maanantai 29. syyskuuta 2014

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat (2014)


Oi niitä aikoja, kun pikkuinen nöpöläinen nukkua näpötti vaunuissaan, ensin ensimmäinen ja sitten toinenkin... Ja istua töpötti rattaissaan maailmaa ihmettelemässä, katseli ja osoitteli. Nyt niistä hetkistä on vierähtänyt jo tovi jos toinenkin ja hyväkin niin – lapset kasvavat, ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on toisinaan mukavaa vähän kaihostella ja muistella menneitä, piipahdella aiheissa, jotka liittyvät juuri noihin suloisiin vauva- ja taaperoaikoihin...




Kiitos kirjastolle!



Hanna Forssellin Lastenvaunut rullaavat (2014) on erinomaisen antoisa katsaus lastenvaunujen ja samalla laajemminkin lapsiperheen ja yhteiskunnan historiaan. On mielenkiintoista – ja niin totta! – kuinka nämäkin ennen kaikkea lasten kuljettamiseen tarkoitetut menopelit heijastelevat hyvin laaja-alaisia arvo- ja asenneilmastoja, elämäntapoja ja vanhemmuus- ja sukupuolikäsityksiä. Lastenvaunut ovatkin ”mitä kiinnostavin kulkuneuvo, jonka kautta avautuu erilaisia näkökulmia arjen ja elämäntavan muutoksiin.

Forssell kertoo, että lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyysesine, jollaiset saattoivat hankkia vain harvat. Niitä oli toki ilmestynyt Suomenkin katukuvaan jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta etenkin maaseudulla vaunut pysyivät harvinaisuutena pitkälle 1900-luvun puoliväliin asti. Meille niin tuttu ja tähdellinen kapistus oli siis vielä verraten vähän aikaa sitten monelle saavuttamaton unelma. Forssell sivuaakin teoksessaan myös sitä, kuinka lastenvaunujen historia on myös yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen historiaa: vaunuissa pötköttelivät alkuun vain etuoikeutettujen perheiden pienokaiset, kun taas vähempiosaiset saivat tyytyä olemaan ilman. Köyhät lapset olivat toisaalta vapaampia, vailla vaunujen ja lastenhuoneiden kahleita. 




Ihania! Mitkä ottaisit?



Mielenkiintoista on sekin, että myös lastenvaunut – tottakai! – kytkeytyvät siihen laajaan muutokseen, joka länsimaisessa yhteiskunnassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen tapahtui. Teollistuminen ja kaupungistuminen toivat mukanaan uudenlaisen elämäntavan ja kulutuskulttuurin, joka ydinperheen arvostamisen myötä ulottui myös lapsiin. Lapsille alettiin hankkia juuri heitä varten suunniteltuja tavaroita ja kapistuksia: leikkikaluja, vaatteita ja tarvikkeita, vähitellen myös vaunuja. 




Myönnetään: ei näillä ehkä reippaille vaunulenkeille olisi lähdetty,
mutta silti... Niin kauniit!


Lastenvaunut rullaavat on hyvin kiintoisa matka pärekopista ja maitokärryistä 1900-luvun alun ihanuuksiin ja edelleen 2000-luvun hypersupervarusteltuihin vaunuihin. Vaunut ovat kokeneet monta muodonmuutosta ja ovat tänä päivänä varmastikin ”turvallisemmat ja käytännöllisemmät kuin koskaan historiansa aikana”. Mutta eivät kylläkään ollenkaan niin kauniit kuin sadan vuoden takaiset edeltäjänsä! Ja tuntuupa toisaalta siltäkin, että vaunuissa on jo jotakin liikaakin... Kiinnostavaa on sekin, että vaunuja valitaan tänä päivänä hyvin monenlaisin perustein. Forssellkin huomattaa, että on myös niitä, jotka vannovat mieluiten kierrätyshenkisen retroilun nimeen ja valitsevat lapselleen vanhat kunnon sukupolvivaunut – sekä niitä, joiden mielestä vaunuja ei tarvita ollenkaan, vaan kantoliina tai -reppu riittää.



Esimerkiksi tällaiset olivat valikoimissa vuonna 1971. 
Muodissa myös nyt!


Vaunuista onkin tullut yksi ulkoinen statusmerkki, tapa "korostaa omaa tyyliä, elintasoa ja aatetta". Nykyihmisellä on valinnanmahdollisuuksien runsaus, ja tavat toteuttaa myös vanhemmuutta ovat perheen olosuhteista ja asenteista riippuen hyvin moninaiset. Yksi valitsee markkinoiden kalleimmat ja komeimmat vaunut, toinen mahdollisimman halvat, kolmas periaatteesta vain ja ainoastaan kierrätetyt, neljäs ei ehkä huoli vaunuja ensinkään. Pääosassa pitäisi kuitenkin edelleen olla sen statuksista ja vanhempiensa identiteeteistä täysin piittaamattoman pienokaisen turvallisen köröttelyn. Samaa mieltä taitaa olla myös Forssell, joka teoksensa lopulla toteaa: ”Lastenvaunuissa on tärkeintä se, mitä niiden sisältä löytyy.

Takakansiteksti lupaa, että ”Lastenvaunut rullaavat on nostalginen ja viihdyttävä teos lastenvaunuista ja elämästä niiden ympärillä”, ja niin se todella onkin. Tätä kirjaa huomaa lukevansa koko ajan vähän hymyillen: valloittavat kuvat ja kiintoisa teksti hykerryttävät ja ihastuttavat sivu toisensa jälkeen. Historian kautta nykypäivään matkatessaan se osoittaa myös, että vaikka maailma ja vaunut muuttuvat, lapset eivät ehkä niinkään. Vauvat ovat ajasta aikaan yhtä ihania ja suloisia – ja kaipaavat ennen kaikkea rakkautta ja hellää hoivaa.


********************


Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat. 140 s. SKS 2014.


perjantai 26. syyskuuta 2014

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (1848)


Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) iki-ihana Kamelianainen (1848) on niitä teoksia, joihin aika ajoin tunne tarvetta palata. Ehkä minua vetävät puoleensa jo kirjan kauniit, syvänpunaiset kannet, mutta ennen kaikkea minulle kuiskii sen iäti kiehtova kertomus kauniin kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen surullisesta rakkaudesta. Ah, Armand ja Marguerite!



Oma kirjani, 
Otavan painos vuodelta 1971.


Muistan yhä ensikohtaamiseni Kamelianaisen kanssa: se oli Kuopion pääkirjastossa, jonakin lukiolaisminäni monista kirjastoretkistä. Melkeinpä tavoitan myös sen tunteen, jonka tämän käsittämättömän kaunista nimeä kantavan teoksen kohtaaminen herätti: se oli väreilevää odotusta, herännyttä romantiikan nälkää ja janoa. En voinut – enkä voi – sellaisen nimen kutsua vastustaa.

Onko teos siis romanttinen? Voi, on! Se on niin kaunis, ihana, surullinen, kyynelehtivä, kerta kaikkiaan lumoava jokaisella kerralla jona sen luen. Tarina on jo niin tuttu, ettei se enää yllätä, mutta yhä se koskettaa, kerta toisensa jälkeen. Virittelee ajatuksia rakkaudesta, johdattelee pohtimaan sen syvyyksiä.

Kamelianainen on kaikessa surullisessa romanttisuudessaan hyvin realistinen romaani: se jäljentää aikansa ilmapiiriä, rakkauskäsityksiä ja ihmistä ympäröivän todellisuuden asettamia ehtoja. Dumas kirjoittaa hyvin kauniisti, romaaninsa ihanan nimen kerronnallaan lunastaen, mutta hän kirjoittaa myös hyvin todenmukaisesti, todellisuutta todellisuutena näyttäen. Lukija todella tuntee lukevansa rakkauskertomusta, joka ainakin olisi voinut olla myös tosi. Tarinan todenmukaisuus on tietenkin kokonaan toinen kysymys, mutta mainittakoon kuitenkin, että Kamelianainen on niitä teoksia, joiden kohdalla tulee väistämättä pohtineeksi myös faktan ja fiktion loputtoman kiehtovaa rajankäyntiä. Näin siksi, että lukijalle tarjoillaan toden kehyksiä sekä kertojan itsensä että Jules Janinin (1804–1874) kirjoittaman esipuheen taholta. Tarinoita janoava lukija saattaa siis hyvinkin ryhtyä lukemaan kertomuksesta kahta tarinaa: fiktiivistä ja todellista.



 Niin kauniit kuvat!



Tärkeintä on kuitenkin elämys. Ja oi, elämys tämä onkin! Romanttinen, surullinen elämys! Ja tulvillaan rikasta pohdintaa rakkaudesta ja ihmisten moraalikäsityksistä. Minulle tämä onkin ennen kaikkea puheenvuoro rakkauden ja inhimillisyyden puolesta, ja juuri siksi tähän aina palaan. Teos näyttää, että oikea rakkaus on aitoa ja puhdasta, rahalla ja materialla mittaamatonta, vaikka maailma ei aina rakkauden puolella olekaan.

Oman kehon myyminen on tarjonnut Margueritelle aineellista ylellisyyttä, mutta hänenkin sielunsa kaipaa jo jotakin todellisempaa, aidompaa – puhdasta sielujen rakkautta ja miestä ”joka olisi enemmän sydämeni kuin ruumiini rakastaja”. Armand kuitenkin huomaa, että kurtisaanin rakkaus on haastavampaa voittaa kuin koskemattoman neidon: tarkoin vartioitu neitonen on aina valmiimpi antamaan itsensä kuin liikaa kokenut kurtisaani. Lopulta Marguerite silti antaa koko hauraan rakastavan sydämensä, mutta voi, kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen rakkaus ei ole maailman karuissa kehyksissä helppoa.

Ja niin, Marguerite on kurtisaani, mutta silti myös jotenkin puhdas ja kuulas, jopa neitseellinen. Tällaisena hän on myös eroottisen madonnan kuvajainen, mutta Dumas käyttää tätä kuvaa tavalla, joka ei alista naista vaan päinvastoin puhuu naisen puolesta. Onkin selvää, että Kamelianaisen kertoja on naisen puolella. Hän tähdentää useammassakin kohdassa tahtovansa jakaa myötätuntoaan myös kurtisaaneja kohtaan ja sanoo mm. näin: ”Älkää halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso.” Hän viittaa myös Raamatun Magdalenaan, jolle Jeesus sanoi ”sinulle annetaan paljon anteeksi, koska olet rakastanut paljon” ja kysyy ”minkä vuoksi me olisimme ankarampia kuin Kristus?” Myös naisella, joka on antanut kehonsa rahasta, on aitoa rakkautta tunteva sydän ja puhdas, herkkä sielu.

Kurtisaanien asiakkaat, rakastajat, ovat niitä jotka alistavat naisen omalle turhamaisuudelleen. Marguerite sanoo: ”Meillä on itsekkäitä rakastajia, jotka tuhlaavat omaisuutensa ei suinkaan meihin, niin kuin he väittävät, vaan omaan turhamaisuuteensa. ---- Me emme kuulu itsellemme. Emme ole enää olentoja, olemme esineitä.” Niin: esineitä, jotka myötäilevät omistajiensa mielialoja ja ovat omia tunteita vailla.

Mielenkiintoinen ja alati kiehtova on myös kysymys rakkauden eri tasoista, kehosta ja sielusta. Onko kehon koskemattomuus myös sielun koskemattomuutta ja toisinpäin? Jos antaa toisen, antaako toisenkin? Rakastavatko naiset kahdella tavalla, ”joko sydämellä tai aisteilla”? Vai sittenkin molemmilla? Onko tosi rakkaus sitä, joka antaa toiselle molemmat, niin kehon kuin sielun? Entä jos maailma tekee itsensä antamisen mahdottomaksi?

Ja kyllä, Kamelianainen on kertomus myös kaiken katoavaisuudesta – kaiken, paitsi oikean rakkauden. Materia on vain materiaa, niin myös ihmisen keho joka kerran kukoistettuaan kuihtuu ja kuolee. Mutta rakastetun muisto ei koskaan häviä. Ihana kirja, vaikka niin surullinen!




perjantai 19. syyskuuta 2014

Limerikki!



Omppu pyöräytti minulle Opuscolon Limerikki-haasteen.


Haaste on seuraavanlainen, ohjeet napattu Opuscolosta: 


L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 


1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)


4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 


Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!


**********

(blogger kiukuttelee fonttikokojen kanssa, ärsyttävää...)


**********


Oivoi, ajattelin, ja aloin sanailla... Tässä tulos, elämäni ensimmäinen limerikki!






 Kanttila Minna Canthin aikaisena.

Kuva Wikimedia Commonsista.
Alkuperäinen lähde: http://www.minnansalonki.fi/items/show/884,
kuvaaja Victor Barsokevitsch, 1902.



**********


Ah, Kuopio, sanoo Aho,
ei ole kaupunki laho,
ei niin yhtään kireä,
vaan hyvin, hyvin vireä.
Niin tuumaako toinenkin taho?

Ah, Kuopio, vastaa Minna,
minulta palaa pinna,
talo on jo romu,
päällä nyt vain tomu,
vaikk' ennen oli linna.

Kuopio, taas virkkaa Jussi,
on kaupunki kuin lorupussi,
siellä kukoistaa taide,
löytyy oikea raide,
siis anna mulle tussi.

Kuopiossa aiheet parit,
Hannat, Sylvit, Salakarit,
talossani sanailin,
maailmata manailin,
vaan nyt on muut jo mittarit.

Se on kyllä aivan totta,
täytyis siellä päättää jotta
muistoasi vaalitaan,
rahaa jostain haalitaan
tai pannaan päähän potta.


**********

Oi, Kuopio, kaupunki hyvä,
on muisto susta syvä,
kasvoin, vartuin,
oppiin tartuin,
ja nyt - tässä sulle jyvä:

Siis kuule Kuopio tätä,
olet kaupunki läpimätä,
jos et korjaa Kanttilaa,
käännä vaikka panttilaa,
vaan ei, älä toimetta jätä.

Sillä armas Kuopioinen, 
täytyy olla tuuma toinen,
ei väheksyä tätä saa,
arvokasta turmeltaa,
mikä on kaupunki moinen.

Nyt katsos, me kulturellit,
kaikki viisaat einot ja ellit,
huudamme jo yhtä suuta:
täytyyhän nyt ilman muuta
pelastaa armaat tarinasellit.

Kun menneisyyttä arvostaa,
tulevakin kukoistaa,
taas syntyy siitä uutta
sanojen ihanuutta,
siis kuulkaa: kunnostakaa!


**********


Mjoo, myönnetään: tiivistäminen ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ja myös runon taiteellisesta arvosta voi olla monta mieltä, mutta tärkeintä on ajatus, eikös juu :)
<3 Lämmöllä kahden suuren kirjailijan muistoa kunnioittaen <3

Ja nyt, hyvät kirjallisuuden ystävät, seuraa haasteen hyväntuulinen eteenpäin lennättäminen! Varmastikaan en ole tavoittanut haasteen kaikkia kulkuväyliä enkä varmaksi tiedä, ketkä kaikki haasteen ovat jo saaneet, mutta mutta...

Haastan vuorostani:

Ainon blogista sheferijm
Jaanan blogista Täällä toisen tähden alla
Lukumadon Klassikkojen lumoista sekä
Marian Sinisen linnan kirjastosta


Antoisia runoiluhetkiä!


Kiitos Opuscololle haasteen virittämisestä
ja Ompulle sen tuuppaamisesta - 
olipa hauskaa :)



torstai 18. syyskuuta 2014

Lennä, lennä


Tässä se on, käsikirjoitus. Tulostettuna, niputettuna, nauhaan käärittynä. Eheänä ja kokonaisena, sellaisena että sen saattaa kenties jo lähettää. Ehkä uskallan kuori kerrallaan pakata sen matkaan, katsoa kuinka sen käy, mieleni lapsen.




Toisinaan mietin, mitä unelmalle tapahtuu, jos sen sanoo ääneen. Kutistuuko se, kasvaako, asettuuko kenties oikeisiin mittasuhteisiin. Luulen, että pelkään ensimmäistä, toivon toista, mutta luotan eniten kolmanteen.

On oikeastaan merkillistä, että kirjoittamisesta oli helpompaa puhua silloin, kun en oikeasti edes kirjoittanut. Kirjoittaminen oli unelma, toivekuva, jotakin mitä ajattelin tahtovani tehdä jos vain olisi aikaa, kykyä, uskallusta. Ääneen lausuttuna haave kirjoittamisesta – ja omasta kirjasta – oli silloinkin aito toive ja unelma, mutta sittenkin jotenkin etäällä, itsestäni irti. Luultavasti juuri siksi sitä oli helpompi käsitellä, heitellä ilmaan kuin kevyttä palloa, leikitellä.

Sitten, kun todella aloin kirjoittaa, siitä puhumisesta tulikin äkkiä vaikeaa, ikään kuin tunnustus jota en tahtonut antaa. Halusin puhua kirjoittamisestani vain hyvin harvojen henkilöiden kanssa ja pitää sen muuten kuin salaisuutena, jonakin jota vaalin hiljaa itsessäni. Tuntui, että jos kerron kirjoittavani, kerron jotakin liian henkilökohtaista. Että kirjoittaminen jotenkin pakenee, lakkaa olemasta omaani. Ehkä pelkäsin myös epäonnistumista ja siitä seuraavaa häpeää – sitä, etten onnistuisikaan, vaikka olin kertonut koettavani.

Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista. Se on itsensä kanssa kinastelemista ja riemuitsemista, luottamusta ja epäluottamusta, turhautumista ja hurmiota. Se on itsensä koettelua, omien rajojen yli kurkottelevaa kilvoittelua. Pursuavaa onnea jokaisesta onnistuneesta lauseesta ja sietämätöntä tympääntymistä kaikesta mikä ei omia kriteerejä ylitä. Toivoa ja pelkoa. 

Nyt olen kertonut kirjoittamisestani myös täällä. Olen sanonut, että haaveenani on nähdä omatkin sanani kansiin käärittyinä. Ujostuttaako minua? Kyllä ja ei. Hieman kipuilen ja punastelen, mutta puhaltelen punaa poskiltani pois. Mieli riitelee syvyyksissään kyllä: toinen puoli kuiskuttelee häpeää ja toruu liian suurista sanoista, toinen taas kannustaa uskomaan unelmiinsa ja sanomaan ne myös ääneen, muistuttaa että ihmisyyden ydin on sittenkin juuri jakaminen.

Tämä käsikirjoitus on minun ensimmäiseni – ensimmäinen valmiiksi ehtinyt. Ja niin, minä tiedän: minulla ei ole vielä mitään kokemusta kaiken raadollisuudesta, jatkuvista hylkykirjeistä ja mielipahasta. Todennäköisyys siihen kaikkeen on tietenkin suuri: melkeinpä varma, jos katsoo vain julkaistaviksi hyväksyttyjen käsikirjoitusten määrää. Mutta sittenkin sinkoan kirjoitukseni maailmaa kohti, toivon sille onnellista matkaa. Ja muistutan itseäni, että joka tapauksessa kerään tästä kallisarvoisen kokemuksen, opin ehkä jotakin.

Tietenkin värisyttää, vapisuttaa. Mutta samalla tuntuu merkillisen vahvalta. Ja minä sanon käsikirjoitukselleni – tai ehkä itselleni: Lennä, lennä. Älä ole arka, uskalla olla rohkea. Muista, että onnistumisen mahdollisuus edellyttää kykyä hyväksyä epäonnistumisen riski. Luota siihen, että kaikki on mahdollista. Sillä kaikki on.

Ja niin, saman sanon kaikille kanssakirjoittajille! Arvelen, että meissä kirjaihmisissä riittää myös kirjoittajia. Muutaman sellaiseksi jo tiedänkin ja olen siitä iloinen. Sanojen voimaa siis! Iloa ja valoa! Uskoa ja luottamusta! Rohkeutta!

Ja vielä: tärkeintä on se, että on saanut kokea kirjoittamisen riemun. Voi olla, että minun sanoistani ei tule kirjaa, ei nyt tai koskaan. Mutta silti, olen onnellinen siitä että olen ne kirjoittanut. Jonakin hetkenä ehkä kipaisen syksyyn, kävelen postiin ja jätän sinne käärön. Odotan, mitä tuleva taas mukanaan tuo.



tiistai 16. syyskuuta 2014

Niina Hakalahti: Sydänystävä (2014)


Niina Hakalahden Sydänystävä (2014) oli sekin yksi kovasti odottamistani syksyn uutuuksista – niitä, jotka kiirehdin varaamaan kirjastosta ensi tilassa. Olen lukenut kaikki Hakalahden aikaisemmat romaanit – Hengenahdistuksen (2004), Uimataidon (2008) ja Aavasaksan (2010) – ja jokaisen kohdalla olen aidosti ihaillut hänen taitoaan kirjoittaa samaan aikaan sekä mukavan kepeästi että ihanan syvällisesti: Hakalahden ”kepeys” on sellaista sanojen vaivatonta soljuvuutta ja konstailemattomuutta, joka kuitenkin samalla kantaa mukanaan myös tarinan syvää ja ajatuksekasta täyteläisyyttä.
 




Kiitos kirjastolle!



Tämä teos, Sydänystävä, oli minulle kuitenkin yllättävän vaikea. Sen lukeminen eteni hyvin hitaasti, mutta tällä kertaa hitaus ei johtunut halusta viipyillä, vaan hankaluudesta asettua tarinan ja sen sanojen taajuudelle. Hakalahdelle uskollisena halusin kuitenkin lukea tämänkin hänen teoksensa loppuun, antaa tälle aikaani. Ajatella, mitä hän tahtoo sanoa. 

Sydänystävä on kertomus kahdesta naisesta, Minnasta ja Kaisasta, jotka ovat olleet sydänystäviä lapsesta asti. Naiset ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, kulkeneet läpi elämänsä Kahden Tytön Kerhossa. Nyt he ovat molemmat äidinkielenopettajia ja vaimoja, ja heillä on yläasteikäiset pojat, joista toinen syntyi torstaina ja toinen sunnuntaina – Kaisan poika Eetu muutamaa päivää ennen Minnan Leeviä, vaikka lasketut ajat olivatkin toisinpäin. Myös mielipiteet ovat aina pyrkineet kulkemaan samaan tahtiin: lapsena ei tykätty kouluruuasta, ja aikuisina hiihdetään vain puusuksilla. ”Näin me, kaisajaminna, minnajakaisa, kaksi lapsuudenystävää ja äidinkielenopettajaa, sulkeuduimme omaan maailmaamme---” Yhteinen tahti kuitenkin rakoilee, koska Kaisa tuntuu aina ehtivän edelle.

Ja pinnan alla kuohuu, kaiketi molemmin puolin. Sydänystävyys ei olekaan vain onnea, vaan se on myös särkyä ja ahdistusta. Kateutta ja päsmäröintiä, halua mitätöidä toisen itseys tai varastaa se toiselta pois, itselle. Epärehellisyyttä, itsensä peittelemistä. Siis todella tuskallista ja raadollista, kuin ei ystävyyttä ensinkään. Miksi näin? Miksi ystävyys on tällaista? Siksikö, että ”ystävyydessä tärkeää on juuri intensiteetin säätely”, mutta juuri sen kohdalla on menty mönkään – intensiteetti on ollut aivan liian vahva, tukahduttava?

Kyllä, tämäkin teos on syvä: se sisältää runsaasti tärkeitä ajatuksia ja elämän kipupisteitä. Hakalahti on kirjoittanut Sydänystäväänsä paitsi ystävyyttä, myös parisuhdetta, vanhemmuutta ja vanhenevan äidin tyttärenä olemista – juuri sitä aikuisen naisen vaateliasta elämää, joka välillä on aivan liian ruuhkaista ja rosoista. Minnalla ei tosiaankaan ole helppoa: sydänystävä on vaiva ja vastus, mies melkeinpä samaten, poikakin vähän hankala. Ja niin, äitikin dementoituu. Tarinaan mahtuu jälleen myös hienoja oivalluksia ja kiteytyksiä, viisaita havaintoja naisen elämästä. Kuten vaikkapa tämä: ”Miten vähän sitä tiesikään toisten ihmisten taakoista.” Omat taakat niskassaan on toisinaan (vai usein?) vaikea nähdä myös ne toisten hartioita painavat lastit.

Mutkattomaan kerrontaan kietaistuja syviä ajatuksia siis jälleen kerran, juuri sitä mistä olen Hakalahden teoksissa aina niin pitänyt. Miksi tämä lukukokemus sitten oli tällainen, hankala ja vähän vastahankainen? En oikein tiedä. Lukiessani mietin, mitä on tapahtunut: Olenko minä muuttunut vai kirjoittaja? Vai molemmat? En osaa sanoa, onko Hakalahden kerronta tässä jotenkin toisenlaista kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan – niiden lukemisesta on jo liiaksi aikaa, että voisin niitä tässä hetkessä tällä tavoin verraten tarkastella.

Saattaa olla, että hetki tämän lukemiseen oli vain väärä. Olen lukenut viime aikoina toisenlaisia kirjoja, enimmäkseen vanhoja ja/tai lyyrisiä. Arkinen mutkattomuus ei puhutellut juuri nyt, ei vaikka se olikin monien hyvien ajatusten täyteistä. Tällaistakin lukeminen toisinaan on: hieman vääriä hetkiä. Olen silti iloinen tästä teoksesta. En olisi lukenut tätä loppuun, ellei tämä olisi ollut minulle lukemisen arvoinen.

En myöskään sano, etten pitänyt tästä – ei sekään olisi totta. Lukeminen oli vain juuri nyt jotenkin vaivalloista: en värähdellyt samaan tahtiin Hakalahden sanojen kanssa. Mutta niin, eiväthän sydänystävätkään aina toisiaan ymmärrä, kuinka sitten kirjoittajat ja lukijat. Aina ei kohdata, mutta onneksi asioita voi puida ja pyöritellä. Sitä paitsi: lukukokemus voi olla hyvinkin antoisa myös silloin, kun se ei ole silkkaa hurmiota. Niin ehkä nytkin.

Luulen, että pulmakohtani oli tässä ennen kaikkea se, etten löytänyt teoksesta ketään, johon olisin todella voinut samaistua tai jonka roolia olisin voinut lukiessani leikisti esittää. En osannut samaistua Minnaan enkä Kaisaan, en edes sivuhenkilöihin. Tunsin olevani eksyksissä, haparoivani turhaan kohti jotakuta, jonka asemaan saisin itseni asettaa. Kärjistykset tuntuivat liian vahvoilta, ja vaikka niissä varmasti onkin vahvojen totuuksien perusta, ne tekivät henkilöistä minulle jotenkin etäisiä. Minnan elämässä oli kurjuutta jo liiaksikin, ja Kaisa oli kerta kaikkiaan kamala. Olen onnellinen, että minulla on sydänystäviä, joiden kanssa ei ole aivan näin vaikeaa, eipä ehkä vaikeaa ollenkaan. Hei vain teille rakkaat, jos satutte olemaan lukuetäisyydellä <3

Suosikkihahmoni kaiken keskellä oli ehkä itseään etsivä murrosikäinen Leevi. Hänessä oli nuoruuden tuskaa ja ristiriitaa, ja sellaisena myös jotakin hyvin totta ja aitoa. Ranteeseen tatuoidussa rauhanmerkissä ja anarkistiasenteessa on jotakin aika söpöä. Ikisuosikkini Hakalahden henkilöistä on silti edelleen Aavasaksan pieneen elämäänsä tyytyväinen Seppo.


********************

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Romaani, 224 s. Karisto 2014.




perjantai 12. syyskuuta 2014

Syksyn syleilyä




Valkea kukkaharso on kypsynyt syksyn punaisiksi suudelmiksi –
mikä ihana syvyys syksyssä onkaan!


Syksy on minulle vuodenajoista rakkain. Jaksan viipyillä sen runollisuudessa vuosi toisensa jälkeen, ihastua taas saapuvaan hämärään ja tunnustella sitä suloista tuoksua, jonka hiipivä lupaus kirpeydestä tuulessa kuljettaa. 

Tänä syksynä sateet vaihtuivat pian taas melkein kesäksi. Kirpeyttä ei vielä ole. On ollut niin lämmintä, että minun syysmieleni on ollut hämmentynyt, kaivannut sitä raikkautta joka tähän hetkeen oikeasti kuuluu. Mieleni ajastus on jo aikaa sitten kulkenut oikeaan syksyyn, siihen jossa on hämärää ja viileää. Aurinko lämmittää yhä niin kuin kesällä, mutta minun sisälläni on jo syksyn suloinen hyssy. Ehkä sisäinen maailma elää omaa tahtiaan ympäröivästä maailmasta piittaamatta, tunnelmoi omissa tunnelmissaan.

Ehkä niinkin, mutta maailma on sittenkin tässä, ympärillä, ja hyvä niin. Täyteläinen maailma, joka runsaudessaan välillä väsyttää, mutta on sentään elämäntuntua täynnä. Alkanut syksy on todellakin ollut täyteläinen. Se on tuonut mukanaan kaikenlaista uutta ja avartavaa, niin kuin syksyyn aina niin hyvin sopii – syksy on uusia alkuja ja mahdollisuuksia täynnä. Siksikin se on niin kiehtova: käpertymisen ja avartumisen suloinen syleily.

Mutta voi, tarinoita olen ehtinyt lukea aivan liian vähän. Enkä niistä vähistäkään lukemistani ole oikein ennättänyt kirjoittaa. Tahtoisin kyllä tarttua kirjaan toisensa jälkeen – lukea ne ja ajatella. Kaikki kiehtovat uutuudet kuiskuttelevat kutsuen kertomuksiaan kohti, ja ihanat klassikot vaikertavat saamansa huomion vähäisyyttä, mutta ei, en tahdo enkä voi lukea niitä kiireellä, tuosta vain, nopsasti silmät ristissä elämys ahmaisten. Olen huomannut, että jos luen liian pikaisesti ja väsynein ajatuksin, liian paljon menee hukkaan. Siksi en tahdo lukea niin. Kirjoittaja ansaitsee kirjalleen aikaa.

Luen siis hitaasti, kiirehtimättä, tarinan kerrallaan. Kirjoitan tarinan kerrallaan. Elän hetken kerrallaan. Vaikka niitä kaikkia onkin ehkä kesken useampia yhtä aikaa, hetkiä ja tarinoita. Elämä rönsyilee, niin myös luettavat ja kirjoitettavat kertomukset. Mutta nyt, tässä, hengitän juuri tätä hetkeä, aamun lempeää sumua.



perjantai 5. syyskuuta 2014

Astrid Lindgren : Saariston lapset (1965)



-          Nikkarila, sanoi Malin. – Millaisen puusepän luulet täällä asuneen?
-          Nuoren, iloisen puusepän, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti tänne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa ja nikkaroi hänelle juuri sellaiset kaapit, tuolit, pöydät ja sohvatkin kuin toinen toivoi, ja suuteli häntä niin että läjähti ja sanoi, että tämän talon nimi on Nikkarila ja tämä on meidän kotimme maan päällä...
Malin katsoi isään.
-          Tiedätkö tuon kaiken vai keksitkö sen omasta päästäsi?
Melker hymyili hieman ujona.
-          Hm... niin... minä keksin sen. Mutta olisi ollut mukavampaa, jos olisit kysynyt, runoilinko sen.

Kesä ei tunnu tänä vuonna tahtovan väistyä. Aurinko paistaa yhä merkillisen lämpimästi, on melkein kuin kesä vieläkin. Minun mieleni on kuitenkin jo hyvän aikaa tunnelmoinut syksyn kirpeänkuulaita ja hämärtyviä hetkiä – niin se aina tekee, kallistuu kohti syksyä heti elokuulta, etsii syksyn avartavaa tuoksua. Syksyn hiljalleen hiipivässä hämärässä on kuitenkin hyvä muistella myös kesää ja kaikkia sen lämpimiä muistoja – myös niitä ihania tarinoita, joiden maailmoissa kesä osaltaan kulki. Yksi yhteisistä kesäkirjoistamme oli Astrid Lindgrenin (1907-2002) ikihurmaava Saariston lapset (1965).




Astrid Lindgrenin kirjat ovat juuri sellaista erinomaista lastenkirjallisuutta, jolla on sanottavaa sekä lapselle että aikuiselle. Lindgren on lapsilukijaansa kunnioittava ja arvostava kirjoittaja, joka ei pidä lasta liian pienenä, vaan juuri oikeankokoisena: hän kirjoittaa ihmiselle, joka on pienempi kuin suuri, mutta sittenkin hyvin viisas, ajattelevainen ja tarkkaavainen. Ja lapsilukijan rinnalla saa aikuinenkin nauttia syvällisistä, taidokkaasti rakennetuista tarinoista, joilla on aina jotakin tärkeää kerrottavaa myös hänelle itselleen.

Lindgrenin tuotannosta tekee hämmästyttävän ennen kaikkea se, että se on niin runsas ja monipuolinen ja että kaikessa hänen kirjoittamassaan on erilaisuudestaan huolimatta aina – poikkeuksetta! – tietty ansioitunut taso; näin ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita itse olen tähän mennessä tullut häneltä lukeneeksi. Lindgren kirjoittaa yhtä hienosti niin lapsen arjesta kuin fantasiamaailmoista ja lennättää tarinoita tavalla, jonka edessä ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta kerta toisensa jälkeen.

Saariston lapset edustaa Lindgrenin tuotannon nauravampaa puolta: siinä eletään kesää saaristossa, lapsiperheen sattuma- ja tunnerikasta elämää. Kaupunkilaiskirjailija Melker Melkersson tuo perheensä – ihanan isosisko Malinin sekä veljekset Johanin, Niklaksen ja pikku Pellen Saltkråkanin Nikkarilaan kesää viettämään. Vanhan talon katto vuotaa, eikä uunikaan oikein vedä (ainakaan jos ei peltiä avaa!) ja niin, kaikenlaista sattumusta sitä kaupunkilaisille sattuu ja tapahtuu. Mutta elämä on yhtä kaikki kesää ja ihanuutta – elämänmakuista. Omaa väriään tarinaan tuovat myös Saltkråkanin ympärivuotiset asukkaat ja muut saaristossa vierailevat kesävieraat. Ovat Pampula ja Laivuri ja Stina ja tietysti Teddy ja Freddy ja lisäksi kaikki ne mokomat turjakkeet, jotka rohkenevat liehitellä perheen ikiomaa Malinia. Ja ehkä jopa yksi ihan oikea sammakkoprinssi!

Ja ei, ei elämä sentään aina ole vain ja ainoastaan ihanaa – Lindgren on liian rehellinen ja hyvä kirjailija kirjoittaakseen elämän täysin säröttömäksi. Elämään mahtuu aina myös surua, ja Lindgren osaa niin huikean hienosti kertoa myös sen. Enimmäkseen Saltkråkanissa on kuitenkin juuri sitä ihanaa kesän valoa ja hyvä niin.

Samaistuin lukiessani melko lailla isä Melkeriin, ja Melker on teoksen henkilöistä myös ehdoton suosikkini. Lapsena pidin varmasti enemmän ihanasta Malinista, mutta nyt Melker vei kyllä voiton. Hän on hurmaavan epäkäytännöllinen, kirjallisissa maailmoissaan liihotteleva syvien tunteiden mies. Iloitsee kun on iloitsemisen aika ja suree kun on suremisen aika ja kyllä vain, tympääntyy kun kirjoittamista häiritään. Ja voi, saa todellakin hermokohtauksen kun pelkää lastensa puolesta – ylivireä mielikuvitus ei totisesti aina ole hyväksi. Niinpä niin – Lindgrenillä on aivan erinomainen kyky kiteyttää jotakin hyvin keskeistä paitsi lapsista myös meistä aikuisista. (Ja taisipa joku eräänä lukuhetkenä sanoakin kerrassaan näin: ihan kuin äiti! Kyllä lapset aina totuuden tunnistavat!)

Tämä on hieno kirja! Ja todellakin erinomainen kirja kesälukemiseksi, koska tässäkin on suloinen suvi. Mutta sopii tottakai myös syksyyn, talveen, kevääseen – juuri siihen hetkeen jona kaipaa kesäaaltojen lauluja ja auringon lempeitä säteitä. 

Ja niin, tosiaan, ehkäpä vielä selviää myös se, kuinka ihmeellinen on runoilemisen voima. Kenpä siis asuikaan Nikkarilassa joskus muinoin –  asuiko kenties iloinen puuseppä, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti sinne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa...

tiistai 2. syyskuuta 2014

Aino Suonio (Kallas): Lauluja ja ballaadeja (1897)






Kiitos kirjastolle! Tämä on aarre <3


Miten huikealta tuntuukaan pidellä kädessään kirjaa, joka oikeasti on yli sata vuotta vanha – tämä kappale Aino Kallaksen esikoisrunokokoelmaa Lauluja ja ballaadeja on todellakin painettu vuonna 1897, ja liekö tästä uusintapainoksia koskaan otettukaan. Miten hienoa ja arvokasta onkaan, että kirjasto pitää kätköissään myös tällaisia ihanuuksia! Tässä kohtaa on todellakin annettava tunnustus myös tärkeää säilytystehtävää toteuttavalle kirjastolaitoksellemme. Toivokaamme, että sama jatkuu hamaan tulevaan.

Olen lueskellut tätä suloista teosta aika ajoin, ja nyt oli jälleen palattava sen pariin – teoksen lempeässä viattomuudessa on jotakin ihanaa ja hellivää, mieltä pehmeästi silittelevää. Runossa Runotyttösoma keijunen sisähän sipsuttaa” ja sanoo:

Voi, salli mun istua polvellen,
Sadut kauniit korvahas kuiskailen.

Niin – ehkäpä runokeijunen todellakin istui Aino Krohnin polvella, kun hän kirjoitti nämä suloiset nuoruudenrunonsa, jotka sitten julkaisi isänsä runoilijanimellä Suonio.

Monet kokoelman runoista kertovat – arvatenkin – nuoresta rakkaudesta, toiveesta saada antaa sydämensä kokonaan. Mikäpä askarruttaisikaan nuoren neidon mieltä enemmän kuin juuri rakkaus. Runossa Sydän poika pyytää tytön sydämestä ”pikku sopukkaa”, ja tyttö vastaa:

Voi, sä poika vallaton,
Turha pyyntös on!
Sydäntäin en toki ryhdy
Sinun tähtes pirstomaan. –
Mut jos tahdot kokonaan,
Ota vaan!

Mut jos tahdot kokonaan, ota vaan! Voi, eikös vain tässä olekin jokaisen nuoren tytön suloisin ajatus – saada antaa koko sydämensä, itsensä.

Runot ovat ah-niin-ihanan romanttisia: on ruusuja ja linnoja sekä kukkasiin ja niiden umpuihin vertautuvia ruusuposkisia neitoja. Runossa Nuor' Astri metsästä ratsastava ”mies uljas” sanoo:

Yks kukka suokaa – ma rukoilen,
Olette ruusunen itsekin,
Sen poimisin kyllä, jos tohtisin.
Ah neitinen!

Mitä ihanaa, romanttista nuoruudenunelmaa! Enkä voi – en mitenkään! – olla ajattelematta myös nuorta ja kaunista Aino-neitoa itseään – neitoa, joka hänkin oli hyvinkin kuin ruusu.

Runojen maailma on nuorta elämäntuntua ja suloisia unelmia tulvillaan, vaikka ajoittain niissä viivähtääkin myös surumielisyyttä ja pelkoa siitä, että tulevassa haaveet sittenkin sortuvat. Ja hyvä niin – ei nuoren mielen pidäkään liiaksi pelätä elämän kolhuja ja katoavaisuutta, vaan elää, viipyillä ihanissa haaveissaan. Kuten runossa Elämä on ihana sanotaan:

Kuinkapa voiskaan nuorna
Muistella kuolemaa?
Lempeä sydän sykkii,
Eloa aaltoaa.

Lauluja ja ballaadeja jakautuu kaikkiaan kolmeen osaan, joista ensimmäinen kantaa kokoelman nimeä ja sisältää kolmisenkymmentä, pääosin loppusointuista runoa. Toinen osa koostuu historiallisesta ballaadisarjasta Edvi ja Elgiiva ja kolmas yhteensä puolestakymmenestä käännöksestä W. Rydbergiltä, Z. Topeliukselta ja H. Heinelta. Näistä kenties juuri Edvi ja Elgiiva enteilee selkeimmin myös tulevaa, 1920-luvun komeita historiallisia kronikoita (ja suunnilleen näin olen muistaakseni jostakin myös lukenut, joten huomio ei ole yksinomaan omani). Paitsi historiallisen tarinan kehyksiä, tämäkin ballaadisarja kantaa myös ajatusta rakastavan naisen surullisesta kohtalosta: miehinen valta tuhoaa aina naisen rakkauden mahdollisuuden. Vaan kuitenkin rakkaus myös kantaa:

Edvi, vaikk’ uhrina lemmen
Varahin sorrunkin,
Lemmen voima se kestää
Ajoista aikoihin.

Ja vielä lainaus 19-vuotiaan Aino Krohnin päiväkirjasta – ensimmäinen joulukuuta 1897 hän kirjoitti: ”Runovihkoni on ilmestynyt. ’Sangen sievä ulkoasultaan’ kuten siitä Suomettaressa mainittiin. Miltäkö se tuntuu? Niin, kun sen osaisi sanoa! Olin niin paljon edeltäpäin sitä ja sen ilmestymistä kuvaillut, että nyt, kun se todella on tapahtunut, otan koko asian hyvin tyynesti. Kritiikkiä en lainkaan pelkää – en ainakaan julkista – enemmän kenties yksityistä.” Pian kritiikkiäkin tuli: runoja luettiin lähinnä sievän tyttösen sepitelminä, mikä tietysti suretti ja suututtikin nuorta kirjailijatarta. Onneksi hänellä oli kuitenkin myös uskallusta luottaa mahdollisuuksiinsa, siihen että voisi kehittyä. (Kallas 1954: 30-32.)

Minusta näiden runojen kieli on hyvin kaunista, ehkä hivenen lapsekasta mutta silti – tai juuri siksi! – myös niin suloista. Voi toki olla, etteivät runot ole kirjallisesti erityisen korkeatasoisia, en tiedä enkä välitä, sillä nuoren tytön suloisina sepitelminäkin nämä sulostuttavat lukijansa mietteitä. Ja niin – kyllä nämä kiistattomasti ovat myös osa keskeistä kirjallisuushistoriaamme, onhan kyseessä erään merkittävän kirjailijattaremme esikoisteos, suuren lahjakkuuden ensisävelet. Ihana pieni kirjanen!


KIRJALLISUUSLÄHDE:
Kallas, Aino 1954: Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Viides painos. Otava.