tiistai 12. heinäkuuta 2016

Anna-Maria Isola & Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (2016)







Kun työtön tekee päivän töitä, työmarkkinatuen maksaminen viivästyy ja hän miettii, millä rahalla maksaa lääkärimaksun. Itsensätyöllistäjistä liki kolmannes on köyhiä, koska työtä ei ole riittävästi mutta työtön työnhakijakaan ei voi ”yrittäjänä” olla eikä toimeentulotuella ole tarkoitus maksaa ”kannattamatonta yritystoimintaa”. Yhteiskunnan kelkasta pudonneella nuorella ei ole muuta tarttumapintaa kuin pelien virtuaalitodellisuus: ihmisten välisessä maailmassa hän ei ole merkityksellinen, siinä toisessa on. Terveysaseman lääkäri toteaa pitkäaikaissairaalle: Taidat olla vain työhaluton. Ja nainen, joka kuiskaa ystävälleen olevansa niin raukka etten uskalla edes tappaa itseäni, jätetään päivystyksessä oman onnensa nojaan. Kyllä, Suomalaisen köyhyyden (2016) kertomia ihmiskohtaloita tämän päivän Suomesta.

Yhteiskuntamme kovenee kaiken aikaa. Tuloerot kasvavat, kansa jaetaan menestyjiin ja syrjäytettyihin. Niillä, jotka pitävät käsissään vallan avaimia, ei juuri tunnu olevan aitoa poliittista tahtoa vähempiosaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Päinvastoin, köyhältä halutaan viedä yhä enemmän. Tämä on maailma, jossa ratkaisevat ”kilpailukyky”, pääoma ja – jälleen – yhä enemmän myös se, millaiseen perheeseen on sattunut syntymään. Luokkaretkeily on jonkin aikaa ollut yhteiskunnassamme jossain määrin mahdollista, mutta nyt näyttää jälleen siltä, että se on taas entistä hankalampaa ja että köyhien lapset tulevat olemaan myös köyhiä aikuisia. Sosiaalinen tausta sanelee taas entistä herkemmin yksilön tulevaisuuden.

Taantuuko yhteiskunta, joka oli eräs niistä harvoista, joissa näkyvä köyhyys jo kerran pystyttiin miltei hävittämään, takaisin luokkayhteiskunnaksi?

Solidaarisuus- ja empatiavaje ovat päivän ilmiöitä. Mitäpä sitä köyhistä ja heikoista välittämään, ne ansaitsevat kohtalonsa koska ovat itse sen aiheuttaneet. Niin, työtön on työtön omasta syystään ja sairaskin varmaan sairastui tahallaan. Masentunutkin on ihan varmasti vain laiska. Luusereita ne ainakin ovat kaikki eikä minun verorahoillani loisia elätetä. Minä ansaitsen itse tämän kaiken, jonka olen omaa etevyyttäni itselleni saanut.

Kyllä: Suuren köyhyyskyselyn mukaan köyhyyttä pidetään ihmisen omana syynä.

Jo lapset jakavat toisensa sisä- ja ulkopiiriin. Sosiaalinen stigma on suurta ja painavaa, ja köyhien lapset suurimmassa vaarassa tulla kiusatuiksi. Merkkitavaroilla ja -vaatteilla ostetaan tehokkaasti statusta. Ihan itsestäänkö lapset tämän oppivat?

Pitkäaikaistyöttömiä ”aktivoidaan” kuntouttavalla työtoiminnalla, mikä valitettavan usein on täysin työkykyisten ihmisten nöyryyttämistä. Läheskään aina ihmiseltä ei puutu työkykyä työhalusta puhumattakaan, vaan häneltä puuttuu ainoastaan palkkatyö. Mutta [s]iitä ei juurikaan puhuta, että työmarkkinat tai vallitsevat talousjärjestelmät vaatisivat korjaamista. Eipä tietenkään.

Suomalainen köyhyys puhuu paljon nimenomaan työttömistä. Haastavassa työmarkkinatilanteessamme erityisesti pitkittyvä työttömyys onkin merkittävä köyhyyden syy. Kirjassa kuitenkin muistetaan, että köyhiä ovat myös monet pienipalkkaiset ja muut pienituloiset, muun muassa pitkäaikaissairaat. Marginaaliin on sysätty monenlaisia ihmisiä, joiden toimijuus, osallistuminen ja omanarvontunne on kutistettu olemattomiin. Siellähän vikisevät! Tai parempi kun olisivat hiljaa, mitäs eivät ole osanneet pelata korttejaan oikein ja mitäs eivät ole niin pystyviä ja kykeneviä kuin me.

Ei, suomalaisessa yhteiskunnassa ei juurikaan ole absoluuttista köyhyyttä, vaikka kyllä sitäkin valitettavasti tuntuu välillä vastaan tulevan. Harva kai sitä uskoo, mutta taitaa tässäkin maassa ihan oikeasti olla ihmisiä, jotka miettivät ostavatko välttämättömät lääkkeensä vai ruokaa, ja jokainen sellainen elämäntilanne on yksiselitteisesti liikaa. Absoluuttista köyhyyttä enemmän yhteiskuntamme kärsii kuitenkin suhteellisesta köyhyydestä ja vaikka kukaan suhteellisesti köyhä ei kuole nälkään, myös tällainen köyhyys merkitsee usein vakavaa menetystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ennen kaikkea siksi että se romuttaa ihmisen kyvyn olla se joka hän oikeasti on ja voisi olla. Suhteellinen köyhyys johtaa kykyjen alikäyttöön ja stressiin, jolloin ihminen ei kykene hyödyntämään omaa potentiaaliaan täysimääräisesti. Ennen pitkää se koituu niin yksilön kuin koko yhteiskunnan tappioksi.

Niin. Suomalainen köyhyys kysyy tärkeitä kysymyksiä: Mitä köyhyys maksaa yhteiskunnalle? Mikä on köyhyyden takia käyttämättä jätettyjen kykyjen ja taitojen hinta? Miten köyhät ihmiset reagoivat, jos heidät eristetään yhteiskunnasta? Kuinka paljon yhteiseksikin hyväksi kanavoituvaa lahjakkuutta jää hyödyntämättä?

On sanomattoman surullista, että yhteiskunnastamme puuttuu aito halu pyrkiä takaamaan jokaiselle yksilölle aidosti tasavertaiset osallistumisen mahdollisuudet, jokaisen yksilöllisten kykyjen mukaan. Ja kyllä, normaalin empatiakyvyn omaava ihminen tuohtuu tällaisesta eriarvoistamisesta ja siitä, että yhä kasvavampi osa kansasta ajetaan yhä ahtaammalle. Onko todella ihmisen oma syy, että hän sairastuu, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja rakenteellinen työttömyys, onko sekin ihmisen oma vika? Entä se, että talousjärjestelmäämme ei oikeastaan taida edes kuulua täystyöllisyys, koska se tekisi työn teettämisestä liian kallista? Entä onko ihan oikeasti lapsen syytä, että hän syntyy köyhään perheeseen, jolla ei ole tarjota taloudellista pääomaa eikä niitä tänä päivänä niin tärkeitä verkostoja?

Toiminta kertoo ihmisen olemuksesta ja siihen kätketyistä merkityksistä. Todeksi tulemiseen tarvitaan tila, jossa ihmiset kohtaavat ja liittyvät yhteen, ja jos se riistetään ihmiseltä, häneltä viedään myös todellisuus.

Kyllä: ihminen on toiminnanhaluinen olento, joka haluaa tehdä työtä. Työtä, josta hänelle maksetaan palkkaa tai – jos (ja kun) palkkatyötä ei ole – jota hän voi tehdä vapaaehtoisesti omista mielekkyydenkokemuksistaan käsin ja tilanteessa, jossa hänen päivittäinen toimeentulonsa on muulla tavoin ja syrjäytetyksi leimaamatta turvattu. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisestä tekemisestä ja siitä, että saa seistä omilla jaloillaan. Nykyisellään köyhän kohtalona on kovin usein se, että häneltä anastetaan omaa elämäänsä koskeva määräysvalta ja että hänet leimataan omaa huonouttaan ja laiskuuttaan syrjäytyneeksi. Unohdetaan, että syrjäytyminen ei ole ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, kuten teoksessa siteerattu Yrjö Kallinen muistuttaa, vaan että yhteiskunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset prosessit eriarvoistavat ihmisiä. Niin: ei muisteta, että ihminen ei olekaan ihan vain oman onnensa seppä vaan että kunkin yksilön elämänkulkuun vaikuttavat myös kovin monet muut asiat kuin ihmisen oma tahto ja takomisen kyvyt.

Kuten kirjoittajat huomauttavat, ihmisen tulotaso ja onnellisuus eivät tietenkään ole yksioikoisessa suhteessa keskenään, ja pienilläkin tuloilla voi tulla toimeen jos kulut mitoittaa niiden mukaan ja elämässä on hyviä ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen liittyviä tärkeitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta, vaikka köyhyys jo sinänsä haavoittaa ja heikentää koettua hyvinvointia. Köyhyyteen liittyy hyvin vahvasti nimenomaan osattomuutta, tunnetta siitä että ei kuulu tarpeellisten ja sananvaltaisten joukkoon. Ei, ihmistä ei saa kutistaa syrjäytetyksi, vaan hänelle tulee taata mahdollisuus osallistumiseen ja toimijuuteen.

Olennaista on tehdä ihmisten maailmasta sellainen, jossa kukin omilla synnynnäisillä ominaisuuksillaan pystyy liittymään sellaisiin suhteisiin, jossa monin tavoin tuotetaan hyvinvointia ja neuvotellaan sen jakamisesta. Meidän on voitava elää yhteiskunnassa, jossa voi tulla arvostetuksi, ja jokaisen on saatava mahdollisimman suuri osa synnynnäisiä ominaisuuksia, olivatpa ne millaisia tahansa, omaan ja yhteiseen käyttöön.

Kirjoittajat ja kustantajat, jotka antavat köyhille ihmisille äänen, tekevät arvokasta työtä. Kuten tämän teoksen kirjoittajat sanovat, [l]iian usein köyhien elämästä käyttävät puheenvuoroja vain tutkijat, virkamiehet tai poliittiset toimijat seminaareissaan. Hedelmällisempää saattaa kuitenkin olla kuulla – ja kuunnella – heitä itseään. Todella toivon, että tämän teoksen lukisivat muutkin kuin ne, joilla jo valmiiksi on halua ja kykyä ymmärtää mitä on olla köyhä ja osaton. Että tämä avaisi edes yhdet silmät ja korvat. Että hiljalleen aito ymmärrys, hyvä tahto ja empatia tässä maailmassa kasvaisivat.

Niin. En voi olla kysymättä, minkälaisessa maailmassa me haluamme elää. Sellaisessako, jossa toiset kukoistavat ja toiset kärsivät vai sellaisessa, jossa jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kokea elävänsä juuri sitä omaa elämäänsä, omana täysivaltaisena itsenään. Onko todella niin, että haluamme vain vahvojen ihmisten kylmän maailman? Niin, että haluamme kannattaa paluuta siihen kansan kahtiajakamiseen, josta joskus olemme pyrkineet irti? Niin, että tietoisesti lytistämme allemme kaiken sen potentiaalin, mikä rahavirtojen hallitseman kukoistuksen ulkopuolelle potkituissa ihmisissä piilee? Sillä ei, kaikki potentiaali ei ole siellä missä se näyttää olevan. Osa siitä makaa katuojassa. Epätoivossa, ahdistuksessa, arvottomuuden tunteessa.


*****

Anna-Maria Isola ja Esa Suominen: Suomalainen köyhyys. 235 s.
Into Kustannus 2016. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

*****


Huom. Köyhällä tarkoitetaan tässä teoksessa ja kirjoituksessa yksilöä, jonka rahat eivät riitä välttämättömien ja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseen aineellisella ja aineettomalla tasolla. Esimerkiksi vapaaehtoinen vaatimattomuus ja kohtuullisuus on eri asia, joka pakotetusta köyhyydestä poiketen on monin tavoin suotavaa ja kannatettavaa. Köyhyys ahdistaa ihmisen liian usein näköalattomuuteen ja arvottomuuden tunteeseen, ja kysymys on nimenomaan pakosta ja syrjäyttämisestä, joka runtelee yksilön mahdollisuutta itsenäiseen toimijuuteen. Vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan valinnut on sen sijaan oman elämänsä herra tai herratar aineellisesta niukkuudesta huolimatta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle







Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.


Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...


Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.


Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.


Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.


Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...


Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.


Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...


Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?


Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...


Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!


Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)


Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.


Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...


Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...


*****


Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.
Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.
Toimittanut Aarre M. Peltonen.


*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!



lauantai 2. heinäkuuta 2016

Naisten aakkoset: E




Naisten aakkoset jatkuu taas, tänään kirjaimella E. Naisten aakkosissa etsitään siis naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit




Edith vuonna 1917. Kuvaaja Ina Roos.
(Kuvalähde Wikimedia Commons/Svenska Litteratursällskapet i Finland)



1. Kuka on suosikkikirjailijasi?


Edith Södergran. Tietenkin! Omaan kirjailijatarkärkeeni kuuluu muutama erityisen rakas nimi, ja Edith on yksi heistä. Luin Edithin runoja ensi kerran lukioikäisenä ja siitä asti hän on sanoineen kulkenut minussa mukana. Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. / Olen osa kaikkeuden suurta voimaa... Edithin runojen rikkaus on niiden hehkussa ja monitasoisuudessa, siinä miten ne voi "vain" elää tai halutessaan koettaa myös avata... Oi ihana, palava Edith!


 2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 

Jennifer Ehle eli ihanan Ylpeyden ja ennakkoluulon ihana Elizabeth Bennett. Luultavasti olen hehkuttanut tätä jo tuhannet kerrat, mutta jos hehkutuksen aihe on näinkin hyvä, se ei haitanne: BBC:n televisiosarja vuodelta 1995 on kerta kaikkiaan hurmaava ja Elizabethin ja Darcyn kasvot kerta kaikkiaan oikeat. Olen aikoinaan katsellut sarjan ennen kuin luin itse kirjan, ja sarja onkin minulle yhtä rakas kuin kirja. (Joten kyllä, on hyvä että klassikoista tehdään myös (yhä uusia) televisioversioita ja elokuvia, koska parhaimmillaan ne löytävät sitä kautta uusia hurmaantuneita.)


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä 
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? 
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Eeva Kilven! Eeva on! Tiedättehän: Minussa on tämä erehtyvyys joka jumalia miellyttää. Ja: Älä ajattele, että elämä on lyhyt. / Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. / Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, / vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän. Ja: Ennen kuolemaani / minä varmaan lopulta kelpaisin / myös elämälle. En saa hänen runoistaan tarpeekseni. Mikä mutkaton, konstailematon syvä viisaus. Eeva sopisi kyllä vastauksekseni myös kohtaan a, sillä en ole vielä koskaan lukenut esim. Eevan novelleja. Johan on kumma, jos en jo pian tätäkin vajavaisuuttani korjaa.