sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Muutama etsivä muistiinmerkintä






Kirjoittaminen: pakkoa, ehkä myös pakoa.

Halua sanoa. Tunne – suuruudenhullu? – että on sanottavaa. Ei, ei suuruudenhullu. Pikemminkin tunne, jossa on jotakin arkaa ja vahvaa samaan aikaan, kummallinen.

Kirjoittaminen on haave ja todellisuutta. Se on tässä, nyt, ja se kurkottaa. Ehkä se on myös silta. Kaareva. Yläpuolella aurinko, avara taivas, ja alla kimmeltävä, syvä, joskus kuohuva, arvaamaton vesi.

Tie se on ainakin. Matka. Minne? Sisäänpäin. Ulospäin. Eteen. Taakse. Jonnekin, mistä ei vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, jotakin, jollakin tavalla. Tietää, ehkä, vaikka ei tiedä tietävänsä. Monta polkua risteää toisiinsa. Tietoisuuden, tietämisen, tietämättömyyden tasoa.

Joskus tuntuu, myös: Miten minä koskaan ehdin sanoa kaiken. Miten minä koskaan saan sanoa kaiken. Ehdinkö? Saanko? Osaanko? 

Löydänkö sanottavalleni muodon? Tai: löydänkö sanottavani ytimen? 

Tärkeää on rehellisyys. On kirjoitettava rehellisenä itselleen. Tarkoitan: on nähtävä oma kirjoittamisen tiensä, kuljettava sitä, oltava sitä valmis etsimään.

Tärkeää on myös uskallus. On uskallettava kulkea eteenpäin, kohdata kohtaamaton, ja välillä, tai kaiken aikaa, eksyä. 

Kuulen tulen huminan. Elämän huminan. Kuulen kirjoittamisen, joka kietoutuu kaikkeen.

Kirjoittaminen on myös etsimistä, aina. Kaipuuta, jonnekin. Voiko kirjoittaminen olla myös perilläoloa? En tiedä. Luulen, että ei voi kirjoittaa, jos ei etsi, jotakin. Pitää silti muistaa: sitä tietää vain itsestään. Jos siitäkään.

Sunnuntaiaamu on pehmeän vaalea. Tulppaanit puoliksi auki. Tänäänkin on aikaa kirjoittaa. Ensin muutama etsivä muistiinmerkintä, sitten etsivän kertomuksen seuraavat katkelmat.


perjantai 23. helmikuuta 2018

Helmivalon alla






Ihana valo. En tiedä mikä tämä juttu on, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta rakastan valon paluuta yhä enemmän. Edelleen rakastan myös syksyä ja valon vähenemistä, sitä lempeää käpertymistä hämärään, mutta ehkä tämä on jonkinlaista kasvamista tämäkin, lisääntyvää ymmärrystä meneillään olevien hetkien kauneudesta. Tai sitten sitä, ihan vaan, että ihminen tarvitsee valoa, sen syliä.

On ollut hieno viikko. Talventuntua ja tätä syleilevää, säteilevää valokylpyä. Pakkasen läpi kotiin kestäneitä tulppaaneita. Askeleita, joissa on ollut hymyä, ehkä myös hieman lentoa.

On ollut myös naurua. Innostuksesta ja pakkasesta punertuneita poskia ja rönsyileviä, riemastuneita muistiinpanoja.

On ollut oivalluksia. Tunteita siitä, että on ymmärtänyt jotakin uutta. Tai että on ainakin ymmärtämäisillään. Jotakin, mikä on tärkeää.

On ollut sanoja, jotka ovat tehneet hyvää. Kirjoitettuja, kuultuja, toivottavasti myös itse sanottuja.

Tuntuu, yhä enemmän, että kaikki mihin ihminen ryhtyy, opettaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina jotakin. Hieno ajatus tässä puolivälissä elämää, suunnilleen. Tuntuu jännältä tämä matka, elämä.

On myös aloitettu pitkä, hieno romaani. Syvä ja kauniskielinen. Ja haettu kirjastosta Eeva Kilven kootut runot. Oltu, vähän, kateellisia ihmiselle, jolla on ne omassa hyllyssään.

Hiihtolomaa vietetään meillä päin ensi viikolla, loman kynnykselläkin siis ollaan. Meillä ei tehdä suuria, mutta tehdään pieniä. Semmoista meidän näköistä ja kokoista.

Kaunista, talvivaloista viikonloppua juuri sinulle ♥


torstai 22. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: U


Sigrid Undset vuonna 1928.
Kuva: Aage Remfeldt/Rasmussen.


Tarukirjan Margitin ideoima naisten aakkoset -haaste jatkuu kamarissani kirjaimella U.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Sigrid Undset. Olen tosin tainnut lukea Undsetilta vain yhden teoksen, Kristiina Lauritsantyttären, mutta sen kyllä sitten ainakin kahteen kertaan. Aikomuksenani on lukea tuo hieno teos vielä ainakin kertaalleen ja toki myös muuta Undsetin tuotantoa. Mitenkähän lienee, tartunko ensin jälleen kerran kiehtovaan Kristiinaan vai sittenkin johonkin toiseen kirjailijattaren teokseen... Hmm, elämä on yllätyksellisyyttä täynnä :)


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Anelma Unelma! Muistattehan sen Histamiini-joulukalenterien ihanan noitahahmon? Ja juu, kyllä, huijaan taas, vähän, koska eiköhän Anelma Unelma siellä Histamiini-kirjojenkin puolella seikkaile, mutta hyvin vähän silti vain, koska tarkoitan nyt nimenomaan sitä telkkarin Anelma Unelmaa ;) Anelma Unelma oli lapsena ehdoton suosikkini, ja parhaita olivat juuri ne joulukalenterin osat, joissa Anelma Unelmakin näyttäytyi. Jotakin jäi aina vähän puuttumaan, jos Anelmaa Unelmaa ei mukana ollutkaan.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Iiris Uurtoon. Minulla on ollut Uurron Valitut teokset (euron kirpparilöytö!) kirjahyllyssäni jo useamman vuoden, mutta niin vaan ne odottelevat siellä edelleen. On se kyllä kumma, miten kaikki saa aina vaan odottaa, vaikka hyviä aikomuksia niin riittää... Noh, todettakoon, jälleen kerran, että kirjat eivät onneksi hoputa, mahdollistavat vain :)


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R
 S 
T



maanantai 19. helmikuuta 2018

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja (1978)







kirjoittaminen, yksinäisyys, kaipuu

kun luen sinua Eeva, jokin hyvä minussa kasvaa, aina, tai siltä ainakin tuntuu

ehkä se on hyvää joka tulee kohtaamisesta, siitä että on joku jonka sanat tulevat lähelle, niin lähelle että on melkein kuin olisi kotona, itsessään

(eikä kuitenkaan, ihan, koska kaksi erillistä ihmistä eivät ole, tietenkään, yksi vaan kaksi, ja niin on hyvä, juuri niin)

ja ei, ei se mene niinkään, että kaikki olisi samaa, vaan niin, että tavassa nähdä maailma, kohdata se, on jotakin jaettua, yhteistä, tai ainakin niin, että tunne yhteisyydestä, jakamisesta, on vahva

niin vahva, että tuntuu siltä kuin toinen olisi lähellä, siinä, sinä

ja miten sinä kirjoitatkin keväästä ja syksystä, matkasta niiden välillä, niin minäkin teen, kerta toisensa jälkeen

(taas minä teen niin, tai taas minä järjestän ja jäsennän jotakin vanhaa jossa se menee niin, jossa sen on pakko mennä niin)

((älkääkä puhuko meille kliseistä tai toisteisuudesta, sillä lopulta on vain kokemusten ainutkertaisuus, aina))

ja niin kuin sinä sanot: 

Taiteessa on vain yksi sääntö: jatkaa. Aloittaa alusta, aina uudestaan.

lukiessani tulen äkkiä ajatelleeksi sitäkin, miksi oikeastaan pitäisi ehtiä lukea paljon (ajatus johtuu varmaankin siitä, että sinun kaltaisesi lähelle tulevat kirjailijat merkitsevät minulle tiettyä täyteyttä) – niin, eikö riitä, ja ehkä paremminkin, että ehtii lukea hyvin juuri sen mitä lukee? miksi paljon on muka parempi kun se ei kuitenkaan ole? vähemmän on usein enemmän, ehkä tässäkin

eikä elämä riitä kaikkeen (ja, niin kuin sinäkin sanot, siihen liittyy myös surua, luopumista: kaikki ne kirjat, esimerkiksi, vielä kirjoittamattomat ja lukemattomat... – oletko lukenut Freudisi jo? minä en – mutta minusta tuntuu, silti, että siitä ei tule mitään, kyltymättömyydestä, että on pakko tyytyä rajallisuuteen, pakko tai hyvä)

ja luonto! luonto! (älä tallaa minun niittyjäni, äläkä tule, ollenkaan; se on, myös: anna minulle rauha, minä olen herkkä häiriintymään ja minä tarvitsen yksinäisyyttä nyt)

ja sinä sanot, myös:

Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei mitään muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua.

Minulle ”taiteilija” merkitsee samaa kuin henkilökohtainen.

niin! kaiken rehellisen alla on henkilökohtaisuus, ei välttämättä totuuksia yksi yhteen, mutta henkilökohtaisuus

sinä kirjoitat henkilökohtaisesti Eeva, ja minä luen henkilökohtaisesti, me olemme kohtaava henkilökohtaisuus

(eikä mikään, ei mikään, ole yleistettävämpää ja tunnistettavampaa kuin juuri se, henkilökohtainen)

ja nyt minä kaipaan ihan hirveästi sinun runojasi ja melkein olen itselleni vihainen siitä etten vieläkään ole etsinyt sinun koottujasi omakseni, sitä kokoelmaa jonka nimessä on perhonen, minä tarvitsisin sen, haluaisin, nyt

siis kauneutta on, rakkautta on, iloa on, niinkin siinä sanotaan

(ja vaikka alan olla todella väsynyt kaiken tavaran ylenpalttisuuteen – ja kyllä, jopa kirjojen, vaikka en olekaan ihan varma, edelleenkään, ovatko ne oikeastaan tavaraa – niin sinun runosi tulevat vielä hyllyyni, se on varmaa)

siksikin että:

Minun runojeni salaisuus on niiden luontevuus. Niissä ei ole yritetty sanoa mitään ”hienosti” tai ”taiteellisesti”. Niiden pyrkimys on ainoastaan mielteen ja ilmaisun vastaavuus, niin ettei ajatuksen ja kielen väliin jää kuin hiuksenhieno vara, jonka lukijan kokemus sitten luo umpeen.

ja tiedätkö, juuri niin minä olen sanonut, ajatellut: sinun runoissasi on konstailemattomuutta, niiden syvyys ja viisaus ei tarvitse mitään turhaa, ylimääräistä, liikaa

ja kun se yksi käsikirjoitus joskus on valmis, jos on (on!), niin siihen tulee sitaatti sinulta, täältä

oikeastaan on monia käsikirjoituksia, joihin sitaatti sinulta sopisi; jotakin se kertoo – jotakin, tai paljon

Kirjoittamisen tila on armo. Se on kuin pyhä henki. Se on sitä että minut on valittu ilmaisemaan tämä.

Kiitos Eeva. Kiitos. Jälleen.

(PS. Kirjoitan muistiin myös tämän, ettei koskaan unohtuisi: Kirjallisuudelle on turha antaa mitään tehtäviä. Se yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jokainen tehtävänmäärittely kattaa vain liepeen, jos sitäkään, kirjallisuudesta. Kirjallisuus on.)


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kasvot




- Nuori Sigrid Undset,
kuvaaja tuntematon -


Kasvot ovat valtavan mielenkiintoisia. Nuoret kasvot, vanhat kasvot, keski-ikäiset kasvot. On kiehtovaa, miten ihmisen kasvot muuttuvat, kaiken aikaa, ja miten niissä kuitenkin pysyy juuri se sama ihminen. Ehkä kasvoissa tapahtuu sama kuin ihmisessä muutenkin: kerroksia tulee ajan mukana lisää, tarina jatkuu, kertyy.

Lapsen kasvoissa on aina elämän ihme. Uuden elämän puhtaus, tarinan alku. Pienen lapsen kasvot muuttuvat melkein koko ajan, ja silti niissä säilyy jotakin tunnistettavaa läpi kaikkien muutosten. Ihminen on läsnä kasvoissaan alusta asti. Koko matkan.

Nuoren ihmisen nuorissa kasvoissa on vielä tiettyä koskemattomuutta, tietymätöntä tulevaa. Unelmia, mahdollisuuksia, kirjoittamatonta kirjaa. Nuoruus on nuppuisuutta, myös kasvojen. Nuoren ihmisen kasvot ovat juuri koskemattomuudessaan kauniit. Ehkä niiden kauneus tulee ennen kaikkea mahdollisuuksista, mahdollisuuksien avaruudesta. Sivujen puhtaudesta.


- Tuntematon nainen, 
Hemmins & Howell, Old Swinton -


Hiljalleen kasvoissa alkaa näkyä eletty elämä. Kauneus muuttaa muotoaan. Kaunista ei ole enää siloisuus, vaan elämä. Se, miten kasvot kantavat kertynyttä kertomusta, kertomuksen iloja ja suruja.

Mitä on kasvojen kauneus, ylipäätään? Sanotaan, että se on tiettyä sopusuhtaisuutta, tasapainoisuutta. Ehkä se on kuitenkin vielä enemmän juuri sitä, miten kasvot kantavat elämää. Sitä, miten kasvot ovat ihmisen kuva ja miten ne aina kertovat jotakin juuri siitä ihmisestä, sen ihmisen tarinasta, jolle ne kuuluvat. Kasvot eivät, tietenkään, kerro meille itse tarinaa, mutta ne kertovat, että tarina on.


- Maria Jotuni, 1930,
kuvaaja tuntematon 


Vanhat kasvot ovat ehkä kasvoista kiehtovimpia. Niissä tarina on pisin. Ei valmis vieläkään, mutta pitkä. Vanhat, hymyilevät kasvot tekevät minut onnelliseksi. Ilahdun vanhasta ihmisestä joka tulee vastaan ja katsoo kohti, hymyilee. Tuntuu, että saan ripauksen aikaan kirjoittunutta tarinaa. Tarinaa, josta en ehkä koskaan saa tietää mitään, mutta joka silti hengittää minua kohti siinä hymyilevässä ihmisessä.

Joskus ajattelen, että on jotenkin väärin että monet meistä blogikirjoittajista kirjoittavat ilman kasvoja. Tai ei, ei väärin, mutta – no, jotenkin kasvotonta. Juuri niin minä kuitenkin itsekin teen: olen profiilikuvassani selin, kasvoni ovat piilossa. 


 - Tuntematon nainen,  
Arthur Debenham, Ryde, Isle of Wight -


Kasvot toisivat meidät ehkä lähemmäs toisiamme, näyttäisivät meille juuri sen ripauksen toistemme tarinaa. Sille, että kätkemme kasvomme, on kuitenkin varmasti monia syitä. Minulla yksi tärkeä syy on ehkä se, että haluan olla vähän katveessa, näkyä vain kirjoittamalla, sanoissa. Varmasti omalla kohdallani on kyse myös siitä, että olen vähän vanhanaikainen. Minulle ei ehkä ole luontevaa laittaa kasvojani nettiin. Tietenkin on myös niin, että kasvojemme suojeleminen tekee meistä vähemmän haavoittuvia. Joskus kuitenkin kaipaan täälläkin sitä, mitä kasvokkaiskontaktit antavat – kasvoja. Kasvot ovat niin kuin nimi, niistä tunnistaa ihmisen, yksilön.

On niitäkin, jotka kasvonsa näyttävät. Siinä on jotakin rehellistä. Toisaalta jotakin rehellistä, eri tavalla vain, on myös siinä, että kasvojaan ei näytä.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa eikä yhtä oikeaa rehellisyyttä. On niin monia asioita, joilla on merkitystä, painoa. Se pitää muistaa, ymmärtää.



- L. Onerva, 1907, 
kuvaaja tuntematon -


Muistatteko takavuosien kirjeystävät? Ehkä maailmalta asti? Minulla oli kirjeystäviä ainakin Saksasta, Englannista, Japanista, Tansaniasta. Nyt muistelen, miten paljon todellisemmaksi se toinen ihminen, toinen nuori tyttö, tulikaan, kun sai hänestä kuvan, sai nähdä hänen kasvonsa. Välimatka jotenkin lyheni, toinen tuli lähemmäs.

Tämä pohdiskelu saa minut melkein kääntämään profiilikuvani toisinpäin. Ei ehkä kuitenkaan, ei ainakaan vielä. Jokin siinä sittenkin arveluttaa. Ehkä juuri tuo kaikki, mitä jo pohdin. Jotenkin silti ajattelen, että ainakin osittain me olisimme toisillemme tutut, jos näkisimme toisemme. Ehkä ajatus on lapsellinen, keskentekoinen. Mutta: yllättyisimmekö toistemme kasvoista? Vai tuntuisivatko ne tutuilta, juuri oikeilta kasvoilta sille toiselle ihmiselle?

- Tuntematon nainen, 
J. S. Hazard, Clapham, London -


Kasvoilla ja sanoilla ei ehkä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Silti, kun ajattelen vaikka Aino Kallaksen, L. Onervan tai Edith Södergranin kasvoja, en osaa edes kuvitella, että heidän sanansa olisi kirjoittanut jonkun toisen näköinen ihminen. Tietenkin on myös niin, että kun on kuva, kasvot, niin niihin kiinnittyy, ehkä kiintyykin.

On myös kirjailijoita, joiden kasvot eivät ole minulle läheisiä, vaikka heidän tekstinsä ovat minulle hienoa kirjallisuutta. On sellaisiakin kirjailijoita ja ylipäätään taiteilijoita, joiden kohdalla ei ole edes olennaista, miltä he näyttävät. Sanat riittävät. Taide.

Mutta sitten on niitä, joiden kasvot antavat taiteelle lisää syvyyttä. Joiden kasvot tuovat taiteen ympärille ihmisen, eletyn elämän. Joiden kohdalla olen onnellinen siitä, että minulla on kasvot. Joiden kasvoja saatan katsella kauan. Ja yhä uudestaan.


- Aino Kallas 1920-luvulla,
kuvaaja tuntematon  -


Elämään, ylipäätään, mahtuu paljon kasvoja. Toiset muistaa kirkkaammin, toiset hämärämmin. On myös kasvojen joukkoja, kasvoja jotka kuuluvat yhteen. Kasvoissa on valtavasti tarinoita, hetkiä, elettyä elämää – sekä niiden, joille ne kuuluvat, että sen, joka ne muistaa.

Kasvot ovat ikkuna. Joskus ehkä suljettu, joskus avoin, joskus raollaan. Kasvoissa on silmät ja suu. Kasvojen kautta ihminen kohtaa toisen, näkee toisen, puhuu toiselle. Katselemalla ja kuuntelemalla ihminen ottaa toisen ihmisen vastaan. Tai jättää ottamatta.

Voi, tietenkin, ojentaa myös käden. Antaa halauksen. Ottaa syliin. Mutta silloinkin kasvot kertovat paljon. Ja ajattele: suudelma.


- Tuntematon nainen, 
T. Peers, Manchester -


Huoneessa, jossa olen, on useita kuvia kasvoista. Katsettani kääntämällä näen kasvoja elämäni kertomuksesta. Kaikki nämä kasvot ovat minulle tärkeitä. Haluan, että ne ovat koko ajan lähellä, niiden tarinat. Sekä itsenään että osana minua, minun tarinaani.

Ehkä minä jonakin päivänä annan kamarin rouvalle kasvot. Ehkä en. En tiedä. Ehkä se ei lopulta ole olennaista, tärkeää, eikä olekaan. Mutta kasvot, ylipäätään. Ne ovat olennaisia, tärkeitä. Ikkunoita tarinoihin. 


- Kirjailijatarkuvat ja tuntemattomat naiset
Wikimedia Commons -


maanantai 12. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: T



 


Ellen Thesleff 1910-luvulla.


Tarukirjan Margitin ideoima naisten aakkoset -haaste
jatkuu kamarissani kirjaimella T.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Tove Jansson. Tovea ei – tietenkään! – voi tässä haasteessa mitenkään ohittaa. Monet, minä mukaan lukien, tuntevat Toven tuotannosta ennen kaikkea muumit, mutta on hän toki kirjoittanut myös paljon muuta. Muumi-kirjoissa on aina viehättävää, viisasta monikerroksisuutta ja iätöntä elämänymmärrystä, mikä tekee niistä ajattomia ja yhä uusia lukukertoja kestäviä. Omia lemppareitani ovat erityisesti Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Vaarallinen juhannus.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Emma Thompson. Mittavan uran sekä näyttelijättärenä että käsikirjoittajana tehnyt Thompson on minulle ennen kaikkea – kas vain – elokuvan Järki ja tunteet (1995) Elinor. Kuten olen ehkä jo tuhannesti kertonutkin, olen kovin huonosti aikaani seuraava tapaus myös elokuvapuolella, ja siksi nämä mielenpainuvimmat roolihenkilöt tuppaavat olemaan vähän tuolta muinaisuuden puolelta. Muistanpa Thompsonin uralta silti ainakin yhden tuoreemmankin tapauksen: rouva Pannulla elokuvassa Kaunotar ja hirviö (2017) on oikein onnistuneesti valittu ääni :)


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Ellen Thesleffiin. Vaikka Thesleff vuosisadanvaihteen taiteilijana kuuluu aikaan, jossa henkinen kotini sijaitsee, en toistaiseksi tunne hänen tuotantoaan kovinkaan laajasti. Thesleff-tietämyksen puutteellisuuksia on kuitenkin onneksi helppo ryhtyä paikkailemaan esimerkiksi Hanna-Reetta Schreckin hiljattain ilmestyneellä Thesleff-elämäkerralla Minä maalaan kuin jumala (2017). Pitikin itse asiassa tuo teos jo syksyllä lukea, mutta niin vaan hautautui senkin lukeminen muun elämän alle... No, onneksi nämä historiaan kirjoittuneet elämäntarinat odottavat, uskollisesti ja hoputtamatta :)


***

Lopuksi vielä pientä ilmoitusasiaa aakkosteluni tiimoilta:

Tuumiskelin, että tiuhennan tahtia loppua kohti niin että saan aakkoseni kuta kuinkin kasaan maaliskuiseen naistenpäivään mennessä. Aakkosteluahan on nyt jatkunut pian kaksi vuotta, vuoden 2016 naistenpäivästä alkaen, ja eipä voi kuin ihmetellä, tältäkin osin, miten äkkiä yksi kaksivuotinen tuosta vaan vierähtää... Mutta niin, kamarin aakkoskirjoituksia ilmestyy siis näillä näkymin nyt noin kerran viikossa niin kauan kuin ilmestyy – tässä vaiheessa voin jo tunnustaa, että hatara ja vetoinen pääni kerta kaikkiaan kieltäytyy yhteistyöstä aakkosten loppupään suhteen ja että en jaksa ryhtyä siitä sen kanssa suuremmin riitelemään. Jokunen aakkonen on kamarissakin kuitenkin siis vielä luvassa...



Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R
 S 


 

perjantai 9. helmikuuta 2018

Ajatuksia, ihan vain



Claude Monet: La Pie, 1868–1869.



Hyvät asiat ovat pitäneet minua toisaalla ja kamarini taas hieman hiljaisena. On elämässä toki huonojakin – tai niin, niitä joita ei aina jaksaisi – mutta eniten on juuri nyt (tai nytkin) hyvää. Ei mitään mullistavaa, tätä elämää vain. Tai ehkäpä mullistavaa onkin juuri se: tämä oma, rakas, joskus niin vaikea ja joskus niin ihanan keveä elämä.

Olen iloinen siitä, että on oikea talvi. Lumi. Pakkanen. Talvi ei ole talvi ilman lunta ja pakkasta. Eihän?

Tässä ihanassa valkeudessa on jäljittelemätöntä puhtautta, levollisuutta. Lumen alla maa lepää, kerää voimiaan uuteen elämään. Mikä ihana kiertokulku. Koskaan en väsy vuodenaikoihin, vuodenkiertoon. Jos joku vuodenaika puuttuu, vuosi ei ole kokonainen, eheä. Jos talvi ei ole talvi, sitä tuntee itsekin jäävänsä jotenkin välitilaan.

Valoakin riittää jo pidempään. Olen hämäräinen, mutta pidän siitä silti, lisääntyvästä valosta. En kaipaa vielä kevättä, mutta minulla on hyvä juuri tässä hetkessä, nyt. Talvessa, lumessa, pitenevässä päivässä, iltojen yhä viipyilevässä hämyssä.

Tänään ostin kaupasta tulppaaneita. Nuput ovat vielä unisia, muutaman päivän päästä ne avautuvat. Siinäkin asia, johon en väsy koskaan ja jonka symbolisuus ei koskaan lakkaa minua koskettamasta: Nuput, niiden avautuminen. Yhä uudet, puhkeavat kukat.

Olen ajatellut viime päivinä onnea. Sitä, että joskus onnea on ehkä ihan vain se, että huomaa ettei juuri nyt kaipaa mitään eikä minnekään. Että tässä hetkessä on kaikki. Ihan kaikki.

Samalla sitä ymmärtää, tietenkin, että tulee taas niitäkin hetkiä, joina kaipaa taas. Ihminen on kai rakennettu kaipaamaan. Odottamaan. Tahtomaan. Joskus siitä seuraa hyvää, joskus ei.

Voisi olla hyvä, monella tavalla, jos ihminen osaisi pysähtyä enemmän. Jos ihminen osaisi olla kaipaamatta, odottamatta, tahtomatta. Toisaalta: on myös hyvää kaipausta, hyvää odottamista, hyvää tahtomista. Ehkä on hyvä ymmärtää myös se.

Huomaan, taas, että ajatukseni onnistuvat harvoin olemaan täysin yksimielisiä itsensä kanssa. Toisinaan, kun ajattelen ajatuksen, tai etenkin kun kirjoitan sen, huomaan etten ehkä olekaan ihan sitä mieltä. Ehkä sekin on hyvä, sittenkin. Ei niin herkästi erehdy uskomaan yhteen totuuteen. Ehkä on hyvä ymmärtää, että ajatukset harvoin ovat erehtymättömiä.

Mutta niin: juuri nyt on hyvä näin, tässä. Alkava viikonloppu kuiskaa jo ihanaa, hellivää hiljaisuutta, lepoa ja rauhoittumista, laskiaispullia. Hengitän rauhaa, lumen ja kynttilöiden valoa. Ehkä luen myös eteenpäin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja pysähtelen kirjan ajatuksiin, sellaisiin kuin tämä: Mitään ei kannata sanoa, mikä ei tule sydämestä.

Tällaisia tänään, ajatuksia, ihan vain. 

Talvivaloa, sinulle ♥