sitten. Toisaalta juuri tämä keskeneräisyys, matkanteko, tekee tästäkin rakkaasta harrastuksesta niin ehtymättömän. Onneksi ihmisen ei tarvitse olla valmis, tässäkään.)

Joulukuusen kimmeltävässä katveessa olen myös jatkanut kesällä aloittamaani Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukua. Sarjan myöhemmät osat silittelevät somasti romanttisuuteen ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni (kohta ollaan Lauran häiden kynnyksellä!), vaikka myönnettäköön että – no, hmm, että myös tyttökirjojen lukeminen edellyttää kyllä juuri sitä oikeaa lukutuulta, juuri oikeanlaisia lukulaseja.

Vuosi 2017 on ollut minulle myös kahden maailmalle lähetetyn käsikirjoituksen vuosi. Kummallekaan ei ole löytynyt kustantajaa. Ehkä niin on tarkoitus. Tai sitten ei. Olen antanut niiden ja niitä koskevien ajatusteni levätä, keskittynyt sillä aikaa uusiin kirjoituksiin. Mitä näistä uusista syntyy vai syntyykö, sen(kin) näkee aikanaan.

Uuteen, alkavaan vuoteen siirryn toiveikkaana. Ehkä se johtuu lumesta, vaikkakin hennosta, ja aamun tulenkajoisesta auringonnoususta? Tai ihan vain siitä, että elämä on – tässä ja nyt ja juuri näin, juuri tässä kohtaa? En tiedä, mutta arvelen, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi, mielenkiintoinen. Varmasti myös tulevaan vuoteen mahtuu ärtymystä ja väsymystä, sitä elämän koko kirjoa, mutta mörköjen sijaan maalailen uuteen tauluuni mieluummin mahdollisuuksia. Vähän ehkä sellaisia utuviivaisia, ei vielä kovin tarkkoja, mutta utuisuudessaankin silti vahvoja, todellisia, ihan oikeita piirroksia. 

Ja ei, en harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta on askeleita, joita aion astua. Omaan tahtiini, pikkuhiljaa. Nähtäväksi jää, minkälaisia polkuja askeleista syntyy. Sen tiedän, että uutta ja vanhaa on hyvä olla juuri sopivassa suhteessa. Ja että ne uudet askeleet astutaan aina vanhojen jatkoksi.

Toivotan vuoteen 2018 valoa, iloa ja hyviä tuulia! Ja niitä omannäköisiä askeleita, itse kullekin ♥ Samalla kiitän lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette pysyneet mukana tämänkin ailahtelevaisen kamarivuoteni, piipahdelleet ja kommentoineet ja myös lähteneet mukaani taannoisille etsiskelypoluilleni niiltä taas tänne kamariini kanssani palaillen. Kovin tyhjää olisi täällä kamarissani ilman teitä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: R




 R-neitosia ♥


Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella R. Q-kirjaimen jätän suosiolla väliin, koskapa puruinen pääni ei kykene yhtään Q-naista minulle tarjoilemaan. Mutta siis, tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa R-naiset ja -neitoset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Rauha S. Virtanen. Seljan tytöt eivät koskaan ole olleet minulle niitä kaikkein rakkaimpia kirjallisia sisaria, mutta tärkeä osa suomalaista tyttökirjallisuutta he kyllä ovat ja minullekin aina sitä sellaista hellivää sieluhoitoa. Hieno ja samalla tyttökirjahistoriallisesti mielenkiintoinen kokemus minulle oli myös kirjailijattaren aikoinaan kohahduttanutkin Ruusunen, jonka tulin lukeneeksi vasta noin vuosi sitten. Paljon riittää tälläkin kirjailijattarella vielä sellaista, mitä en ole koskaan lukenut, mutta onneksi se on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan myönteistä – onhan juuri näin vielä kaikenlaista ennenkokematonta luvassa :)


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Romy Schneider, Sissi-elokuvien keisarinnatähtönen. Näidenkin elokuvien katselemisesta on kyllä jo kamalan kauan aikaa, mutta ainakin silloin aikoinaan ne olivat minusta aivan ihania ja Romy roolissaan kerta kaikkiaan valloittava. Pitäisipä joskus oikein tarttua toimeen ja etsiskellä nämäkin jostakin katseltaviksi...


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Ronja Ryövärintyttären, joka kesäkumpulaisten ja melukyläläisten ohella on minulle Astrid Lindgrenin hahmoista rakkaimpia ♥ Ja juu, mainio on tietysti myös se metka Peppi. Astrid Lindgrenin tuotanto on kaiken kaikkiaan huikea osoitus siitä, miten monenlaista hieno lastenkirjallisuus voi olla ja vieläpä yhden ja saman kirjailijan kynästä syntyneenä: siinä missä Kesäkummussa ja Melukylässä eletään (ihanaa ja hellittelevän nostalgista) lasten arkea, Ronja saa syntyä ja seikkailla omassa taianomaisessa maailmassaan Ryövärimetsän siimeksessä. Jälleen kerran totean, että kyllä Astrid Lindgren on lastenkirjallisuuden kuningatar ♥ Kuningatar itse olikin aakkosissani esillä jo A-kirjaimen kohdalla, mutta ehkäpä tässä Ronjan rinnalla sopii vielä häntäkin vähän ylistää :)


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P